Näky

> hylätä Jumala, jonka olemme vain saaneet kuulla olevan olemassa. <

Minä olin kyllä kuullut toisin päin. Olin kuullut että Jumalaa ei ole olemassa. Tämän minulle kertoivat toiset ihmiset, oma kokemukseni elämästä ja terve järkeni, toisinsanoen: minussa kehittynyt tapa havainnoida ja päätellä asioita.
Termi "Jumala" jo sinänsä herätti määrättyjä mielikuvia ja assosisaatioita, jotka "intuitioni" ja "terve järkeni" yhdisti uskontoon ja uskonnollisiin instituutioihin...

Nyt kuitenkin on niin, että ns. terve järkemme on muovautunut tietynlaisten olosuhteiden ja ilmapiirin vallitessa, tarkoittaen sekä sisäistä olemustamme että kulttuuria jonka keskellä elämme. JOS Jumala on olemassa - onko maailma ja kulttuuri jonka keskellä elämme otollinen Hänelle, vaikuttaako Hänen läsnäolonsa tässä maailmassa ja sen arvoissa, kehittäen meissä Hänen tuntemistaan jo lapsuudesta? Ja edelleen: JOS on niin, että maailma ja kulttuuri on itsekkyyden ja Jumalalle vieraiden ja Hänestä vieraannuttavien arvojen ja ilmapiirin kyllästämä - eikö tämä vaikuta tapaamme ajatella, järkeillä ja pohtia "Jumalaa"?

Aloitus, jonka pohjalta esität kommenttisi, ei varmaankaan ole tarkoitettu todisteluksi Jumalan olemassaolosta. Se on tarkoitettu niille, jotka jo tietävät Hänen olevan olemassa. Juuri heidän on tärkeää ja oleellista pohtia omaa suhdettaan Jumalaan ja herätykseen, uskonsa perustaa ja niitä periaatteita, joiden varassa hengellinen elämä kasvaa toteuttamaan Jumalan tarkoituksia ja tuottamaan hyvää hedelmää Pyhän Hengen vaikutuksesta...

> Miksi Pyhä Henki ei voisi olla muuta kuin omaa vakuutteluamme itsellemme, ja tarpeeksi vahvasti uskoessamme johonkin sisäiseen intuitioomme, alamme jo uskoa sen metafyysiseen olemukseen. <
Tarkoitat varmaan: miksi Pyhä Henki olisi mitään muuta kuin...
Niin, miksipä ei. Aivan hyvin VOISI olla niin ettei Pyhä Henki ole mitään muuta kuin omaa vakuutteluamme jne.
Itse olisin voinut vielä seitsemäntoista vuotta sitten kirjoittaa aivan samanlaisen lauseen. Ehkä kirjoitinkin. Se voisi olla omia perusteluitani sille miksi ajattelen Pyhän Hengen olevan vain tietyllä tavalla tulkittua ja nimettyä kokemista, tai siis AJATTELIN. Yhä edelleen VOISIN ajatella niin, ellen olisi elämässäni tiettyjen vaiheiden kautta tullut johtopäätökseen että Jumala - todellinen persoona, ei ainoastaan jokin termi tai käsite - on todellinen ja vaikuttaa. En pyri siirtämään uskoani johonkin toiseen, esimerkiksi sinuun, koska se on mahdottomuus - silloin kyse olisi yhä vain minun uskostani, ja sinun uskomisestasi minun uskoni varassa, eikä asia toimi niin.

Mielestäni kristillinen usko ei ole tervettä järkeä vastaan. Mutta jos yritämme Jumalasta vieraantuneessa ajatusmaailmassa järkeillä Jumalan itsellemme uskottavaksi, se ei toimi; ei ennenkuin olemme kyseenalaistaneet järkemme ylivertaisuuden sinänsä ja suostuneet itsekritiikkiin myös uskontokritiikkimme kohdalla. Kun yhteys Jumalaan syntyy myös ajatusmaailma alkaa "puhdistua" ja se, mikä ennen oli järjetöntä, ei enää olekaan sitä.
Usko ei siis ole järjen vastaista, mutta se ei myöskään ole järjellä koettavissa. Kun uskon ensin kokee, sitä pystyy sitten myös järkevästi ajattelemaan. Huoneeseen täytyy ensin syttyä valo jotta näkisi esineet ja asiat selvästi...
Kun Raamattu sanoo "uskon kautta me ymmärrämme" se ei suinkaan tarkoita että ihminen alkaa ensin tarpeeksi lujasti uskotella itselleen jotain! Ja uskomisellaan mukauttaa ajattelutapansa johonkin uskonnolliseen muottiin, josta käsin hän sitten "ymmärtää" asiat tavalla johon tuo muotti hänen ymmärryksensä on pusertanut. En ryhdy tässä analysoimaan uskomisen ja uskon eroa kristillisessä ajattelussa, totean vain, että uskon kautta toimiva ymmärrys merkitsee Jumalan läsnäolon valaisemaa mieltä - kysymys ei ole vain jonkin ulkokohtaisesta, järjellisestä uskomisesta ja omaksumisesta, kyse on elävästä yhteydestä Persoonaan. Tässä uskossa - joka on Jumalan tuntemista - kehottaa Raamattu uskovia vaeltamaan:
"silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen."

