Mikähän kirous se on semmoinen, että ihminen joka on intohimoisen kiinnostunut pöllöistä ja menettänyt romanttisesti sanoen niille sydämensä (..onneksi ei silmäänsä tai päänahkaansa..) ei koskaan tapaa pöllöä livenä? Vaikka kuinka koluaisi mettiä ja istuisi korvat höröllä soidinaikaan kyttäämässä, niin ei.
Ja sitten tulevat linnuista sen pahemmin kiinnostumattomat tuttavat arkipäiväisesti kertomaan, että "taas se oli se huuhkaja siellä mejän saunakuusessa" tai "jatkuvastihan se pahuksen varpuspöllö meidän lintulaudalla saalistaa" tai "jaa, lapinpöllö se jälleen lenteli tuossa pellolla".
Olenko ikuisesti tuomittu ihailemaan vain täytettyjä ukuleita tai eläinpuistojen happamia yleisöpöllöttimiä? Onko tähän lääkettä apteekeissa?
Ja sitten tulevat linnuista sen pahemmin kiinnostumattomat tuttavat arkipäiväisesti kertomaan, että "taas se oli se huuhkaja siellä mejän saunakuusessa" tai "jatkuvastihan se pahuksen varpuspöllö meidän lintulaudalla saalistaa" tai "jaa, lapinpöllö se jälleen lenteli tuossa pellolla".
Olenko ikuisesti tuomittu ihailemaan vain täytettyjä ukuleita tai eläinpuistojen happamia yleisöpöllöttimiä? Onko tähän lääkettä apteekeissa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Se voi olla vain huonoa tuuria. Tai sitten liikut suhteellisen vähän luonnosa.
Mutta olisiko kyse kuitenkin etupäässä siitä, että kuljet luonnossa silmät ja korvat ummessa, lähes sokeana ja kuurona?
Itse olen pienestä pitäen kerännyt perhosia, kasvattanut perhosen toukkia ja muita hyönteisiä, pitänyt lintupäiväkirjaa, kerännyt kaloja ja vesihyönteisiä akvaarioon. Nuorempana metsästin aseella, nykyään etupäässä vain kameralla. Jne. Silmäni on harjaantuneet erottamaan pienenkin vilahduksen pensaassa ja korvat erottaa tuulen huminassakin ja kaverin kanssa jutellessa kaikki rasahdukset. Jäljet lumella, hiekkapolulla, mutarannalla tulee aina noteerattua. Lenkkipolulla silmät poimii lehvästön vilinästä rasitukseen asti kaikki epämääräiset möykyt ja yhteen punotut lehdet (se voi olla perhosen toukka tai kotelo tai muu hyönteinen) täysin automaattisesti.
Kun sitten liikun luonnossa jonkun "tavallisen" kaverini tai vaikkapa vaimoni ja lähes aikuisten lasteni lasteni kanssa, tuntuu aivan uskomattomalta, miten he eivät näe eivätkä kuule mitään. Ei vaikka osoittaisin, että katso tuotakin. He ovat kyllä kiinnostuneita luonnosta, mutta taito nähdä puuttuu.
Ehkä sinäkin olet samanlainen - olet kyllä kiinnostunut pöllöistä, mutta et tunne luontoa etkä osaa havainnoida sitä. Niinpä pöllötkin, intohimosi, jäävät näkemättä. Kyllä pöllön muutaman kerran kesässä näkee isommin yrittämättä kun vähänkin liikkuu ulkona ja kiinnittää huomiota aamuisin ja iltaisin autoilessa (matkustajana) huomiota tienvarsilla ja ilmassa näkyviin lintuihin.
Kaipa näita havainnointitaitoja voi harjoittaa vielä aikuisenakin, mutta voi olla, että selkäytimeen ne uppoutuvat vain lapsena saadun harjoituksen ja kiinnostuksen kautta.
Minä taas olen täysin sokea erilaisille automerkeille. En huomaa ajaessani, että minkä merkkisiä autoja tule vastaan, sati että tunnuistaisin ne tuttavikseni. Sitten vaan ihmettelen. että kukahan tuossakin atossa nosti kättä. Ja voi olla, että vieraassa paikassa en tunnistaisi edes vastaan kävelevää vaimoani. Näin erolailla me käytämme aistielimiämme. Sen huomaa ja näkee mikä kiinnostaa ja minkä tiedostomattomaan skannaukseen aistit ovat harjaantuneet.
Minun on vaikea viettää kesäyötä teltassa, koska kuunteluni on aina päällä ja noteeraan kaikki ympäristön linnut.Olen sinunlaisesi kaikkien luontokohteiden harrastaja hyönteisistä kasveihin, sieniin ja tähtitaivaaseen.
Tulee kyllä mieleen sekin, millainen katastrofi aistinelinten vammautuminen on luonnonharrastajalle.Viimeistään kun ikä alkaa pudottaa korkeiden äänten kuulemista paljastuu asian synkempi puoli. Me tiedämme, mitä olemme menettämässä, tavalliset (onnelliset?) eivät tiedä.
Itse olen kiinnostunut luonnosta, linnuista, villieläimistä. Ja yleensä en näe niitä erikoisuuksia tai muita hienoja elämyksiä (luonnosta-luonnossa), vaikka koko ikäni olen luonnon keskellä asunut, luontoa tarkkaillen. Syynä on varmasti kehno ajoitus; aina kun etupihalle on lentänyt parvi itselleni uusia lintulajeja tai lähipellolle haikara, niin olen joko etsimässä niitä harvinaisuuksia monen kilometrin päässä tai sitten muuten vaan muilla asioilla poissa kotoa. Kyllä harmittaa, kun 'ei niin linnuista kiinnostuneet' -ihmiset kertovat kuinka taas nähtiin se ja tämä ja tuo uusi laji :)
En kyllä kiellä, etteikö havaitsemiskyvyssäni voisi olla petraamista, mutta ajoitus lähinnä on itselläni aivan päin ......
Onneksi olen sentään jonkin verran kokenut upeita elämyksiäkin, etten sentään ihan ole katkeroitumassa ;)