Oma elämäni on mennyt todella sekaisin tässä menneen kesän aikana. Olen 32 vuotias nöyrästi elävä mies.
Avovaimoni on 39 vuotias.Olemme olleet yhdessä viime vuoden huhtikuusta asti, johon liittyi kihlat syyskuussa 2004.Yhdessä asutaan, samassa sängyssä nukutukaan.... mutta vain nukutaan.Kuullostaa ehkä uskomattomalta, mutta ensi tapaamisen jälkeen emme ole seksiä yhdessä kokeneet.Olen saanut yhden runkatun orgasmin hänen tekemänä, muuta en.(avovaimo ei uskova)
Miksi? En tiedä... asiasta ei voida puhua, koska puhuessani puolisoni menee aivan lukkoon.No toisena vaihtoehtona on olla puhumatta ja käännellä vain kalenterista viikkoja ja odottaa.Mutta elämäni kuluu koko ajan, vain odotaakseni sitä hetkeä kun rakastelemme.Tiedän että telaketju feministit iskevät kirjoittamaani.... ETTÄ sika paska, tuollainen pitäisi ampua. No ampukaa, minä anna aseen ja panokset. Kuka haluaa vetää liipaisimesta????
En minä ainakaan, koska haluan elää ja olla onnellinen. Sen vähän mitä minulle on elonpäiviä annettu.
En tiedä enää mitä tehdä?Pettää en haluaisi, mutta pääni ei enää kohta kestä tätä tilannetta.Pelkään vain etten kohta haluakkaan häntä enää... sitten kun hän olisi valmis.
Tässä on myös tapahtunut muuta, joka saattanut pääni aivan sekaisin. Äitini kuoli 4 viikkoa sitten syövän nujerrettua hänet.Kuolema ei ollut kaunis ja siitä jäi minulle paha olo.Henkisesti "paha" olo... ja ikuinen ikävä.
Äitini avioliitto ei isäni kanssa ole koskaan ollut kaunista, vaan isäni on ollut alistaja ja huorittelija koko elämänsä. Tavallaan näen avopuolisoni myös minun alistajana... hän alistaa minut sukupuolielimensä ympärille antaakseen minulle muka toivoa, että jokin päivä rakastelemme.Mutta uskokaa, odottavan aika on jo nyt liian pitkä.
Saimme tässä sitten isän kanssa äidin kuoleman jälkeen oikein kunnon riidan aikaiseksi ja nyt emme ole puheväleissä.He olivat asunneet erillään jo 5 vuotta.Minulle isä on koko ajan ollut äitini ex-puoliso, mutta isäni väittää kovin että hän on puoliso ja hänellä on puolison oikeudet kaiken lisäksi hän vielä surisi asiasta. Paskat sanon minä.Totuus on toisenlainen.Äitini purki sielunsa viimeisten elinviikkojen aikana minulle.Miksi minulle?Sitä en tiedä... Mutta totuus on että koko-ajan hänellä on ollut "hoito" jossakin (isälläni siis) ja vielä luulee etten tiedä. Saatana että ahdistaa...
Eli tämä kaikki mitä olen kokenut avopuolisoni kanssa äidin kuolema isän kusipäisyys... ovat saaneet minulle päähäni moisen, että haluan kaikesta irti.Olla vapaa ja olla onnellinen yksin... tai sitten joskus jonkun toisen rauhattoman sielun kanssa.
Kiitos että luit tänne asti... Parjata saa jos haluaa, mutta enemmän annan arvoa todellisille vastauksille / avun ajatuksille.
Avovaimoni on 39 vuotias.Olemme olleet yhdessä viime vuoden huhtikuusta asti, johon liittyi kihlat syyskuussa 2004.Yhdessä asutaan, samassa sängyssä nukutukaan.... mutta vain nukutaan.Kuullostaa ehkä uskomattomalta, mutta ensi tapaamisen jälkeen emme ole seksiä yhdessä kokeneet.Olen saanut yhden runkatun orgasmin hänen tekemänä, muuta en.(avovaimo ei uskova)
Miksi? En tiedä... asiasta ei voida puhua, koska puhuessani puolisoni menee aivan lukkoon.No toisena vaihtoehtona on olla puhumatta ja käännellä vain kalenterista viikkoja ja odottaa.Mutta elämäni kuluu koko ajan, vain odotaakseni sitä hetkeä kun rakastelemme.Tiedän että telaketju feministit iskevät kirjoittamaani.... ETTÄ sika paska, tuollainen pitäisi ampua. No ampukaa, minä anna aseen ja panokset. Kuka haluaa vetää liipaisimesta????
En minä ainakaan, koska haluan elää ja olla onnellinen. Sen vähän mitä minulle on elonpäiviä annettu.
En tiedä enää mitä tehdä?Pettää en haluaisi, mutta pääni ei enää kohta kestä tätä tilannetta.Pelkään vain etten kohta haluakkaan häntä enää... sitten kun hän olisi valmis.
Tässä on myös tapahtunut muuta, joka saattanut pääni aivan sekaisin. Äitini kuoli 4 viikkoa sitten syövän nujerrettua hänet.Kuolema ei ollut kaunis ja siitä jäi minulle paha olo.Henkisesti "paha" olo... ja ikuinen ikävä.
Äitini avioliitto ei isäni kanssa ole koskaan ollut kaunista, vaan isäni on ollut alistaja ja huorittelija koko elämänsä. Tavallaan näen avopuolisoni myös minun alistajana... hän alistaa minut sukupuolielimensä ympärille antaakseen minulle muka toivoa, että jokin päivä rakastelemme.Mutta uskokaa, odottavan aika on jo nyt liian pitkä.