Siitä on kyse herätyksessä. Ei tietystä uskonnollisesta, ylikiihottuneesta ilmapiiristä jonka mukaansatempaamina ihmiset levittäisivät joukkosuggestiota eteenpäin. Aidon herätyksen keskellä ei koohoteta herätyksestä. Siellä puhutaan Jeesuksesta. Ja se merkitsee Herraa, jonka edessä joudumme uskovina kohtaamaan omia asenteellisuuksiamme, motiiveitamme, käyttäytymistapojamme. Herätyksen ilmapiirissä moni sellainen asia joka seurakuntalaisten mielissä on ennen tuntunut hyväksyttävältä, näyttäytyykin äkkiä synnillisenä. Siellä pyydetään ja annetaan anteeksi. Herätyksen ilmapiirissä syntyy rakkautta - myös ja erityisesti niitä kohtaan, jotka eivät ole vielä heränneet.

Jossain vaiheessa vain toteamme ettei joulupukkia ole olemassa?
No niin... En jatka pidemmälle. Mutta asian voi esittää myös näin:
"Ei ole olemassa muuta Jumalaa kuin Jumalat, jotka ihminen oman uskomisensa kautta itselleen tekee, ja nämä kaikki tehdyt Jumalat ovat yhtä tosia ja yhtä epätosia, ja niiden yläpuolella ei ole yhtään olemassaolevaa Jumalaa" on joulupukki, joka lahjoittaa ihmiselle itselleen "jumaluuden": minä itse päätän ja määrittelen Jumalat, niiden olemisen tai ei-olemisen, eikä ole ketään minun yläpuolellani.
Ok. Ok. Ehkä se VOISI olla niinkin...
Jossain vaiheessa vain totesin, että tuo joulupukki on tietyn ilmapiirin ja kulttuurin - Jumalalle vieraiden arvojen ja henkivaikutusten - keskellä syntynyt ajattelutapa.

Yhteydessä Jumalaan minulle on tullut mahdolliseksi ajatella asioita uudella tavalla ja uudesta näkökulmasta. I dont need Santa Claus anymore.

Kaikkea hyvää Sinulle. :)

mamabeard kirjoitti:

> hylätä Jumala, jonka olemme vain saaneet kuulla olevan olemassa. <

Minä olin kyllä kuullut toisin päin. Olin kuullut että Jumalaa ei ole olemassa. Tämän minulle kertoivat toiset ihmiset, oma kokemukseni elämästä ja terve järkeni, toisinsanoen: minussa kehittynyt tapa havainnoida ja päätellä asioita.
Termi "Jumala" jo sinänsä herätti määrättyjä mielikuvia ja assosisaatioita, jotka "intuitioni" ja "terve järkeni" yhdisti uskontoon ja uskonnollisiin instituutioihin...

Nyt kuitenkin on niin, että ns. terve järkemme on muovautunut tietynlaisten olosuhteiden ja ilmapiirin vallitessa, tarkoittaen sekä sisäistä olemustamme että kulttuuria jonka keskellä elämme. JOS Jumala on olemassa - onko maailma ja kulttuuri jonka keskellä elämme otollinen Hänelle, vaikuttaako Hänen läsnäolonsa tässä maailmassa ja sen arvoissa, kehittäen meissä Hänen tuntemistaan jo lapsuudesta? Ja edelleen: JOS on niin, että maailma ja kulttuuri on itsekkyyden ja Jumalalle vieraiden ja Hänestä vieraannuttavien arvojen ja ilmapiirin kyllästämä - eikö tämä vaikuta tapaamme ajatella, järkeillä ja pohtia "Jumalaa"?

Aloitus, jonka pohjalta esität kommenttisi, ei varmaankaan ole tarkoitettu todisteluksi Jumalan olemassaolosta. Se on tarkoitettu niille, jotka jo tietävät Hänen olevan olemassa. Juuri heidän on tärkeää ja oleellista pohtia omaa suhdettaan Jumalaan ja herätykseen, uskonsa perustaa ja niitä periaatteita, joiden varassa hengellinen elämä kasvaa toteuttamaan Jumalan tarkoituksia ja tuottamaan hyvää hedelmää Pyhän Hengen vaikutuksesta...

