Tällä palstalla on monentasoista "keskustelua". Todellisia asioita on käsitelty nyt tässä hoitokokous-aihepiirissä.
On mahtavaa, että te, jotka olette kokeneet asian, voitte nyt jakaa kokemuksianne tällä palstalla, turvallisesti. Hienoa, että Paula E. otit asian esille rakentavasti. Myös Oskari(vl):n avaus palveli keskustelutarkoitusta, vaikka viestistä välittyikin mieluummin asian hautaaminen kuin esillä pito.
Itselläni ei ole tuollaisesta hoitotraumasta kokemusta, mutta muunlaisesta traumasta on. Sen käsittelyssä on vertaistuki tärkeää. Siksi ei pitäisi muiden yrittää tukkia asianosaisten suuta. Annetaan heidän kerrankin puhua.
Anteeksi antaminen on tärkeää, enkä sitä yritä kiistää. On vain oleellista, että anteeksi antamisesta huolimatta vahinkoa kärsinyt saa palata oman asiansa tunnepuoleen niin kauan kuin kokee siihen tarvetta. On tärkeää, että kokouksissa hoitamisesta on lupa puhua.
Tahtoo vain olla niin, että kun pian siunataan synti anteeksi, jää anteeksi antajalle paljon hämmennystä itsekseen selvitettäväksi. Hankaluutena on, että huolimatta anteeksi antamisesta pyörivät asiat silti mielessä. Se on NORMAALIA! Luottamuksen rakentumiseksi täytyy saada puhua asiasta niin kauan kuin tarve on.
Haetaan vertaus luonnosta. Käsittelemättömät hoitokokouksen aiheuttamat traumat ovat tiukassa paketissa ihmisen mielessä. Niin kuin olisi lasinsiru mennyt jalkapohjaan ja koteloitunut sinne. Sirun poistaminen vaatii sen, että ihoa leikataan niin, että siru tulee näkyviin. Tämän ei pitäisi sattua muihin kuin siihen, kenellä siru jalassa on. Siksipä muut eivät saisi estää sirun pois ottamista. Eihän se heitä haitanne, jos joku pystyy sen jäljiltä kävelemään paremmin.
Täällä on moni kehottanut menemään kahden kesken puhumaan silloisille hoitajille. Ajattelepa asiaa tällaisen todellisen, mutta erilaisen vanhinten taholta tapahtuneen väärinkäytösesimerkin kautta: katolisen kirkon pappi käyttää seksuaalisesti hyväkseen kuoropoikaa. Neuvotteko poikaa siis menemään kahden kesken juttelemaan tuon häntä vastaan rikkoneen papin kanssa "jos on jotain anteeksi annettavaa". Tilanne on täysin mahdoton väärinkäytöksen kohteen kannalta.
Ymmärrättehän, että vanhinten, luottamuksen kohteiden taholta tapahtunut väärinkäytös romuttaa ihmisen luottamuksen tuohon yhteisöön. Siksi yhteisön on virallisesti otettava vastuulleen heidän omien vastuunkantajiensa tekemät rikkomukset. Näin on tehnyt myös katolinen kirkko.
Kun sellaiset henkilöt, jotka eivät ole hoitokokousten uhreiksi joutuneet, antavat neuvoja, olisi heidän hyvä nähdä asia vähän laajemmin. Uhrin asemaan asettumisen kautta ehkä tajuaisi, miten absurdia on ajatella kahden kesken asioiden selvittämistä. Vielä kun kyseessä on puhujat ym. vastuuhenkilöt, täytyy olla melkoinen pokka, että rivihenkilö menee sellaista veljeä nuhtelemaan menneistä asioista. Vai monestiko olette itse menneet?
Voimia ja siunausta kaikille, joita tämä asia koskee. On mielenkiintoista seurata teidän kokemuksianne. Lukemani perusteella on mahdollista keskustella myös rakkaiden erotettujen lähiomaisteni kanssa tuosta hoitamisesta. Heilläkään ei ole ennen ollut, kenen kanssa jakaa sitä täydellistä nöyryytystä ja tuskaa, mitä kokivat silloin 70-luvulla.