Saimme tässä sitten isän kanssa äidin kuoleman jälkeen oikein kunnon riidan aikaiseksi ja nyt emme ole puheväleissä.He olivat asunneet erillään jo 5 vuotta.Minulle isä on koko ajan ollut äitini ex-puoliso, mutta isäni väittää kovin että hän on puoliso ja hänellä on puolison oikeudet kaiken lisäksi hän vielä surisi asiasta. Paskat sanon minä.Totuus on toisenlainen.Äitini purki sielunsa viimeisten elinviikkojen aikana minulle.Miksi minulle?Sitä en tiedä... Mutta totuus on että koko-ajan hänellä on ollut "hoito" jossakin (isälläni siis) ja vielä luulee etten tiedä. Saatana että ahdistaa...
Eli tämä kaikki mitä olen kokenut avopuolisoni kanssa äidin kuolema isän kusipäisyys... ovat saaneet minulle päähäni moisen, että haluan kaikesta irti.Olla vapaa ja olla onnellinen yksin... tai sitten joskus jonkun toisen rauhattoman sielun kanssa.
Kiitos että luit tänne asti... Parjata saa jos haluaa, mutta enemmän annan arvoa todellisille vastauksille / avun ajatuksille.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Voimia sinulle mies kovankin lapsuutesi varjoissa.Pidä huoli ettei sinusta tule isäsi kaltainen.Usko että olet hyvä ja ansaitset myös hyvän elämän, vaikka vanhempasi eivät osanneet olla hyviä vanhempia.Se ei koskaan johtunut sinusta! He eivät kyenneet parempaan.Sinä kykenet, kun vain haluat! PÄRJÄILE!
Halusin vain tulla sanomaan, että jaksa toki eteenpäin, vaikka joskus tuuli puhaltaa eri suuntaan.
Mieti, mitä haluat. Parisuhteelta ja itseltäsi. Mielestäni parisuhteessa pitäisi puhua kaikesta? Sinä olet se ratkaisija. Jos avovaimosi onkin miettinyt samaa, muttei ole kehdannut sanoa sinulle, että mikä vaivaa tms.? Jos hänellä on traumoja?
Puhukaa ja puhukaa. NOSTA KISSA PÖYDÄLLE. Niin, juuri sinä itse. Jos et halua puhu, kirjoita kirje. Se ei ole hölmöä, vaan hyvä tapa avautua.
Jos tulet siihen tulokseen, että naisesi ei ole sitä, mitä haluat (seksuaalisuus on osa elämää, jos et "saa tarpeeksi", se ei ole mitätön ongelma), on ehkä aikasi jatkaa eteenpäin. Jos todella rakastat häntä, voit keskustella tai muuten kommunikoida tästä asiasta hänen kanssaan. Ehkä hän on sinulle se oikea, ehkä tuolla on vielä joku odottamassa.
Noniin. Ja sitten vielä vinkkejä tähän seksiasiaan. Oletko tehnyt alotetta? Millä lailla? Kokeile eri tapoja, jos et ole vielä kokeillut. Tai repäise ja osta vaikkapa jotain tuhmaa, niin näet reaktion. Ole romanttinen, jos et jo ole. Ole "miehekäs", jos et jo ole. Kysy, mistä naisesi pitää. Hiero häntä ja siirry vähän intiimimmille alueille..
Tai voithan käyttää mustasukkaisuuskeinoa, mutta varovasti tämän kanssa sitten. Et petä, vaan vaikutat salamyhkäiseltä. Ehkä uutta partavettä ja iloinen mieli kun lähdet ulos.. Jos avovaimosi ei kiinnostu, niin sitten jokin mättää.. Mutta en tiedä, onko pidemmän päälle tämä "mustasukkaistaminen" kauhean hyvä konsti.. Mutta senhän tiedämme, että ainakin monet naiset tuntuvat lepertelevän vieraille miehille, kun haluavat omilta puolisoiltaan huomiota..;)
Eli lyhennettynä: mieti tosissasi, missä voisi olla vika ja lähde sitten selvittämään, onko vika todellinen.
Muista myös, että vanhempiesi elämä oli heidän elämänsä. Isäsi voi tuntua nyt kusipäiseltä, on äitiä ikävä.. Kuitenkin ihmisissä on kaksi puolta. Et tiedä syitä toisten ratkaisujen takana - hyviä tai huonoja.. Vai tiedätkö? Sinulla on oma elämäsi, äitisikin varmasti toivoisi sen menevän mahdollisimman onnellisesti. Huomaathan myös, että erilaiset tunteet kuuluvat suremisprosessiin. Ikävä, viha, kaipuu.. Elämän eri tunteita. Kun pääset niiden yli, tartut härkää sarvista naisesi kanssa, niin kyllä elämä vielä hymyilee! :)
Auringon paistetta tuleviin päiviisi toivottelee, LunaMaria.
Kiitos ja aion jatkaakin eteenpäin. On pakko... takana ei ole kuin pahaa unta ja painetta rinnassa.
Tiedän että avovaimolla on traumoja.Sen verran olen saanut hänen sieluaan raoitettua 15kk aikana saanut. Mutta vastassa on kilpi, hiljaisuuden kilpi.Kilpi jota sanani ja tekoni eivät ohenna, kuin kovinta metallia.