> Miksi Pyhä Henki ei voisi olla muuta kuin omaa vakuutteluamme itsellemme, ja tarpeeksi vahvasti uskoessamme johonkin sisäiseen intuitioomme, alamme jo uskoa sen metafyysiseen olemukseen. <
Tarkoitat varmaan: miksi Pyhä Henki olisi mitään muuta kuin...
Niin, miksipä ei. Aivan hyvin VOISI olla niin ettei Pyhä Henki ole mitään muuta kuin omaa vakuutteluamme jne.
Itse olisin voinut vielä seitsemäntoista vuotta sitten kirjoittaa aivan samanlaisen lauseen. Ehkä kirjoitinkin. Se voisi olla omia perusteluitani sille miksi ajattelen Pyhän Hengen olevan vain tietyllä tavalla tulkittua ja nimettyä kokemista, tai siis AJATTELIN. Yhä edelleen VOISIN ajatella niin, ellen olisi elämässäni tiettyjen vaiheiden kautta tullut johtopäätökseen että Jumala - todellinen persoona, ei ainoastaan jokin termi tai käsite - on todellinen ja vaikuttaa. En pyri siirtämään uskoani johonkin toiseen, esimerkiksi sinuun, koska se on mahdottomuus - silloin kyse olisi yhä vain minun uskostani, ja sinun uskomisestasi minun uskoni varassa, eikä asia toimi niin.

Mielestäni kristillinen usko ei ole tervettä järkeä vastaan. Mutta jos yritämme Jumalasta vieraantuneessa ajatusmaailmassa järkeillä Jumalan itsellemme uskottavaksi, se ei toimi; ei ennenkuin olemme kyseenalaistaneet järkemme ylivertaisuuden sinänsä ja suostuneet itsekritiikkiin myös uskontokritiikkimme kohdalla. Kun yhteys Jumalaan syntyy myös ajatusmaailma alkaa "puhdistua" ja se, mikä ennen oli järjetöntä, ei enää olekaan sitä.
Usko ei siis ole järjen vastaista, mutta se ei myöskään ole järjellä koettavissa. Kun uskon ensin kokee, sitä pystyy sitten myös järkevästi ajattelemaan. Huoneeseen täytyy ensin syttyä valo jotta näkisi esineet ja asiat selvästi...
Kun Raamattu sanoo "uskon kautta me ymmärrämme" se ei suinkaan tarkoita että ihminen alkaa ensin tarpeeksi lujasti uskotella itselleen jotain! Ja uskomisellaan mukauttaa ajattelutapansa johonkin uskonnolliseen muottiin, josta käsin hän sitten "ymmärtää" asiat tavalla johon tuo muotti hänen ymmärryksensä on pusertanut. En ryhdy tässä analysoimaan uskomisen ja uskon eroa kristillisessä ajattelussa, totean vain, että uskon kautta toimiva ymmärrys merkitsee Jumalan läsnäolon valaisemaa mieltä - kysymys ei ole vain jonkin ulkokohtaisesta, järjellisestä uskomisesta ja omaksumisesta, kyse on elävästä yhteydestä Persoonaan. Tässä uskossa - joka on Jumalan tuntemista - kehottaa Raamattu uskovia vaeltamaan:
"silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen."

Siitä on kyse herätyksessä. Ei tietystä uskonnollisesta, ylikiihottuneesta ilmapiiristä jonka mukaansatempaamina ihmiset levittäisivät joukkosuggestiota eteenpäin. Aidon herätyksen keskellä ei koohoteta herätyksestä. Siellä puhutaan Jeesuksesta. Ja se merkitsee Herraa, jonka edessä joudumme uskovina kohtaamaan omia asenteellisuuksiamme, motiiveitamme, käyttäytymistapojamme. Herätyksen ilmapiirissä moni sellainen asia joka seurakuntalaisten mielissä on ennen tuntunut hyväksyttävältä, näyttäytyykin äkkiä synnillisenä. Siellä pyydetään ja annetaan anteeksi. Herätyksen ilmapiirissä syntyy rakkautta - myös ja erityisesti niitä kohtaan, jotka eivät ole vielä heränneet.

Jossain vaiheessa vain toteamme ettei joulupukkia ole olemassa?
No niin... En jatka pidemmälle. Mutta asian voi esittää myös näin:
"Ei ole olemassa muuta Jumalaa kuin Jumalat, jotka ihminen oman uskomisensa kautta itselleen tekee, ja nämä kaikki tehdyt Jumalat ovat yhtä tosia ja yhtä epätosia, ja niiden yläpuolella ei ole yhtään olemassaolevaa Jumalaa" on joulupukki, joka lahjoittaa ihmiselle itselleen "jumaluuden": minä itse päätän ja määrittelen Jumalat, niiden olemisen tai ei-olemisen, eikä ole ketään minun yläpuolellani.
Ok. Ok. Ehkä se VOISI olla niinkin...
Jossain vaiheessa vain totesin, että tuo joulupukki on tietyn ilmapiirin ja kulttuurin - Jumalalle vieraiden arvojen ja henkivaikutusten - keskellä syntynyt ajattelutapa.

