olen siis yksinodottaja ja usein tuntuu,ettei jaksa..tänään hain sairaslomaa verukkeella flunssa,koska jaksaminen töissä on tuskaa!(olen hoitoalalla ja eilen räjähdin asukkaille,mikä sai minut itkemään ja tuntemaan itseni typeräksi.) eihän se niiden vika ole jos oma elämä on kaaoksessa..
lapsi on kuitenkin erittäin toivottu ja ihanaa on ollut tuntea sen potkut,mutta silti on tyhjä olo sisällä..
alkuraskaudessa mies oli mukana ja seurustelu luisti hyvin,kunnes eräänä yönä kun olin valvomassa töissä ilmoitti hänen tyttöystävänsä olemassa olostaan.maailma lähti alta.
en ollut koko seurustelumme aikana tiennyt tästä toisesta naisesta ja se tuli shokkina(asumme siis eri paikkakunnilla..)
isukki kuitenkin vaan ilmotti että lapsesta ei luovu ja nyt haluaa olla yksin.ikinä en ole ollut vihanen tai loukkaantunut,olo on vaan ollut yksinäinen..
pelkään että masennus iskee lujaa ja toivon että jaksan! välillä tuntuu että petän lapseni jo nyt koska en voi tarjota hänelle perhettä,on vain minä ja mietin riittääkö se..
piristäkää päivää jotenkin!!
lapsi on kuitenkin erittäin toivottu ja ihanaa on ollut tuntea sen potkut,mutta silti on tyhjä olo sisällä..
alkuraskaudessa mies oli mukana ja seurustelu luisti hyvin,kunnes eräänä yönä kun olin valvomassa töissä ilmoitti hänen tyttöystävänsä olemassa olostaan.maailma lähti alta.
en ollut koko seurustelumme aikana tiennyt tästä toisesta naisesta ja se tuli shokkina(asumme siis eri paikkakunnilla..)
isukki kuitenkin vaan ilmotti että lapsesta ei luovu ja nyt haluaa olla yksin.ikinä en ole ollut vihanen tai loukkaantunut,olo on vaan ollut yksinäinen..
pelkään että masennus iskee lujaa ja toivon että jaksan! välillä tuntuu että petän lapseni jo nyt koska en voi tarjota hänelle perhettä,on vain minä ja mietin riittääkö se..
piristäkää päivää jotenkin!!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tiesitkös että psyykkisen jaksamisen/ jaksamattomuudenkin takia voi hakea sairaslomaa?
Tilanteesi ei todellakaan ole helppo ja voisi olla sekä sinun että vauvan kannalta hyväksi, että saisit pidemmän sairasloman ja huolata ja miettiä asioita. Kehottaisinkin sinua soittamaan neuvolalääkärille ja pyytämään kunnon saikkupätkä.
Jaksamisia sinulle!
Mulla kans pinna tiukalla. Mies ulkolainen ja veljensä vastusti liittoamme viimeiseen asti, koska suuttui minulle 5 v sitten, kun sanoin pahasti omalle miehelleni... mutta heillähän se on koko suvun asia. Ensimmäiset onnittelut veljeltään, oli että hän ei ole antanut anteeksi (en kyllä tiedä, mitä hällä on anteeksi annettavaa, kun hänelle en ole pahaa sanaa sanonut. Hän kyllä aikoi kerran tappaa minut..) ja että tappaa itsensä, kun mentiin naimisiin.
Nyt mies on Suomessa ja räjähdin kun oltiin vasta muutettu, olin päivät yksin kotona ja mies painoi duunia 15 h päivässä veljensä firmassa. 2-3 krt viikossa haalasi veljensä venäläisine akkoineen meille, yhdentoista aikaan illalla ja olin jokseenkin ulkopuolinen heidän jatkuvissa viinakesteissä, kun itse en juo. Kun veljen vaimo tarvi vapaata päästäkseen kouluun, äidille, venäjälle, häämatkalle, työharjoitteluun... mun mies teki aina 7 pv viikossa töitä, jotta herrasväki voi matkustaa. Riideltiin paljon ja sanoin, että veljen vaimo sitten naikin molemmat veljet. Mies sanoi veljelleen eivätkä ole sen jälkeen käyneet.