Olen kysynyt häneltä suoraan "onko oikeuden mukaista, että minä maksan niistä pahoista teoista jotka ovat hänen sisimpänsä särölle saanee?" "olenko minä se oikea koston kohde?" "olenko minä se joka joudun tässä itselleni todistamaan, että jokin päivä sinä löydät sen neulan heinäsuovastasi?" "olenko minä se joka tätä suhdetta ylläpitää ja rakentaa?" ja lopuksi "teekö yksi kivi jauhoa?" Vastaus on: Ei, Ei, Ei, ja Ei?
Olen usein miettinyt, onko tällä suhteella tulevaisuutta? Täällä, tänään, tässä elämässä... Ajatukset liikkuvat samaan tahtiin kuin vuodenajat ovat vaihtuneet... Ikuisesti, ehdottamasti, luultavasti, toivottavasti.... ja nyt olen tilanteessa. En tiedä....
Aloitteellisuus... jotain jota äidiltä hyvän kasvatuksen saaneena ymmärrän olevan. Vilpitöntä halua osoittaa rakkautta ja antaa toisen tuntea aisteja, hyvää oloa, siis vain nauttia ja antaa kehon tuntopisteiden viedä mieltä. Uskaltautua toisen armoille... toisen kosketukselle ja intohimolle.(Siis parisuhteessa) Tähän minun on vastattava rehellisesti: kyllä, mutta vain omasta mielestäni.
En tiedä olenko romanttinen, romattisempi kuin naapurin mies jolla on 5 lasta tai kaveriani jolle syntyi juuri ensimmäinen lapsi tai siskoni joka odottaa toista lastaan... En tiedä.
Sen tiedän että jos mitään ei tee, niin mitään ei mitään ei voi saada... tai toisin päin... haluan tehdä hyvää sinulle, voisitko tehdä joskus hyvää minulle?
Sen verran olen kyllä mies, että tiedän miten naisen saa värisemään sormien alla, niin että hän myös siitä itse nauttii.
Tiedän myös että hän nauttii suuseksistä.Näin hän on kertonut. Mutta suuseksin jälkeen hän vain unohtaa muun maailman ja minut. Minut joka on hänen miehensä ja kihlattunsa... minut jolla on myös omat tarpeeni. Niin fyysiset kuin henkiset.
Tai ainakin luulin niin.... Sillä nyt en enää tiedä.
Sillä vaihtoehtoja on elää ja luopua tai tyytyä tähän ja kuihtua. Kumpi on parempi...? Voiko niin suurta rakkautta ollakkaan, että voisi luopua omista maallisista tarpeistaan jokin toisen ihmisen hyvinvoinnin vuoksi?
Luin ekaksi mies-73 sinun kirjoituksesi tuossa alussa. Nyt kun luen tätä vastaustasi tuolle kirjoittajalle (LunaMarialle)niin minun on aivan pakko sanoa, että olet hieno mies.
Tosi selkeäsanainen ja sympaattisen tuntuinen.
Eihän sinulle voi toivoa muuta kuin aurinkoista ja antoisaa elämää. Olet sen ansainnut.
Olet jotenkin hohdokas ja aivan ihana.
Miksi ihmeessä joku parjaisi sinua tuon juttusi perusteella ? Olet todella vaikeassa tilanteessa, rakkaan äidin kuolema, parisuhteen ongelmat ja vielä hankala suhde isään.
Kirjoitit hyvin tuosta, että isäsi on ollut alistaja ja nyt olet toisen alistajan kynsissä. Tiedät kyllä mitä se tarkoittaa. Sinun on selvitettävä tilanne vaimosi kanssa, sehän on ihan outo tilanne, todella. Sinä ajattelet terveellä pohjalla asiasta, seksuaalisuus kuuluu parisuhteeseen. Ei muuta kuin härkää sarvista, asia esiin ja selvityksen alle. Mutta onkohan vaimollasi joku tosi suuri ongelma, käyttäytyminen on aika outoa. Hän taitaa pelätä, jotakin. Senpä vuoksi kannattaa olla vähän hienotunteinen ainakin ensin, kunnes tietää mistä asia kiikastaa.
Toinen juttu, isäsi. Kyllä sinun on sekin asia saatava jonkinlaiseen järjestykseen päässäsi. Se on niitä elämän perusasioita, isä-poika-suhde. Joudut käsittelemään vihaasi isääsi kohtaan joko omassa päässäsi, prosessi on silloin pitkä luultavasti tai sitten suoraan hänen kanssaan. Mutta se vaatii kyllä sen, että molemmilla on tahto selvitellä asioita. Ehkäpä se tuossa tilanteessa on vielä vaikeaa, koska äitisi kuolemasta on niin vähän aikaa. Toisaalta helposti käy niin, että riitelette, ettekä ole toistenne kanssa enää sen jälkeen puheväleissä.
Sinun ei todellakaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, jos vaadit naistasi selvittämään ongelmanne, on se sitä luokkaa ja sinulla on oikeus tietää, mistä kiikastaa. Voi olla, että lukot avautuvat loppujen lopuksi helpostikin, kun teet selväksi, että se on sinun tahtosi. Etkä anna periksi.
Jaksamisia Sinulle.. ehkä sille surullekin pitää antaa aikansa, ehkä kannattaa antaa itselle aikaa ensin vähän, ennenkuin rupeat välejäsi isäsi kanssa selvittämään. Toisaalta niinhän sen pitäisi olla, että puolisosi olisi tukenasi, niin minä ainakin tein, kun mieheni isä kuoli. Älä jää venymään tuollaiseen suhteeseen, jos näyttää siltä, että asiat eivät järjesty. Ketään ei voi pelastaa, jos hän ei itse sitä halua.
Asioilla on tapana järjestyä.. sittenkin.