Yhteydessä Jumalaan minulle on tullut mahdolliseksi ajatella asioita uudella tavalla ja uudesta näkökulmasta. I dont need Santa Claus anymore.

Kaikkea hyvää Sinulle. :)

Lue lisää

Kiitos vastauksesta, ja kivasti olit vielä jossittelusi caps lockannut.

Niin.

No.

Niin.

No.

Niinpä.

Siinä se keskustelu, jota pian käymme referoituna. Kieltämättä on tylsää todistella uskovaisille heidän minulle ihmeellistä uskoaan ihmeelliseen Jumalaan, johon en enää usko. Itseäni ärsyttää lähes yhtä paljon monen ateistin puhtaan selvä usko Jumalan ei-olemiseen, lähes yhtä puhdas kuin monen uskovaisenkin usko positiivisena. Ja kyllä, olen 21-vuotias valtio-opin ja filosofian opiskelija, elämänkokemukseni ei varmastikaan riitä yhtä laajaan uskon ja epäuskon vaihteluiden kirjoon kuin monen muun. Ensin oli usko. Nyt ei ole usko.

Miksi en usko Jumalaan?

Ensinnäkin. Jos olisin järkevä, uskoisin Jumalaan, sillä en menetä sillä mitään. En kuitenkaan halua uskon olevan uhkapeliä, tai varman päälle pelaamista. Mielestäni arvailu ei ole hyvä syy uskoa Jumalaan.

Toiseksi. Oma ihmeellinen intuitioni on selvästikin yhä vakuuttuneempi kaiken ylimaallisen olemattomuudesta. Se ylimaallinen, mitä emme käsitä, ei ole suorassa yhteydessä siihen, että se myös olisi ylimaallista. Mielestäni hyvä perustelu ylimaalliseen olemassaoloon ei ole käsityskykymme rajat. Emme selvästikään (ihminen yleensä) käsitä kaikkea, mutta sepä nyt ei todista vielä ylimaallisen olemassaolosta mitään. Jos nyt haluamme vain kutsua käsittämätöntä ylimaallisena, se ei muuta sen olemassaoloa "ylimaalliseksi", vaan todistaa vain maallisen olemassaolon lisättynä siihen, ettemme sitä käsitä. Jumala-usko on käsittämättömän selittämistä tavalla, joka tyydyttää meitä. Me siis selitämme käsittämättömän, käsitteellä ylimaallinen, ja tarpeemme on tyydytetty. Minä en ole läheskään yhtä optimistinen ihmisen käsityskyvystä, että edes kuvittelisin kykeneväni selittämään edes senkään vertaa, mitä uskovaiset luulevat kykenevänsä selittämään.

Kolmanneksi. Historiallisten uskontojen laaja kirjo on antanut minulle aiheen epäillä näiden uskontojen todellisia tarkoitusperiä. Etenkin ihmetyttää se, miksi kuvittelisimme kristinuskon olevan sen oikeammassa, kuin muutkaan tuhannet ja tuhannet uskonnot, joista moni on jo kuollutkin. Kristinuskon "oikeammuus" ei mielestäni ole enempää kuin erinäisten valtakamppailujen tulos. Yhtä hyvin voisimme olla taolaisia, kristinusko on pärjännyt uskontojen valtakamppailussa vain muita uskontoja paremmin länsimaissa. Syistä en ole kiinnostunut tässä kirjoituksessani, totean vain sen.

Neljänneksi. Se, että kristinuskon kirkko on erittäin vahva instituutio yhteiskunnassamme edelleenkin, ei mielestäni osoita muuta kuin sen poliittisen vahvemmuuden. Kirkko on poliittinen organisaatio.

Viidenneksi. Olen pettynyt siihen, etten saanut niitä näkyjä ja kokemuksia, mitä uskovaisen kuulemma piti kokea, jotta voisi olla uskovainen. Ihmettelin jo, miksi en koe mitään vahvoja tuntemuksia. Nykyisin suruni, iloni, vihani ja monet muut tunteeni ovat vähitellen surkastuneet. Jäljelle jää vain komiikka. Huumori on ainoa, minkä koen vielä vahvasti. Ehkäpä se liittyy siihen ironiaan, minkä näen kaikessa toiminnassa. Se liittyy myös siihen tarkoituksettomuuteen, missä näen ihmisten hyörivän kovin vakavissa mielentiloissa. En kykene näkemään vakavuutta enää missään. Jäljelle jää traaginen nauru. Nauran itselleni ja muille koko turhuudessa.

JOS, sanoit sinä. Se ei riitä minulle. Ehkäpä koen asian ennemminkin vain "Miksi turhaan".

herra kirjoitti:

Kiitos vastauksesta, ja kivasti olit vielä jossittelusi caps lockannut.

Niin.

No.

Niin.

No.

Niinpä.

