Itse sain ensimmäisen lapseni 17-vuotiaana lukiolaisena, kumista JA pillereistä huolimatta. Ajattelin että tämä nyt on jonkun korkeamman käsissä kui minun, enkä tehnyt aborttia. Silloinen poikaystäväni oli samaa mieltä, vaikka olimme seurustelleet vasta puoli vuotta.
lapsi syntyi alkukesästä, jäin kotiin vuodeksi. Asuimme tuolloin tilavassa kaksiossa, kaiken elämisemme maksoi mieheni, päätimme lapsilisät säästää lapselle tulevaisuuteen.
Sitten palasin koulun penkille motivoituneempana kuin koskaan, olihan minulla nyt tämä pieni olento hoidettavana. Kirjoitin pitkästä matematiikasta ja englannistä ällät.
Ja sain tietää olevani uudestaan raskaana. Mikäs siinä, saisi tyttäremme leikkikaverin ajattelimme ja muutimme kolmioon. Autot meillä oli molemmilla, minä ajoin uutta farmaria ja isi ajoi sitä hiukan vanhempaa rotiskoaan. Taas välivuosi ja sitten pyrin yliopistoon, ja pääsin. Rakensimme omakotitalon ja muutimme siihen.
Nyt lapsia on kolme, ja tuntuu että lapsiluku olisi täynnä. Olen edelleen naimisissa saman "pojan" kanssa, jonka kanssa lapsetkin teimme. Kaikki ovat rakkauslapsia, yhtäkään en antaisi pois. Nyt olen "vasta"25 ja vanhin lapseni on 8. Olen muistallut omaa nuoruuttani, ja tiesin, etten äitini tai isäni ikäisenä vanhempana lasteni murrosiästä selviäisi. Mieheni on 29 vuotias, hän on kouluttanut itseään matkan varrella, välillä tehnyt kahta työtä siinä samalla, että olemme pärjänneet. minulla on tiivis suku, ja asumme lähes kaikki samassa kaupungissa, joten tukiverkosto löytyy. opiskeluideni aikana mieheni oli yötöissä, jolloin lapset saivat olla aina jomman kumman vanhempansa seurassa. Toki arki iski aluksi pahasti vastaan, kun sain haisevan ja huutavan nyytin syliini ensimmäistä kertaa. Mutta olen kiitollinen vanhemmilleni, jotka alkujärkytyksen jällkeen osoittautuivat loistaviksi isovanhemmiksi.
Joku voisi sanoa, että luovuin nuoruudestani. Minä luovun mielummin siitä, kuin olisin luopunut yhdestäkään lapsestani. Emme koskaan mieheni kanssa olleet mitään bilehirmuja, vaan nautimme kotonaolosta enemmän kuin hervottomasta kännäyksestä. Joskus arki tuntuu raskaalta, tulee olo että haluaisin olla vain vapaa ja huoleton. Ja sitten yksivuotias poikani taapertaa luokseni huterin askelin ja hymyilee niin hurmaavasti, että tiedän vaippojen olevan täynnä. Tai kahdeksanvuotias löytyy kampauspöydän äärestä kauniina, meikattuaan ja lainattuaan äidin vaatteita..
Minulle ei onni ole koskaan ollut sitä, että saan juosta kylillä, juoda ja bailata niin ettei aamulla muista illan tapahtumia. Minulle onni on nähdä lasteni kasvavan ja viettää aikaa sen miehen kanssa, johon päivä päivältä yhä enemmän rakastun. Monta kertaa olen saanut kuulla siitä, kuinka typerää ja vastuutonta on hankkia lapsia nuorina, korvantaukset vielä märkinä ja elättää sitten äpäränsä yhteiskunnan rahoilla. Me emme ole mieheni kanssa edes lapsilisiin koskeneet, vaan säästäneet ne lasten tulevaisuuden varalle. En tuomitse niitä, jotka olosuhteiden pakosta jutuvat erilaisiin tukiin turvautumaan, mutta itse olen onnellinen siitä, että mieheni on aina kyennyt meidät elättämään. Helppoa ei aina ole ollut, ja jos tyttäreni joskus joutuu samanlaisen tilanteen eteen kuin minä aikoinani, niin kehotan häntä harkitsemaan tarkkaan. Mutta minä olen onnellinen, juuri nyt, juuri tämän elämän kanssa mikä minulle on annettu. Teiniäitiys ei sovi kaikille, mutta ei sovi äitiys ylipäänsäkään. En kadu sitä, että sain lapseni, olen sama ihminen kuin olisin ilman heitä, vain ehkä hieman kypsempi ja kolme kertaa onnellisempi.
lapsi syntyi alkukesästä, jäin kotiin vuodeksi. Asuimme tuolloin tilavassa kaksiossa, kaiken elämisemme maksoi mieheni, päätimme lapsilisät säästää lapselle tulevaisuuteen.
Sitten palasin koulun penkille motivoituneempana kuin koskaan, olihan minulla nyt tämä pieni olento hoidettavana. Kirjoitin pitkästä matematiikasta ja englannistä ällät.