Tarinasi on melko samanlainen kuin minun vaikka minä olen tosin nainen.
Samat ovat olleet myös minun tuntemukseni. Etten kohta enää jaksa tätä selibaattia ja mieheni puhumattomuutta.
Sanoit: "En tiedä enää mitä tehdä?Pettää en haluaisi, mutta pääni ei enää kohta kestä tätä tilannetta.Pelkään vain etten kohta haluakkaan häntä enää... sitten kun hän olisi valmis."
Tämän olen juuri kokenut omalla kohdallani, etten enää halua miestäni, etten enää kestä tätä tilannetta, että sanoudin irti työpaikastani, kun en enää jaksa vaativaa asiakaspalvelua tässä kunnossa. Valvottujen öiden takia, jolloin olen miettinyt missä vika, mistä apu, kuinka kauan. Olen myös miettinyt pettämistä tai ainakin ajatellut, että tilanteeni johtaa siihen. sanonut miehellenikin, että ajat minut toisen syliin. Hän ei kommentoi.
Muitakin yhtäläisyyksiä meillä sinun kanssasi on; oma äitini eli paras ystäväni kuoli monta vuotta sitten, isä jo aiemmin.
Sinun surutyösi on käynnissä ja vie pitkään voimavarojasi. Avokkeesi pitäisi ymmärtää tämä ja tukea sinua. Toivottavasti hän tekee niin.
Omani ei arjen 'kriisien' yllättäessä osaa tukea minua. Hän on täysin välinpitämätön. Mutta ei halua erota.
Mitä tulee ajatuksiisi: "että haluan kaikesta irti.Olla vapaa ja olla onnellinen yksin... tai sitten joskus jonkun toisen rauhattoman sielun kanssa."
Teksti on kuin suoraan minun suustani.
Kenelläkään ei ole syytä sinua parjata.
Olen kokenut saman pätsin ja ahdingon, samat fiilikset, saman kalenterin sivujen käännön ja väännön tämän asian tiimoilta.
Täs mä viel oon. Ei ole helppo lähteä muutaman vuoden suhteesta. Ihmiset Suomessa eroavat niin helposti. Itse vielä odotan.
Jakselehan! Ja kirjoita tänne miten sinulla menee.
Kiitos vastauksestasi. On mielellisesti huojentavaa kuulla, etten ole se ainoa joka on miettinyt aivosolunsa turvoksiin tämän asian kanssa. Olenkin jo epäillyt, onko tämä todellista elämää vai vain harhakuvaa jota katselen silmilläni.
Itselleni tämä on kyllä ollut myös henkisesti kovaa aikaa, koska olen joutunut taistelemaan sitä ajatusta vastaan että olen jotenkin niin vastenmielinen etten kelpaa edes omalle kihlatulleni. Pahinta on se, että en tiennytkään kuinka raskasta on pitää pystyssä sitä kulissia joka kodissamme asuu. Jopa oma siskoni ylistää meidän suhdettamme tietämättä sen nurjaa puolta... puolta joka maalaa mustalla elämääni yhä vain enemmän ja enemmän.
Mutta kaiken kaikkiaan, olen tullut siihen tulokseen.Että en voi käpertyä tähän kasvavaan pahaan oloon vaan minun tehtävä jotakin.Jos ei tällä näännyttävälle parisuhteelle, niin ainakin itselleni.
Voit uskoa, ettei ollut helppoa soittaa psykologille. Mutta nyt se on tehty, tapaamme ensi viikolla.
Saa sitten nähdä, löytyykö minun sielustani jokin selittämätön kromosomi. Joka selittäisi tämän kaiken... tai sitten vain joku herättäisi minut tästä pahasta unesta....
Yritä sinä myös jaksaa ja pidä itsestäsi huolta.Elämä "kuulemma" jatkuu vaikka idästä nousevat sadepilvet.
Lupaan kirjoittaa ajatuksiani... kunhan olen vain ensin sinetöinyt ja unohtanut tämän päivän.
Niin sitä pitää. Aloit toimia omaksi parhaaksesi.
Jo se on hyvä, että kirjoitit mietteitäsi ja kuvailit tilannettasi täällä.
Olet rehellisen tuntuinen kaveri. Uskon, että olemalla rehellinen itsellesi, saat aikaan jotain kasvua elämässäsi. Uuden kasvua, jota tarvitset.
Olet hyvä kuvaamaan tunteitasi ja elettyä elämääsi. Psykologille sinun on puhuttava samalla tyylillä, rehellisesti, sillä sana sinulla on hallussa. Eiköhän sillä karkoiteta pilvet sinunkin taivaaltasi. ET ANSAITSE KUMPPANISI TAHOLTA SELLAISTA MIELIKUVAA, ETTÄ SINUSSA OLISI JOTAIN VASTENMIELISTÄ!
Jos kumppanillasi on huonoja muistoja seksistä. Hänen kuitenkin pitäisi puhua asiasta sinulle, keventäisi hänen mieltäänkin varmasti. Mielestäni seksi on yksi ihmisen perustarpeista ja on hyvin ymmärrettävää, että sinulla on vaikeaa. Puhumattakaan, että on noita muita isoja murheita.
Se on myös riittävä syy lopettaa suhde, mutta tietenkin mielummin jatkatte yhteistä taivaltanne. Kuitenkin rehellisyys ja avoimuus ovat tukipilareita suhteessa kuin suhteessa. Onhan se paha mennä painostamaan jos toinen muutenkin menee helposti lukkoon. Toisaalta, mitä sitten jos joutuu vähän toisen mieltä pahoittamaan? Aina voi pyytää anteeksi ja lyön vetoa, että sen keskustelun jälkeen kummallakin teistä on paljon parempi olla. Itkekää ja huutakaa, jotenkin nuo solmut on aukaistava. Vaikka vastaus olisi mikä, niin tuskin häntä menet tuomitsemaan kun selvästi rakastat häntä aikalailla.