Siinä se keskustelu, jota pian käymme referoituna. Kieltämättä on tylsää todistella uskovaisille heidän minulle ihmeellistä uskoaan ihmeelliseen Jumalaan, johon en enää usko. Itseäni ärsyttää lähes yhtä paljon monen ateistin puhtaan selvä usko Jumalan ei-olemiseen, lähes yhtä puhdas kuin monen uskovaisenkin usko positiivisena. Ja kyllä, olen 21-vuotias valtio-opin ja filosofian opiskelija, elämänkokemukseni ei varmastikaan riitä yhtä laajaan uskon ja epäuskon vaihteluiden kirjoon kuin monen muun. Ensin oli usko. Nyt ei ole usko.

Miksi en usko Jumalaan?

Ensinnäkin. Jos olisin järkevä, uskoisin Jumalaan, sillä en menetä sillä mitään. En kuitenkaan halua uskon olevan uhkapeliä, tai varman päälle pelaamista. Mielestäni arvailu ei ole hyvä syy uskoa Jumalaan.

Toiseksi. Oma ihmeellinen intuitioni on selvästikin yhä vakuuttuneempi kaiken ylimaallisen olemattomuudesta. Se ylimaallinen, mitä emme käsitä, ei ole suorassa yhteydessä siihen, että se myös olisi ylimaallista. Mielestäni hyvä perustelu ylimaalliseen olemassaoloon ei ole käsityskykymme rajat. Emme selvästikään (ihminen yleensä) käsitä kaikkea, mutta sepä nyt ei todista vielä ylimaallisen olemassaolosta mitään. Jos nyt haluamme vain kutsua käsittämätöntä ylimaallisena, se ei muuta sen olemassaoloa "ylimaalliseksi", vaan todistaa vain maallisen olemassaolon lisättynä siihen, ettemme sitä käsitä. Jumala-usko on käsittämättömän selittämistä tavalla, joka tyydyttää meitä. Me siis selitämme käsittämättömän, käsitteellä ylimaallinen, ja tarpeemme on tyydytetty. Minä en ole läheskään yhtä optimistinen ihmisen käsityskyvystä, että edes kuvittelisin kykeneväni selittämään edes senkään vertaa, mitä uskovaiset luulevat kykenevänsä selittämään.

Kolmanneksi. Historiallisten uskontojen laaja kirjo on antanut minulle aiheen epäillä näiden uskontojen todellisia tarkoitusperiä. Etenkin ihmetyttää se, miksi kuvittelisimme kristinuskon olevan sen oikeammassa, kuin muutkaan tuhannet ja tuhannet uskonnot, joista moni on jo kuollutkin. Kristinuskon "oikeammuus" ei mielestäni ole enempää kuin erinäisten valtakamppailujen tulos. Yhtä hyvin voisimme olla taolaisia, kristinusko on pärjännyt uskontojen valtakamppailussa vain muita uskontoja paremmin länsimaissa. Syistä en ole kiinnostunut tässä kirjoituksessani, totean vain sen.

Neljänneksi. Se, että kristinuskon kirkko on erittäin vahva instituutio yhteiskunnassamme edelleenkin, ei mielestäni osoita muuta kuin sen poliittisen vahvemmuuden. Kirkko on poliittinen organisaatio.

Viidenneksi. Olen pettynyt siihen, etten saanut niitä näkyjä ja kokemuksia, mitä uskovaisen kuulemma piti kokea, jotta voisi olla uskovainen. Ihmettelin jo, miksi en koe mitään vahvoja tuntemuksia. Nykyisin suruni, iloni, vihani ja monet muut tunteeni ovat vähitellen surkastuneet. Jäljelle jää vain komiikka. Huumori on ainoa, minkä koen vielä vahvasti. Ehkäpä se liittyy siihen ironiaan, minkä näen kaikessa toiminnassa. Se liittyy myös siihen tarkoituksettomuuteen, missä näen ihmisten hyörivän kovin vakavissa mielentiloissa. En kykene näkemään vakavuutta enää missään. Jäljelle jää traaginen nauru. Nauran itselleni ja muille koko turhuudessa.

JOS, sanoit sinä. Se ei riitä minulle. Ehkäpä koen asian ennemminkin vain "Miksi turhaan".

Lue lisää

En ehtinyt nyt lukea kirjoitustasi kokonaisuudessaan. Luultavasti palaan siihen vielä. Yksi asia lienee yhteistä. Aloitit sanomalla ettet halua rettelöidä, en minäkään. Se on hyvä asenne jatkaa.