Perhe-elämä on tasoittunut, mies ollut enemmän kotona ja ollut ihanan harmonista, kunnes mieheni eilen illalla alkoi, että kauanko aion jatkaa, että hän on 3 kk odottanut, koska teen ruokaa ja käsken kutsua veljensä syömään. Sanoin, että anteeksi vain, mutta minä en ole heitä kieltänyt tulemasta vaan mieheni itse. Mieheni sanoi, että voi jättää minut vain sen takia, kun en tykkää hänen veljestään ja että hänen muiden veljiensä vaimot eivät valita, vaikka eivät näe miehiään puoleen vuoteen. On ehkä vähän eri maa ja kulttuuri, sitäpaitsi heti mieheni Suomeen tulon jälkeen kuulin hänen pettäneen minua oleskelulupaa odotellessa. Kotonakin on kuulemma enemmän vain inhoamani veljen takia, kun hän käskee kotiin, etten pitkästy kun on vasta vaihdettu paikkakuntaa. Jos ois kuulemma miehestäni kiinni, niin hän ei tulisi. Kysyin etteikö hän sitten kunnioita perheaikaa, mutta kyllä kunnioittaa. Siis tuli harvinaisen selväksi, että en ole perhettä kun en ole samaa lihaa ja verta. Yöllä heräsin, kun otti niin vietävästi päähän, että siirryin sohvalle nukkumaan. Kotona on odotettavissa sota, kun jätin miehelle aamupalan laittamatta, hän myöhästyi varmasti töistä kun en soittanut ja herättänyt niin kuin normaalisti, sormukset jätin pöydälle ja illalla saa herra lämmitellä itse sapuskansa, minä en kokkaa.
Että arvaa vituttaako.
Olen myös yksinodottaja. Kirjoitellaanko? Ei ole omaa konetta, joten jää varmaan ensi viikkoon. Pistä s-posti os, jos voit?
olis kiva kirjotella...eli s.postini on [email protected]
uskon, että tässä vaiheessa vaikeaa ajatella, et "mitä yhestä miehestä - niitähän on maailma pullollaan", koska erit. raskauden aikana ihminen (riippuen tapauksesta) tarvitsee tukea.
Jos tuntuu, että töissä et jaksa olla - käy hakemassa sairaslomaa ja jää hyvällä omallatunnolla sairaslomalle. Ihmisläheistä työtä tekevän on vaikea olla avuksi/ tehdä työtä, jos omat asiat ovat sekaisin. Ja nyt ensisijaisena olet sinä itse, ei muiden hoitaminen.
Masennuksen ehkäisyksi: Sairaslomalla hakeudu ystävien, sukulaisten ja vaikkapa muiden äitien/tulevien äitien pariin, uskon että ymmärtäjiä riittää. Tältäkin palstalta meitä löytyy varmasti paljon. Lepää ja harrasta sopivassa suhteessa. Ja ennenkaikkea hakeudu ammatti-ihmisen puoleen, mikäli itse tunnet sitä tarvitsevasi.
Ja muista, että pienemmistäkin asioista ihmiset hakee sairaslomaa ja hakeutuu terapiaan. Joten ole lempeä itselle- ja tsemppiä!
Koita jaksaa, et ole yksin, et todellakaan. Meitä vastaavassa tilanteessa olevia näyttää olevan enemmänkin...Olen tässä ihmetellyt tätä omaa tilannettakin, enkä ehkä oikein vieläkään tajua, että taidan olla jäämässä pienokaisen kanssa kahden.
Kun kesän alkupuolella vauva ilmoitti tulemisestaan, niin isän reaktio oli jes..mutta nyt kun rv on 13, en enään tiedä missä mennään.
Yksin olen neuvolassa käynyt, yksin koin ultran jännityksen, toki hän halusi tietää, että mitä siellä kerrottiin, mutta se riitti hänelle.