Moi, tiesinkin, että minulla on kohtalotovereita, mutta aikaisemmin en uskonut, että kohtaan saman ongelman. Itse olen hyvin seksuaalinen ja alussa vaimoni kanssa seksi puoli toimi hyvin. Sitten se hiipui pikkuhiljaa ja nyt olen siinä tilanteessa, että muut tytöt näyttävät LIIAN haluttavilta. En myöskään halua pettää.
Olen yrittänyt puhua, mutta saan vastaani yleensä vain hiljaisuuden tai kommentin "en tiedä". Olen yrittänyt keskustella suhteestamme yleensä, mitä hän minulta odottaa, pitääkö hän minusta enää ja seksistä yleensä. Mitä hän siitä haluaa, mistä hän pitää, mutta ei reaktiota. Olen myös yrittänyt herätellä hänen halujaan erilaisilla lähstymis tavoilla, mitään "leluja" en kuitenkaan ole hankkinut. Minusta vaimoni on myös masentunut ja olen monin keinoin yrittänyt häntä piristää. Pidän hänestä paljon, joten en tahtoisi tehdä mitään väärää, kuten pettää. Olen miettinyt, voinko enää mitenkään auttaa häntä tai suhdettamme. Olisiko ammatti auttajasta apua? Onko kukaan kokeillut?
Joskus minusta tuntuu, että hän on kyllästynyt minuun, eikä rakasta minua enää ja että hän vain odottaa, että lähden suhteesta. Ihan kuin hän ei itse halua/voi tehdä omaa ratkaisua, vaan odottaa minun kyllästyvän ja saa siitä "kunniallisen" syyn lähteä. Ehkä silloin on helpompi lähteä, kun taas tapasin mulkun, joka nai vain ympäriinsä! En tiedä, ehkä kuvittelen. Pidän kuitenkin hänestä valtavasti ja en haluaisi antaa periksi liian helpolla, tästä syystä yritän hakea täältä keskustelupalstalta voimaa tulevaisuuteen. Kukaanhan ei voi päättää puolestani mitä teen, vastuuta en pakoile, olenhan sitoutunut tähän suhteeseen. Oma mielikuvitukseni alkaa loppua ja henkisestikkin olen aika huonossa kunnossa, kun kumppani huolestuttaa. Olen hänestä kovin huolestunut myös ihmisenä.
Osanottoni äitisi menetyksestä, menetin oman äitini syöpään n. 4 vuotta sitten. Joten sympatiani ovat puolellasi.
Omien vanhempieni avioliitto oli myös hyvin onneton, ja syytän siitä lähinnä isääni. (Kaikille viisastelijoille tiedoksi, että tiedän molemmissa olleen vikaa). Silloin kun toinen alistaa toista henkisesti, on kuitenkin ihan turha alkaa väittämään, että toisessa ei olisi enemmän vikaa kuin toisessa.
Äitini kuolema sai minut tajuamaan, että ihmisellä on vain tämä hetki ja yksi elämä elettävänä, joten kannattaa tarkkaan miettiä mitä elämällään tekee.
Parisuhde on kuitenkin asia, joka voi tehdä elämästä hirveää tuskaa tai sitten kantaa läpi elämän vaikeiden kolhujen ja mielestäni myös antaa mahdollisuuden jakaa hienot asiat silloin kun niitä on.
Seksi on ainakin itselleni hyvin olennainen osa parisuhdetta, varsinkin henkisen yhteyden kannalta. Itse ainakin olen huomannut, että silloin kun seksi tökkii, muukin osa suhdetta tökkii. (Tosin aina ei voi tietää kumpi tökki ensin).
Avovaimosi ei kertomasi perusteella ole valmis ottamaan tunteitasi huomioon, mikä ei kyllä auta parisuhteen toimimista pidemmän päälle.
Anteeksi röyhkeyteni, mutta olet oikeutettu saamaan rakkautta takaisin, et ole vastuussa siitä, saatko avattua avovaimosi solmut. Hän itse on. VAlitettavasti kun ihmistä ei voi muuttaa ellei hän itse halua ja silloinkin lopputulos on epävarmaa.
Kyllä minäkin yritin puhua isälleni vaikka kuinka paljon järkeä, samoin äitini varmasti vuosikausia. EIkä muutosta silti tapahtunut. Eli, elämässä täytyy olla myöskin itsekäs. Muuten toiset käyttävät sinua aina hyväksi.
Ihmisen perusluonteeseen kuuluu se, että jos joku helpottaa oloasi, niin ihmisillä on taipumusta pitää kiinni tästä asiasta, toisen ihmisen kustannuksellakin.
Jos sinusta tuntuu siltä, että homma ei toimi, niin ole rohkea ja myönnä tosiasiat. Sinulla on vain yksi elämä, et voi pelastaa toista, jos toinen ei halua.
ymmärsinkö oikein, ettette ole harrastaneet seksiä kuin oikeaastaan ensitapaamisella? Millä tavalla sitten morsiamesi sai sinut niin koukkuun, että menitte kihloihin ja muutitte yhteen asumaan?