> Ensin oli usko. Nyt ei ole usko. <
Ilmaiset asian kiintoisalla tavalla ja ilmeisesti harkitusti. Koska sinua ärsyttää joidenkin ateistien lähes yhtä puhdas usko Jumalan ei-olemiseen.
Kerrot ainoastaan että jotain puuttuu. Ok.
Pohjimmiltaan, jos uskon lähtökohta (Jumalan olemassaolo) ei ole tosi, silloin "nyt ei ole usko" ei ole puute. Samalla tavalla kuin on olemassa joukko muitakin oletuksia joiden paikkansapitävyydestä emme tiedä. Näin ajatellen Jumalan olemassaolo on vain yksi monista (oletuksista) lukemattomien joukossa.
Joku esimerkiksi uskoo ettei ihminen ole koskaan todellisesti käynyt kuussa ja että kyse on maailmanpoliittisesta salaliitosta ja valheesta. Se että joltain toiselta (esimerkiksi minulta) puuttuu tällainen usko on puute ainoastaan sen ihmisen näkökulmasta, jonka mielestä salaliitto ja valhe on tosiasiallisesti olemassa. Onko niin tai näin ratkeaa siis ainoastaan sen kautta mikä oikeasti on totta.
Asiaa ei ratkaise meidän uskomme tai epäuskomme, ei se mitä meillä on ja mitä meillä ei ole. Asian voi kiteyttää näinkin: "Jos Jumala on - Hän on epäuskosta huolimatta. Jos Jumalaa ei ole - Häntä ei ole ihmisten uskosta huolimatta." Se mikä asian ratkaisee on mielipiteistämme riippumaton totuus.

Ainoastaan jos Jumala todellisuudessa - mielipiteistämme ja olettamuksistamme riippumatta - on, on uskon puuttuminen todellinen puute. Jumalan olemuksesta riippuen tällä puutteella olisi sitten vaikutuksensa kaikkeen - kykymme ymmärtää maailmaa, ympäröivää todellisuutta, itseämme, ylipäätään elämää, olisi vajavainen. Kaikki nimittäin saa todellisen merkityksensä ja arvonsa siitä käsin millainen on Jumala. Kyse on enemmästä kuin siitä onko ihminen käynyt kuussa vai ei!

Jumalasta käsin saan (tai ainakin minulla on mahdollisuus saada) uusi ja terveempi näkökulma kaikkiin oletuksiin.
Siksi ihmisen tärkein kysymys lienee tämä käsittelemämme. Eikä mikään muu ihmisen kysymyksistä ole niin olennainen kuin ratkaista kantansa onko Jumalaa - onko olemassa Persoonaa, johon voin olla suhteessa - Persoonaa, joka olisi kaiken perusta, lähtökohta, keskipiste ja myös päämäärä.
Kyse on ytimeeni yltävästä kysymyksestä.
Siksi sitä ei ratkaista pelkästään järkeilemällä. Kysymys Jumalasta ikäänkuin siirtää katseemme ihmisistä ja ihmisten oletuksista tuntemattomaan. Tuon tuntemattoman edessä minun täytyy uskaltaa olla yksin. Siinä kohtaan itseni. Siinä kohtaan omat sisäiset motiivini - tahdonko todella, ihmisten mielipiteistä ja omista mielipiteistäni riippumatta löytää totuuden? Olenko valmis sanomaan tuntemattoman edessä: Jumala jos Sinä olet, tahdon löytää Sinut juuri sellaisena kuin olet, heittäytyäkseni kokonaisuudessaan, tällaisena kuin olen, vain Sinun varaasi - ja elääkseni, niinkuin elän, yksin Sinun kauttasi.

* * *

Usko ei varsinaiselta olemukseltaan ole minulle uskomista johonkin. Se on suhde. On luonnollista että uskomme häneen johon olemme suhteessa? En tarkoita kahden kappaleen suhdetta, vaan elävän, toisiinsa reagoivan ja toistensa kanssa kommunikoivan persoonan suhdetta. Tästä on minulle kyse kristinuskossa. Se on suhde joka vaikuttaa kaikkeen: suhtautumiseeni omaan itseen, lähimmäisiini ym.
Ei opittu käyttäytymistapa. "Kun minä nyt uskon Jumalaan niin minun kuuluu käyttäytyä ja toimia tällä ja tällä tavalla ja rukoilla Jumalalta voimaa toimia niin."
Jos saisin voimia toimia kyseisellä tavalla, ja sen perusteella olettaisin että Jumala on tai ennakko-oletukseni (uskoni) että Jumala on, vahvistuisi, se ei kuitenkaan vielä olisi minkäänlainen todistus Hänen olemisestaan. Edelleen puuttuisi suhde. Olisin suhteessa lähinnä omaan tekemiseeni eli suorittamiseeni.
Asia kuitenkin on niin että ensin tuli USKO vasta sitten USKOMINEN. Se mikä löytyi oli suhde: minua lähestyi Persoona, ja Hänen lähestyessään tunnistin Hänen olevan.

> Jos olisin järkevä, uskoisin Jumalaan, sillä en menetä sillä mitään. <
Njet. Menettäisit itsekunnioituksesi osallistumalla uhkapeliin, jonka panoksista et ole varma: ovatko ne todellisia, onko oikeasti kyse elämäni pelastumisesta ja iankaikkisuudesta, vai onko koko peli epätoivoinen yritys jonkin kautta tarttua johonkin, jota ei kenties edes ole, saadakseni selkeyttä siihen mitä on: järjettömään, tyhjään olemiseen, jota en uskalla kohdata ilman keinotekoisia totuuksia ja itseluomiamme pelisääntöjä.