On mahtavaa, että te, jotka olette kokeneet asian, voitte nyt jakaa kokemuksianne tällä palstalla, turvallisesti. Hienoa, että Paula E. otit asian esille rakentavasti. Myös Oskari(vl):n avaus palveli keskustelutarkoitusta, vaikka viestistä välittyikin mieluummin asian hautaaminen kuin esillä pito.
Itselläni ei ole tuollaisesta hoitotraumasta kokemusta, mutta muunlaisesta traumasta on. Sen käsittelyssä on vertaistuki tärkeää. Siksi ei pitäisi muiden yrittää tukkia asianosaisten suuta. Annetaan heidän kerrankin puhua.
Anteeksi antaminen on tärkeää, enkä sitä yritä kiistää. On vain oleellista, että anteeksi antamisesta huolimatta vahinkoa kärsinyt saa palata oman asiansa tunnepuoleen niin kauan kuin kokee siihen tarvetta. On tärkeää, että kokouksissa hoitamisesta on lupa puhua.
Tahtoo vain olla niin, että kun pian siunataan synti anteeksi, jää anteeksi antajalle paljon hämmennystä itsekseen selvitettäväksi. Hankaluutena on, että huolimatta anteeksi antamisesta pyörivät asiat silti mielessä. Se on NORMAALIA! Luottamuksen rakentumiseksi täytyy saada puhua asiasta niin kauan kuin tarve on.
Haetaan vertaus luonnosta. Käsittelemättömät hoitokokouksen aiheuttamat traumat ovat tiukassa paketissa ihmisen mielessä. Niin kuin olisi lasinsiru mennyt jalkapohjaan ja koteloitunut sinne. Sirun poistaminen vaatii sen, että ihoa leikataan niin, että siru tulee näkyviin. Tämän ei pitäisi sattua muihin kuin siihen, kenellä siru jalassa on. Siksipä muut eivät saisi estää sirun pois ottamista. Eihän se heitä haitanne, jos joku pystyy sen jäljiltä kävelemään paremmin.
Täällä on moni kehottanut menemään kahden kesken puhumaan silloisille hoitajille. Ajattelepa asiaa tällaisen todellisen, mutta erilaisen vanhinten taholta tapahtuneen väärinkäytösesimerkin kautta: katolisen kirkon pappi käyttää seksuaalisesti hyväkseen kuoropoikaa. Neuvotteko poikaa siis menemään kahden kesken juttelemaan tuon häntä vastaan rikkoneen papin kanssa "jos on jotain anteeksi annettavaa". Tilanne on täysin mahdoton väärinkäytöksen kohteen kannalta.
Ymmärrättehän, että vanhinten, luottamuksen kohteiden taholta tapahtunut väärinkäytös romuttaa ihmisen luottamuksen tuohon yhteisöön. Siksi yhteisön on virallisesti otettava vastuulleen heidän omien vastuunkantajiensa tekemät rikkomukset. Näin on tehnyt myös katolinen kirkko.
Kun sellaiset henkilöt, jotka eivät ole hoitokokousten uhreiksi joutuneet, antavat neuvoja, olisi heidän hyvä nähdä asia vähän laajemmin. Uhrin asemaan asettumisen kautta ehkä tajuaisi, miten absurdia on ajatella kahden kesken asioiden selvittämistä. Vielä kun kyseessä on puhujat ym. vastuuhenkilöt, täytyy olla melkoinen pokka, että rivihenkilö menee sellaista veljeä nuhtelemaan menneistä asioista. Vai monestiko olette itse menneet?
Voimia ja siunausta kaikille, joita tämä asia koskee. On mielenkiintoista seurata teidän kokemuksianne. Lukemani perusteella on mahdollista keskustella myös rakkaiden erotettujen lähiomaisteni kanssa tuosta hoitamisesta. Heilläkään ei ole ennen ollut, kenen kanssa jakaa sitä täydellistä nöyryytystä ja tuskaa, mitä kokivat silloin 70-luvulla.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Osasit asettua meidän asemaamme ja puhua meidän puolestamme! Se on lämmittävää.