Ja sain tietää olevani uudestaan raskaana. Mikäs siinä, saisi tyttäremme leikkikaverin ajattelimme ja muutimme kolmioon. Autot meillä oli molemmilla, minä ajoin uutta farmaria ja isi ajoi sitä hiukan vanhempaa rotiskoaan. Taas välivuosi ja sitten pyrin yliopistoon, ja pääsin. Rakensimme omakotitalon ja muutimme siihen.
Nyt lapsia on kolme, ja tuntuu että lapsiluku olisi täynnä. Olen edelleen naimisissa saman "pojan" kanssa, jonka kanssa lapsetkin teimme. Kaikki ovat rakkauslapsia, yhtäkään en antaisi pois. Nyt olen "vasta"25 ja vanhin lapseni on 8. Olen muistallut omaa nuoruuttani, ja tiesin, etten äitini tai isäni ikäisenä vanhempana lasteni murrosiästä selviäisi. Mieheni on 29 vuotias, hän on kouluttanut itseään matkan varrella, välillä tehnyt kahta työtä siinä samalla, että olemme pärjänneet. minulla on tiivis suku, ja asumme lähes kaikki samassa kaupungissa, joten tukiverkosto löytyy. opiskeluideni aikana mieheni oli yötöissä, jolloin lapset saivat olla aina jomman kumman vanhempansa seurassa. Toki arki iski aluksi pahasti vastaan, kun sain haisevan ja huutavan nyytin syliini ensimmäistä kertaa. Mutta olen kiitollinen vanhemmilleni, jotka alkujärkytyksen jällkeen osoittautuivat loistaviksi isovanhemmiksi.
Joku voisi sanoa, että luovuin nuoruudestani. Minä luovun mielummin siitä, kuin olisin luopunut yhdestäkään lapsestani. Emme koskaan mieheni kanssa olleet mitään bilehirmuja, vaan nautimme kotonaolosta enemmän kuin hervottomasta kännäyksestä. Joskus arki tuntuu raskaalta, tulee olo että haluaisin olla vain vapaa ja huoleton. Ja sitten yksivuotias poikani taapertaa luokseni huterin askelin ja hymyilee niin hurmaavasti, että tiedän vaippojen olevan täynnä. Tai kahdeksanvuotias löytyy kampauspöydän äärestä kauniina, meikattuaan ja lainattuaan äidin vaatteita..
Minulle ei onni ole koskaan ollut sitä, että saan juosta kylillä, juoda ja bailata niin ettei aamulla muista illan tapahtumia. Minulle onni on nähdä lasteni kasvavan ja viettää aikaa sen miehen kanssa, johon päivä päivältä yhä enemmän rakastun. Monta kertaa olen saanut kuulla siitä, kuinka typerää ja vastuutonta on hankkia lapsia nuorina, korvantaukset vielä märkinä ja elättää sitten äpäränsä yhteiskunnan rahoilla. Me emme ole mieheni kanssa edes lapsilisiin koskeneet, vaan säästäneet ne lasten tulevaisuuden varalle. En tuomitse niitä, jotka olosuhteiden pakosta jutuvat erilaisiin tukiin turvautumaan, mutta itse olen onnellinen siitä, että mieheni on aina kyennyt meidät elättämään. Helppoa ei aina ole ollut, ja jos tyttäreni joskus joutuu samanlaisen tilanteen eteen kuin minä aikoinani, niin kehotan häntä harkitsemaan tarkkaan. Mutta minä olen onnellinen, juuri nyt, juuri tämän elämän kanssa mikä minulle on annettu. Teiniäitiys ei sovi kaikille, mutta ei sovi äitiys ylipäänsäkään. En kadu sitä, että sain lapseni, olen sama ihminen kuin olisin ilman heitä, vain ehkä hieman kypsempi ja kolme kertaa onnellisempi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jotta kykenee yhdistään perhe- elämän, opiskelun ja mieskin vielä pysyy ja huolehtii kantaen vastuun perheestään.
teiniraskauksista! Olet onnellisessa asemassa.
Silti kaikki tämän lukevat teinit voisivat muistaa että 14- ja 17-vuotiailla on yhtä paljon eroa kuin 9- ja 12-vuotiailla tai 0- ja 3-vuotiailla!
Mä sain lapseni kuutta päivää vajaa 18-vuotiaana, 18 kilahti lasiin kun pääsin laitokselta kotiin. Lähdinkö mä bilettää? Ei todellakaan tullut mieleenkään. Pari kertaa olen käynyt kolme tuntia ulkona parilla, mutta siihen se on jäänyt. Ensi vuonna koulunpenkille, olen lukiossa, tänä vuonna jotakin kursseja tenttimällä.
Mitä pahaa tässä?
Mieletöntä, että jollain on käynyt noin hyvin ja on jaksanut. Harvoin nuoret vanhemmat pysyvät yhdessä, opiskelevat, rakentavat talon ym. ja elävät onnellisina. Täytyy todella nostaa hattua. Olen itse aina halunnuttulla nuorena äidiksi, sillä oma äitini tuntuu kovin "tietämättömältä" ja vanhalta. Ammattihaaveeni estävät kuitenkin kaiken tämän. Itserakennettu omakottalo, kolme lasta ja kaikki hyvin 25 vuotiaana on ollut oma haaveeni aina, mutta en usko siihen ikinä pystyväniHienoa että joku on! Tsemppiä ja hyvää jatkoa teille kaikille!