Laitan tähän alkuosan eräästä kirjoituksestani:
"Monet ihmiset sanovat olevansa etsijöitä, he kertovat etsivänsä Jumalaa. Minäkin olen etsinyt. Tänään tiedän että myös Jumala etsii ihmistä.
20-vuotiaana olin menettänyt toivoni että voisi olla onnea tai mielenrauhaa. Ainoa mitä kaipasin oli totuus olkoon se millainen tahansa. Jos vain olisi jotain absoluuttista, mielipiteistä riippumatonta.
Muistan kuinka kieltäydyin rippikoulusta, koska olin vakaumuksellisesti sitä mieltä ettei ole mitään Jumalaa missään. Muutaman vuoden kuluttua olin taipuvainen ajattelemaan että ehkä Jumala on kaikkialla ja kaikki on Jumalaa. Puut, kivet, vesi, ruoho. Ehkä ihminenkin on sisimmältään osa kaikkiallista jumaluutta, hänen pitää vain tiedostaa se itsessään.
Jos halutaan käyttää ihmisten luomia määritelmiä olin ateisti, agnostikko ja viimein panteisti. Istuin rannalla tavoitellen tilaa jossa en enää tavoittelisi mitään, tilaa jossa kaikki pyrkimys päättyisi ja olisi vain kokemus ilman sanoja, se mitä on." (31.07.04).
Tällainen oli se tie jota kuljin...
Sinulla on oma tiesi.

Kulje itsekunnioituksesi säilyttäen. Brother.

mamabeard kirjoitti:

En ehtinyt nyt lukea kirjoitustasi kokonaisuudessaan. Luultavasti palaan siihen vielä. Yksi asia lienee yhteistä. Aloitit sanomalla ettet halua rettelöidä, en minäkään. Se on hyvä asenne jatkaa.

> Ensin oli usko. Nyt ei ole usko. <
Ilmaiset asian kiintoisalla tavalla ja ilmeisesti harkitusti. Koska sinua ärsyttää joidenkin ateistien lähes yhtä puhdas usko Jumalan ei-olemiseen.
Kerrot ainoastaan että jotain puuttuu. Ok.
Pohjimmiltaan, jos uskon lähtökohta (Jumalan olemassaolo) ei ole tosi, silloin "nyt ei ole usko" ei ole puute. Samalla tavalla kuin on olemassa joukko muitakin oletuksia joiden paikkansapitävyydestä emme tiedä. Näin ajatellen Jumalan olemassaolo on vain yksi monista (oletuksista) lukemattomien joukossa.
Joku esimerkiksi uskoo ettei ihminen ole koskaan todellisesti käynyt kuussa ja että kyse on maailmanpoliittisesta salaliitosta ja valheesta. Se että joltain toiselta (esimerkiksi minulta) puuttuu tällainen usko on puute ainoastaan sen ihmisen näkökulmasta, jonka mielestä salaliitto ja valhe on tosiasiallisesti olemassa. Onko niin tai näin ratkeaa siis ainoastaan sen kautta mikä oikeasti on totta.
Asiaa ei ratkaise meidän uskomme tai epäuskomme, ei se mitä meillä on ja mitä meillä ei ole. Asian voi kiteyttää näinkin: "Jos Jumala on - Hän on epäuskosta huolimatta. Jos Jumalaa ei ole - Häntä ei ole ihmisten uskosta huolimatta." Se mikä asian ratkaisee on mielipiteistämme riippumaton totuus.

Ainoastaan jos Jumala todellisuudessa - mielipiteistämme ja olettamuksistamme riippumatta - on, on uskon puuttuminen todellinen puute. Jumalan olemuksesta riippuen tällä puutteella olisi sitten vaikutuksensa kaikkeen - kykymme ymmärtää maailmaa, ympäröivää todellisuutta, itseämme, ylipäätään elämää, olisi vajavainen. Kaikki nimittäin saa todellisen merkityksensä ja arvonsa siitä käsin millainen on Jumala. Kyse on enemmästä kuin siitä onko ihminen käynyt kuussa vai ei!