Ehkä rehellisyytesi ja omien traumojen läpikäyminen auttavat ymmärtämään myös toisten kokemuksia?
Minua nämä keskustelut ovat auttaneet todella paljon. Vuosikymmeniä olin yksin ja orpona. Luulin monesti heikkoina hetkinäni, että vika oli vain minussa ja vääristyneessä asenteessani.
Kuitenkin olin tuntenut tekeväni omantuntoni mukaan ja Jumalan tahtoon ja johdatukseen luottaen. Silti ei ollut rohkeutta nousta arkipäivän alistamista ja veeällinen painostusta vastaan. Omassa hiljaisuudessa nuolin haavojani, entisiä ja uusia.
Sinäkin osaltasi annat voimaa ja itsenäisyyttä kohdata näitä vaikeita asioita oikealla tavalla. En enää nöyristele, eikä minua ole enää niin helppo syyllistää.
Lisäksi minulle on tullut anteeksiantavaa mieltä ja sitä kautta on mahdollisuus irtaantua henkisesti noista ihmisistä, jotka ovat satuttaneet. Voi elää vapaammin!
Kiitos palautteesta. Kyllä tuntuu hyvältä lukea, että on osannut osoittaa sanallisesti myötätuntonsa.
Tosiaan omat vl-traumani ovat hyvin pieniä, esim. mua ei hyväksytty seurustelukumppaniksi. Mutta aivan muussa omassa srk:ssa jouduin yhden vanhimman törkeän väärinkäytöksen kohteeksi. Se oli tosi vaikea kokemus. Kun kuitenkin sitä halusi luottaa, että ei seurakunnassa voi tapahtua mitään näin järjetöntä. Syytä etsi itsestä ja omasta toiminnasta. Oli todella vaikea lopuksi uskoa, että kyllä se meni niin, että minä olin uhri ja toinen väärintekijä!
Uhrina olemiseen kuuluu jotenkin se itsensä sairaalloinen syyllistäminen ja väärintekijän puolustelu. Täällä väärintekoa tosin puolustavat muutkin kuin itse tekijät. Siinä saattaa tosiaan välillä epäillä omaa järkeään, ennen kuin kohtalotoverit vahvistavat samanlaisista kokemuksista ja tunteista.
Itselleni on ollut todella vaikeaa antaa anteeksi väärintekijälleni. Monta kertaa olen eri tilanteissa kirjoittanut hänen nimensä valkoiselle paperille. Tarkoitan prosessia, että kirjoitan paperiin kaikkien niiden nimet, jotka ovat minua loukanneet tms. Sitten sanon yksitellen jokaisen nimen kohdalla, että Jeesuksen tähden annan hänelle anteeksi. Lopuksi piirrän ristin näiden nimien yli.
Vieläkin tuo nimi tulee heti mieleeni, kun ajattelen, keille en ole antanut anteeksi. Onneksi tuo lista on vuosien varrella lyhentynyt! Aivan tunnetasollakin koen olevani vapaa monista minua loukanneista ihmisistä. Anteeksiantamattomana olen jotenkin sidoksissa niihin ihmisiin, tiesivätpä he sitä tai eivät. Siksi rukoilen aina, että saisin sen voiman tahtoa antaa anteeksi. Yleensä tämäntyyppiset rukoukset on Isä kuullut :)
Siitähän tuo juuri mainitsemasi vapauskin on lähtöisin, että saamme myös anteeksiantavan mielen Jumalan armosta. Se ei todellakaan tule siinä siunaamassa, kun päättää antaa anteeksi! Mutta uskon niin, että Herramme, joka tuntee myös heikkoutemme, antaa lopulta myös tunnetason vapauden noista kiusaajistamme. Se on suurta armoa.