Olet ymmärtänyt aivan oikein.Oikeastaan korjaan käsitystäsi siitä, että emme ole "harrastaneet" seksiä edes ensi tapaamisella. Tämä kaikki tapahtui vasta myöhemmin, kuukausien päästä.ja varsinaista "fyysistä" aktia emme ole edes vielä kokeneet / kokenut avovaimoni kanssa.
En tiedä onko koukku oikean sana, mutta terminä hyvin puhuttava.
Tavallaan ihmettelin kyllä asiaa silloin joskus alkutaipaleella, mutta en ottanut siitä itselleni mitään "ongelmaa" vaan ajattelin että askel kerrallaan.Ja että seksin aika on vain sitten myöhemmin, mutta en itsekkään ymmärtänyt kuinka paljon myöhemmin... eli todellisuudessa ei tähän päivään menneessä. Yritystä minulla toki oli, siitä en ole luopunut kuin vasta 1-2kk sitten. En vain jaksa enää yrittää, koska lopputulos on aina sama.
Toisaalta en voi väittää olevani seksin lähettiläs, mutta aikaisemmissa elämän pyörteissä (siis ennen häntä)on seksi ja seksuaalisuus ollut suuri osa minua.Nyt tavallaan tuntuu siltä että olen joutunut luopumaan seksistä saadakseni hänet.
Siksi tästä onkin muodostunut aika mahdoton yhtälö minulle.Kaipa se rakkaus on sitten sokea tai minä liian sinisilmäinen.
Eli jos haluan elämässäni seksiä ja sen mausteita on minun luovuttava meidän yhteisestä parisuhteesta, mutta jos tämä parisuhde riittää minulle en tule saamaan seksiä vielä aikoihin.Vaakakupeissa on raskaita asioita...
Se kuitenkin on selvää, että rahan takia hän ei kanssani ole.Koska en ole rikas, ainakaan rahallisesti.
Sen verran vielä, että tietäessäni hänen ongelma olen pyytänyt häntä meneemään vaikka ulkopuolisen ihmisen (ammattilaisen) puheille.Puhumaan ongelmistaan.Vastaus on ollut jokainen kerta: Joo joo, menen menen. Tähän menneessä hän ei kuitenkaan ole käynyt, tai jos on käynyt en tiedä siitä. Mikä toisaalta ei edes kuulu minulle, mutta tieto siitä että hän käy asioista keskustelemassa antaisi minulle uskoa tulevaan ja samalla myös uskoa minulle itsestäni.
Eli tuntuu siltä, että hän on tyytyväinen tähän tilanteeseen... siis seksittömyyteen.Eikä halua edes tilannetta muuttaa...? Vai miten itse tulkitset asian naisena?
Totuushan on kuitenkin se, että jos hän tulevan "kissan" pöydälle noston jälkeen tiputtaa pikkuhousut jalasta.Ei järkeni tule sumentumaan tai taivas avautuisi... ja kaiken lisäksi, että tulisin tämän kaiken mistä olen kirjoittanut unohtamaan.Se on vain hätähuutonsa siihen, että "jos annan, niin kaikki on taas hyvin ja elämä jatkuu".Valitettavasti tämä ei tule menemään niin...
Kyllä musta nyt tuntuu että teillä on valtava ongelma tossa jutussa. Naisena en voi ymmärtää tommosta. Mulle on tosi tärkeää, että parisuhteessa on seksiä. Ja nimenomaan semmosta seksiä, jossa tunnen ja annan hellyyttä ja läheisyyttä. Mulle se parisuhteen seksi merkitsee asiaa, joka on mulle ja miehelle jotain, jota tehdään vain yhdessä ja vain toistemme kanssa. Siis pyhä asia, joka on jotain kaunista ja upeaa. Se on se parisuhteen liima, joka pitää miehen ja naisen yhdessä. Entä jos teillä ei sitä koskaan ole tai on vain joskus harvoin? Tunnetko yhteenkuuluvaisuutta kihlattusi kanssa vielä kymmenen vuoden päästä? Seksuaalisuus pitäisi olla myös leikkimielistä ihanaa erotiikkaa. Älä missään nimessä luovu siitä eliniäksesi. Saatat muuttua kiukkuiseksi ja pystyynkuolleeksi vanhaksi äijäksi. Ero satuttaa, mutta omaa elämääsi sinun on myös ajateltava. Kukaan ei voi pakottaa sinua tukahduttamaan luonnollista seksuaalisuuttasi. Ihminen ei kaipaa mitään niin vähän kuin hyviä neuvoja muilta ihmisiltä, mutta silti neuvoisin sinua ottamaan asian nyt puheeksi niin, että morsiamesi joutuu kunnolla selkä seinää vasten ja kerrot hänelle oikeasti ettei tämmöinen voi onnistua. Toivon että jaksat. Minä en olisi jaksanut tommoista tilannetta.
kauniisti sanotti ja olen täysin samaa mieltä.
Voi teitä onnettomia jotka ette ymmärrä tätä vaan joko olette haluamatta tai ette osaa nauttia seksistä. Pilaatte puolisoidennekin elämän
Kiitos vastauksesta. Kyllä meillä on todella vakava ongelma.Ongelma tai parisuhteemme ongelma nimeltää rakkaus EI, rakastaminen EI, rakastelu EI EI ja EI.
Tiedän mitä asialla tarkoitat.Olen itse ollut seksin tarpeiden suhteen kaltaisesi.Aikaisemmissa tilanteissa seksin tarjontaa on ollut jopa yli tarpeiden, mutta silloin en valittanut.Koska ymmärsin sen olevan vastapuolelleni tärkeää ja vapauttavaa.Muutenkin se oli todella liima joka piti meidät yhdessä huonoinakin päivinä.Nyt tuntuu jo että hyvät päivätkin ovat vaikeita, viikonlopun yhdessä (kotona) olemiset muuttuvat helposti ikuisuuksiksi.