Hän ei tiedä mitä hän haluaa elämältä, en tiedä kuukuuko kuvioon joku toinen ( toivottavasti ei, sillä olisihan se hullu tilanne, että minä olen raskaana ja hän aloittaisi uuden suhteen, mahdollisesti kertomatta uudelle että entinen odottaa lasta hänelle, olen miettinytkin, että miten uusi mahtaisi suhtautua uutiseen, itse ainakin ottaisin ritolat siinä tilanteessa jos miehelle lapsi tulossa ja hän vain heilastelee muita )ja miksi hän ei voi kertoa mistä kenkä puristaa... Nytkin tiedän, että hän on lähdössä iltaa istumaan kavereiden kanssa, jä minä istun yksin täällä omalla asunnollani. Niin meillä on historiaa takana,mutta se on niin pitkä juttu, että ei siitä enempää...
Itse olen paininut samojen asioiden kanssa kuin sinä, että miten voin luoda lapselle normaalin elämän, koska käsite perhe on heti jo utopiaa. En sen näin uskonut menevän, enkä tietenkään olisi edes halunnut, koska itse olen perheestä, josssa vanhemmat ajautuivat erisuuntiin. Olisin halunnut omalleni luoda erilaisen mallin (vaikka lapsuuteni olikin ihan onnellinen uusioperheessä) Samalla tässä nousee esiin hirveä katkeruus hänen lapsia kohtaan (vaikka heillä ei ole mitään tekemistä isänsä käytöksen kanssa )edellisestä avioliitosta, että miksi tämä lapsi ei ole hänelle yhtä tärkeä kuin nuo edelliset, mikä minussa on vikana, miksi ja miksi... Tunteita toista kohtaan ei voi vain niputtaa laatikkoon ja lukita, heittää avainta pois ja se oli siinä. Tässä kun kokee mielessään yhtä ja toista, pitäisi elää elämänsä onnelisinta aikaa, koska vauvan saanti ei ollut edes itsestään selvyys...suru kuitenkin on läsnä, vaikka toisaalta voisi ajatella, että jos hän ei meistä välitä, niin parempi että meni nyt eikä vasta sitten kun vauva on maailmassa. Ehkä siihen mennessä ehdin jo tottua ajatukseen ilman häntä ja osaan jo elääkin...Nyt voin vain toivoa, että vauva kehittyy äitinsä mielipahasta ja stressistä huolimatta hyvin ( ikäväkseni olen nyt jopa polttanut muutamia tupakoita suruuni, ja sitten tunnen valtavaa huolta vauvasta ja sen voinnista...)
Mutta kyllä elämä jatkuu ja talvella minulla toivottavasti on ihanan nyytti kainalossa, jolle itse päätän nimen ja jos tilanne on tämä, tulee hän myös saamaan minun sukunimeni, eikä isänsä...
Mutta tsemppiä... ei me olla säälittäviä, ei toista voi pakottaa, yritetään me nauttia raskaudesta ja vauvoistamme.
Halauksia kaikille samassa tilanteessa oleville !
täälläkin odottelen yksin...rv 37 6.tilanne oli hiukan eri,mutta isä ei kuvioissa.Alkuraskaus oli samanlaista epävarmuutta aika pitkälle,hain sairaslomaa ym..psyk,apua,ja ystävät yrittäneet tukea.Parasta mitä eräs ystävä sanoi tilanteeseeni oli:Muista,nyt kannat pientä ihmistä sisälläsi ja hän ei jätä sinua koskaan!Voi miten nuo sanat koskettivat.Nyt en osaa enää olla katkera yksinäisyydestäni...ym...vaavin tulo niin lähellä...toki kaipaan tukea.Mutta ehkä tulevaisuudessa sitten joskus.Nyt on vauveli tärkein!Tsemppiä sinulle!Ja Meille kaikille.Paistaa se päivä meillekkin vielä!Ps.Hae sitä sairaslomaa!Et ole sen huonopi ihminen.
kiitos kaikille vastanneille....olette antaneet taas uutta uskoa synkkiin päiviin :) ihanaa kun täälä on ihmisiä jotka ymmärtää,omasta lähipiiristä niitä ei tunnu löytyvän!!