Joku muuten kirjoitti, että Jumala johdatti ry:n niihin taitamattomiin hoitokokouksiin. En jaksa uskoa, että Jumala johdattaa seurakuntaansa ehdoin tahdoin tekemään toisilleen pahaa. Kyllä se on itse isä p. joka on sellaisen johdatuksen takana. Suurin voitto on se, että Jeesus kääntää vielä hyväksi sen, minkä sielunvihollinen on tarkoittanut pahaksi.
Olen niin iloinen puolestasi, että vuosikymmenien piinasi on ohi, ja alat olla voiton puolella!!! Se on todella ihana kuulla. Selvästi teitä on muitakin tälle palstalle kirjoittavia, jotka ovat onnistuneet nousemaan sieltä valheellisten syytösten ja kirousten suosta. Aitoa armollisuutta ja vapautta kyllä se vanha vihtahousu vihaa, joten siksipä saat täälläkin kuulla puhetta suoraan siitä osoitteesta, vaikkakin rakkaiden x-sisartesi ja veljiesi suusta. Siksi, älä lannistu siitä, mitä kuulet.
Siunausta sinulle, oli mukava kirjoitella.
Hyvä Tuntematon Hyvä Ihminen,
Sydämellinen kiitos avointa myötätuntoa ja aito ymmärrystä osoittavasta viestistäsi.
Kirjoitit niin syvämietteisiä ja samalla kristallinkirkkaita asioita sielun ja keskinäisen eheyden rakentamiseksi, että sitä voi vain ihailla - ja antaa haavoille lyödyn sielun iloita sanomastasi. Sinä osaat kaiken päälle puhua tapahtuneesta niin, ettei se myöskään loukkaa tarpeettomasti niitä jotka olivat ja ovat eri mieltä. Koetan ottaa sinusta oppia. :-)
Palstan kirjoittajille tekee mieli tässä hyvissä tuntemisissa antaa kiitosta lähimmäisyydestä ja olkapäänä olosta. Täällä on monia, joilta on saanut vastaanottaa vilpittömiä myötäelämisen sanoja, kokea armoa ja vapautta.
Sanoit: "Itselleni on ollut todella vaikeaa antaa anteeksi väärintekijälleni."
Se ei olekaan helppoa, varsinkaan jos on oppinut pitämään oikeudenmukaisuutta keskeisenä puolustettavana arvona. Sanoit että tapahtuma vaatii puhumista ja yhä uudelleen puhumista. Totta, puhumista suorastaan sietämättömään määrään saakka...
Olen kokemuksistani niin rauhanyhdistyksessä kuin työelämässäkin päätynyt siihen, että epäoikeudenmukaisuuden läpikäymisen, suremisen ja koko se välillä paikallaan jaanaavakin prosessi on edellytys, että pystyy antamaan anteeksi. Pystyy vetämään viivan päälle.
Itse olen työstänyt kokemuksiani kirjoittamalla päiväkirjaa, puhumalla samoissa taisteluissa olevien ystävien kanssa ”tiestä ja matkasta”, lukemalla Raamattua ja kaunokirjallisuutta, sosiaalipsykologiaa, historiaa. Kuuntelemalla Bachia ja Schubertia, vanhoja virsiä.
Vallankäyttö, epäoikeudenmukaisuus, mielivalta ja ihmisen julmuus ovat yleinen teema kirjallisuudessa ja taiteessa. Esimerkiksi Lars von Trierin elokuva pari vuotta sitten, nimeltään Dogville, kuvaa vaikuttavassa kolmituntisessa ihmisyhteisön analyysissa sitä, miten sanomattoman vaikeaa on omassa elämisyhteisössä, johon ihminen on liittynyt vahvoin tunnesitein, yhden ihmisen on nousta yksinään ryhmää vastaan. Itse en kyennyt omantuntoni kehottamaan vastaanpanemiseen siellä hoitokokouksessa, olin nuori auktoriteettiuskoinen opiskelija-äiti. Minut tapasi heikkous... On se heikkous omaatuntoa kuormittanutkin.