Yhteenkuuluvuuteen voin sanoa jo nyt, että se rakoilee jo nyt todella vakavasti.Eli tulevaisuus on todellakin vaakalaudalla, niin kuin kymmenentikkua laudalla lastenleikissä.
Tavallaan vertauksesi pystyynkuolleesta äijästä on mainio.Oikeastaan loistava.
Oikeastaan olisinkin jo sellainen, jos äidin sairaus ja lopullinen pois meno eivät olisi avanneet "rakkauden" sumentamia silmiäni.
Ymmärsin hänen sairauttaa seuratessa ja yhteisissä juttu tuokioissa, että elämässä on meillä jokaisella oikeus olla onnellinen.Olla onnellinen yksin tai tasapainoisessa parisuhteessa, parisuhteessa jossa kumpikin kunnioittaa omaa ja toisen tarpeita.Eli osaa antaa ja osaa ottaa, sekä tilaa että tarpeita huomioiden. Tavallaan on aika outoa että tämän kaiken ymmärtääkseni äitini aika tuli luopua omasta onnestaan... ja elämästään.
Mutta voit uskoa, tulen tästä päivästä eteen päin vaatimaan itseltäni antamaan onnea ja myös vaatimaan onnea. Kenen kanssa tämä kaikki sitten tapahtuukaan... sitä en osaa vielä ajatella.
Se mitä sanoit; "tulen vaatimaan itseltäni antamaan onnea ja myös vaatimaan onnea", oli hienoa. Ja sanoit sen vielä tässä järjestyksessä. Kun antaa onnea, sitä yleensä myös saa. Voin vain ihmetellä, ettei naisesi ymmärrä, millaisen kultakimpaleen on saanut. Anna itsellesi arvo, joka sinulle kuuluu.
Samantapainen ongelma minullakin. Seksi ei ole noin olematonta, mutta toisaalta ollaan jo naimisissa ja lapsiakin. Ja meitä on paljon ja sukupuolet molemmin päin.
Pari positiiviseksi yritettyä asiaa haluaisin heittää.
Ensinnäkin alkuperäinen kirjoittaja, olet takuulla ottanut ratkaisevan oikean askeleen, kun olet soittanut psykologille. Arvaan että jo se soitto pelkästään avaa monta solmua. Ainakin itselle kävi näin.
Toiseksi muista että voit itse muuttua, kumppaniasi et voi muuttaa. Mutta mutta, kun sinä muutut, silloin saattaa se kumppanikin muuttua kuin itsestään. Elikkä keskity itseesi ja unohda se kumppanin korjaaminen. Vaikka kuinka vika olisi oikeastikin hänessä, vain hän itse voi korjata itsensä. Voit korkeintaan auttaa.
Onneksi psykologit, terapeutit, parisuhdekirjat ja paikka paikoin jopa tämä palstakin oikeasti osaavat auttaa. Mutta älä silti kuvittele, että on olemassa joku helppo ratkaisu, tai että terapeutti parantaa sinut. Sinä hoidat itse itsesi kuntoon, mutta saat siihen apua. Joudut kokeilemaan monenlaista ja pikkuhiljaa alat löytää jotain toimivia juttuja. Tämä pätee täysin riippumatta siitä, onko lopputuloksena onnellinen parisuhde nykyisesi vai jonkun toisen kanssa.
Ja kaikkein tärkein juttu, se ei ole kiinni tahdonvoimasta, homma ei ratkea sillä että pinnistää vaan kovemman ja kovemman toiveen päähänsä. Etköhän ole jo toivonut tarpeeksi kovaa?Toi psykologille soittaminen ei ole toivomista vaan tekemistä ja se vie eteenpäin.
Nämä nyt ovat tämmöisiä ajatuksia, jotka voi lukea suunnilleen joka oppaasta, mutta pätivätpähän ainakin itseeni. Oli semmoisiakin juttuja, jotka eivät päteneet. Niistä pitää vaan hyppiä yli. Kokeile ennakkoluulottomasti kaikenlaista. Olet yrittänyt kovasti. Mietipä vaikka miten voisit "olla yrittämättä"? Siis koita vähentää avokkiisi kohdistamaasi painostusta. Älä mene sanomaan, että välitän sinusta silti, koska tuo silti mitätöi kaiken, vaan koita vaikka olla pari viikkoa vonkaamatta ja antaa hänelle niin pyyteettömästi kuin vain osaat näytellä.
Tsemppiä silti tarvitaan. Tsemppiä sulle.
Päivää.
Nyt on sitten otettu elämässä, ratkaiseva askel kohti onnellisuutta. Kissa on nostettu pöydälle.Asiasta on keskusteltu... mutta ratkaisuja ja vastauksia emme etsineet.Kerroin vain ongelmat(ne mitä itse tunnen), en sitä millä ne ratkaistaan.Sen aika on sitten myöhemmin.
Tein asian niin rauhallisesti kuin voin.En syyttänyt häntä mistään asiasta vaan käytin sana muotoa "Minä en..." ja "Minä haluan elämässäni..." jne.
Eli kerroin vain että "minä" en ole tyytyväinen parisuhteeseemme enkä aio jatkaa tälläistä elämässäni. Kerroin myös minulle parisuhteessa kuuluvista oikeuksia ja velvollisuuksista, sekä hänen oikeuksista ja velvollisuuksista joita hänellä meidän parisuhteessa on ja olisi olemassa jos hän haluaisi.