Siitä kysymyksestä täällä kirjoitti tavattoman vaikuttavasti myös nimimerkki 1n kertainen, tehdessään nykyisille vl-uskovaisille omantunnon kysymyksen: "Jos tämä toistuisi nyt, mihin uskoisit. Mistä löytäisit itsesi?"
Se mitä näin hoitokokouksissa toisista ihmisistä ja itsestänikin, osoitti minulle havainnollisesti, että auktoriteettina pitämämme hahmo, ryhmä tai yhteisö voi todella saada meidät torjumaan omantunnon äänen ja nousemaan viatonta sisarta ja veljeä vastaan, samalla tavalla kuin tapahtui Saksassa natsiaikana, Pol Potin aikana Kamputseassa, apartheidin Etelä-Afrikassa, tai niissä kuuluisissa Milgramin klassisen sosiaalipsykologian kokeissa.
Oikeastaan tämä on se kaikkein kauhistavin viesti, jonka hoitokokousprosessi eräänlaisena julmana "ihmiskokeena" nostaa esiin. Eikö mikään uhri ole meille liian kallisarvoinen, silloin kun uskomme jonkin yhden ainoan ryhmän oikeassaolemiseen?
Minulla on samoja kokemuksia anteeksiantamisesta. Se tuntuu vaikealta, mahdottomalta.
Halusin mennä hoitajani puheille vuosikymmenien jälkeen. Hän on lähisukulainen. En tiennyt ennakkoon, käykö kurkkuun vai alanko itse huutamaan tai itkemään. Ajatukseni olivat ihan sekaisin.
Olin täällä palstalla tavannut ihmisiä, joiden avulla uskaltauduin keskusteluun. Tiesin ja tunsin erään ystävän rukoukset puolestani. Hän oli koko ajan tilanteen tasalla.
Uskon, että tuon takia keskustelumme oli rauhallista ja syvällistä. En tuntenut olevani syytetyn paikalla, vaikka hoitaja ei minun käsityksiäni ymmärtänytkään - vieläkään. Erosimme sovussa ja olemme sovussa yhäkin. Lisäksi hieman läheisimpinä kuin ennen.
Anteeksiantava mieli oli tullut jostakin muualta. Minulla itsellä sitä ei omalta puoleltani ollut! Uskon, että Jumala antoi sen minulle. En voinut sen jälkeen kantaa kaunaa hänelle. Huomasin, että vastapuolikin tajusi sen. Se oli ihmeellistä.
Rukoilen yhä, että tuo sama mieli ulottuisi minulla kaikkiin entisiin uskonystäviin. Hoitsuihin ja nykyisiin "tuomareihin"!
Kiitos sinulle!
Jumala siunatkoon meitä kaikkia!
Kiitos todella noista, mitä kirjoititte. On mahtavaa kokea uskon- ja kohtalonyhteyttä teidän kanssanne.
Olkoon teidän ihmeellinen anteeksiantamuksenne (siis tuo todellinen, eikä vaan sellainen uskoanteeksijeesuksennimessäjaveressä-hokemana sanottu) todistuksena kaikille niille, jotka vieläkin ovat "oikeassa".
Vaikka siis yhteys entisiin ystäviin ym. on katkaistu, on tässä meillä aihetta iloon:
Psalmista 16:
5 Herra, sinä olet minun perintöosani,
sinulta saan ruokani ja juomani,
sinun kädessäsi on minun arpani.
6 Ihana maa on tullut osakseni,
kaunis perintö on minulle annettu.
7 Minä kiitän Herraa, hän neuvoo minua,
yölläkin kuulen sisimmässäni hänen äänensä.
8 Minä pysyn aina lähellä Herraa. Kun hän on oikealla puolellani, minä en horju.
9 Minun sydämeni iloitsee, mieleni riemuitsee,
minun ruumiini ei pelkoa tunne.
10 Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan,
et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan.
11 Sinä osoitat minulle elämän tien, sinun lähelläsi on ehtymätön ilo, sinun oikealla puolellasi ikuinen onni.