Kerroin myös onnesta ja fyysisestä kosketuksesta joita minulla ihmisenä on oikeus kokea elämässäni / parisuhteessa.
Uskokaan mutta tähän kaikkeen meni 2 tuntia, mutta jokainen sana oli sen arvoinen. Puhumisen jälkeen tuntui kuin olisin voinut leijua ilmassa, niin keveältä tuntui.
Kävin myös tapaamassa psykiatria.Puhuimme (tai oikeastaan kerroin tilanteestani) 45min ja hän suositteli ehdottomasti, että tapaamme ainakin viiden(5) hoitojakson kerran.Eli jopa ammattilaisen näkökulmasta on tunteitani ja järkeäni tuuletettava. Kiitos siitä....
Avopuolisoni meni myös lääkäriin, mutta siitä en tiedä sen enempää.Hän ei ole kertonut käynnistä mitään.Mutta päätin olla utelematta, kysymyksessä kuitenkin henkilökohtainen asia ja myös siksi että annan hänelle myös tilaa koota ajatuksia ja mietteitä.
Muuten kodissamme vallitsee hiljaisuus.... ääretön hiljaisuus, mutta sisäinen rauha. (Aikakin itselläni)
Eli kaikki kanssa toverit, jotka painitte saman tyylisten asioiden kanssa.... Tehkää jotakin se kannattaa....
hei
tosi hieno asia, että olet nyt lähtenyt rohkeasti liikkeelle asiassa. Todellinen Miehen teko!
Uskon että vaikka tämä suhteesi ei paranisikaan, löydät kyllä uuden ja onnellisen.
Viestisi kuulostikin tosi rauhalliselta ja seesteiseltä.
Ja sen mitä äitisi sinulle kertoi, saat varmasti myös käsiteltyä sen psykiatrin kanssa, ettei se jää sinua rassaamaan. Muista, se oli heidän elämänsä ja heidän oma ratkaisunsa.
Voimahalaus sinulle, hyvä mies!
Taas on päivä kääntymässä iltaa kohti ja makuuhuoneessa ei ole tapahtunut muuta kuin, että yö vaihtui aamuksi.
Asioista on nyt puhuttu, huudettu, vaiettu.Sinänsä hyvä että asiat tulevat nyt julki, halki ja esille.Mutta se pienen pieni usko, joka tässä kaiken keskellä on itsessäni elänyt "kuitenkin" on nyt sammumassa kuin nuotio sateessa.... vain savu nousee enää ja sekin vaivoin.
Olen nyt pakottanut avovaimoni todelliseen elämään kaikkine haavoineen ja arpineen. Olen kertonut hänelle "kaiken" itsestäni... ja samalla "vaatinut" hänen tekemään samoin jotta suhteellamme olisi edes mahdollisuuksia jatkuvuuteen, kahden ihmisen yhdistyneeseen elämään.
Eilen puhuimme taas monta tuntia.Hän kertoi (vapaaehtoisesti) käynnistään psykiatrilla... Sain häneltä synninpäästön, seksuuaali lukkojen aiheuttaja en ole "minä".Vaan hänen kokemansa elämä noin kahdeksan (8) vuoden päähän.Isä suhteineen, edellisineen parisuhteineen.
Mutta... hän pudotti myös sanallisen pommin, pommin joka raastoi ja raateli minulta sisältä.HÄN ei luota minuun... (toisin sanoen hän ei LUOTA kenenkään mieheen).Hän ei uskalla päästää minua fyysisesti hänen lähelleen (siis siksi ei fyysistä yhteen kuuluvuutta!).Ajatelkaa 15kk jälkeen hän ajattelee näin.Miksi? Miksi hän ei kertonut asiasta ennen kihloja, ennen yhteisen talon ostoa. Siksi, että hän ei muuttuisi haavoittuvaksi ihmiseksi.Ihmiseksi joka voitaisiin mahdollisesti raadella tarpeen tullen, niin kuin hänelle on näemmä aikaisemmassa elämässä käynyt.
Oikei myönnän vikaa on myös minussa, olen ollut sinisilmäisesti luottava rakastunut mies, joka on ajatellut vain yhteiseen liittoon kuuluvia hyviä asioita.
No, on tässä tietysti hitunen onnellisuuttakin... aistin ja tunnen, että hänellä on nyt mahdollisuus kasvaa taas ehjäksi ihmiseksi.Vaikka se aikaa häneltä viekin... ja kaippa tämä minullekin on jokin henkisen kasvun paikka.
Yhteiselomme on nyt kuitenkin saapunut risteykseen, josta ainakin minun on "tarkoitus" jatkaa matkaa kohti omaa onnellisuutta.Minne hän tiensä viekään... sitä en tiedä?
Sinun lähteä rakentämaan omaa elämää.niinkuin mainitsit ei niitä elonpäiviä ole meille turhan paljon suotu.ymmarrät kai,että alat jo katkeroitua,ellet jo ole katkeroitunutkin. Se ei ole sen arvoista,usko minua.Lähde pian,tee se jo huomenna!
Voin hyvin kuvitella tilanteesi.Oma veljeni teki itsemurhan ampumalla itsensä vajaa 2-vuotta sitten ja nyt isälläni on jatkuvat tutkimukset käynnissä,kun koko ajan etsitään syytä nopeaan heikkenemiseen ja vanhenemiseen.Lisäksi avioliitossani on sellainen vaihe,että miestä ei kiinnosta seksi ollenkaan.Olen kanssa tosi ahdistunut ja masentunut.