Jumalasta käsin saan (tai ainakin minulla on mahdollisuus saada) uusi ja terveempi näkökulma kaikkiin oletuksiin.
Siksi ihmisen tärkein kysymys lienee tämä käsittelemämme. Eikä mikään muu ihmisen kysymyksistä ole niin olennainen kuin ratkaista kantansa onko Jumalaa - onko olemassa Persoonaa, johon voin olla suhteessa - Persoonaa, joka olisi kaiken perusta, lähtökohta, keskipiste ja myös päämäärä.
Kyse on ytimeeni yltävästä kysymyksestä.
Siksi sitä ei ratkaista pelkästään järkeilemällä. Kysymys Jumalasta ikäänkuin siirtää katseemme ihmisistä ja ihmisten oletuksista tuntemattomaan. Tuon tuntemattoman edessä minun täytyy uskaltaa olla yksin. Siinä kohtaan itseni. Siinä kohtaan omat sisäiset motiivini - tahdonko todella, ihmisten mielipiteistä ja omista mielipiteistäni riippumatta löytää totuuden? Olenko valmis sanomaan tuntemattoman edessä: Jumala jos Sinä olet, tahdon löytää Sinut juuri sellaisena kuin olet, heittäytyäkseni kokonaisuudessaan, tällaisena kuin olen, vain Sinun varaasi - ja elääkseni, niinkuin elän, yksin Sinun kauttasi.

* * *

Usko ei varsinaiselta olemukseltaan ole minulle uskomista johonkin. Se on suhde. On luonnollista että uskomme häneen johon olemme suhteessa? En tarkoita kahden kappaleen suhdetta, vaan elävän, toisiinsa reagoivan ja toistensa kanssa kommunikoivan persoonan suhdetta. Tästä on minulle kyse kristinuskossa. Se on suhde joka vaikuttaa kaikkeen: suhtautumiseeni omaan itseen, lähimmäisiini ym.
Ei opittu käyttäytymistapa. "Kun minä nyt uskon Jumalaan niin minun kuuluu käyttäytyä ja toimia tällä ja tällä tavalla ja rukoilla Jumalalta voimaa toimia niin."
Jos saisin voimia toimia kyseisellä tavalla, ja sen perusteella olettaisin että Jumala on tai ennakko-oletukseni (uskoni) että Jumala on, vahvistuisi, se ei kuitenkaan vielä olisi minkäänlainen todistus Hänen olemisestaan. Edelleen puuttuisi suhde. Olisin suhteessa lähinnä omaan tekemiseeni eli suorittamiseeni.
Asia kuitenkin on niin että ensin tuli USKO vasta sitten USKOMINEN. Se mikä löytyi oli suhde: minua lähestyi Persoona, ja Hänen lähestyessään tunnistin Hänen olevan.

> Jos olisin järkevä, uskoisin Jumalaan, sillä en menetä sillä mitään. <
Njet. Menettäisit itsekunnioituksesi osallistumalla uhkapeliin, jonka panoksista et ole varma: ovatko ne todellisia, onko oikeasti kyse elämäni pelastumisesta ja iankaikkisuudesta, vai onko koko peli epätoivoinen yritys jonkin kautta tarttua johonkin, jota ei kenties edes ole, saadakseni selkeyttä siihen mitä on: järjettömään, tyhjään olemiseen, jota en uskalla kohdata ilman keinotekoisia totuuksia ja itseluomiamme pelisääntöjä.

Laitan tähän alkuosan eräästä kirjoituksestani:
"Monet ihmiset sanovat olevansa etsijöitä, he kertovat etsivänsä Jumalaa. Minäkin olen etsinyt. Tänään tiedän että myös Jumala etsii ihmistä.
20-vuotiaana olin menettänyt toivoni että voisi olla onnea tai mielenrauhaa. Ainoa mitä kaipasin oli totuus olkoon se millainen tahansa. Jos vain olisi jotain absoluuttista, mielipiteistä riippumatonta.
Muistan kuinka kieltäydyin rippikoulusta, koska olin vakaumuksellisesti sitä mieltä ettei ole mitään Jumalaa missään. Muutaman vuoden kuluttua olin taipuvainen ajattelemaan että ehkä Jumala on kaikkialla ja kaikki on Jumalaa. Puut, kivet, vesi, ruoho. Ehkä ihminenkin on sisimmältään osa kaikkiallista jumaluutta, hänen pitää vain tiedostaa se itsessään.
Jos halutaan käyttää ihmisten luomia määritelmiä olin ateisti, agnostikko ja viimein panteisti. Istuin rannalla tavoitellen tilaa jossa en enää tavoittelisi mitään, tilaa jossa kaikki pyrkimys päättyisi ja olisi vain kokemus ilman sanoja, se mitä on." (31.07.04).
Tällainen oli se tie jota kuljin...
Sinulla on oma tiesi.

Kulje itsekunnioituksesi säilyttäen. Brother.

Lue lisää

Aloitan ensimmäisistä kappaleistasi. Uskosta ja Jumalan olemassaolosta uskosta huolimatta. Olet varmasti oikeassa siinä, KUN Jumala on olemassa, mitäpä häntä kiinnostaa, uskommeko Häneen vai emme (jos skeptisesti ajatellaan, vaikkakin kristitty vastaa, että Hän rakastaa meitä niin paljon, että haluaa kaikkien uskovan Häneen). Ja sanoin KUN, koska mielestäni usko Jumalaan sisältää jo epäilyksen siemenen. Miksipä muulloin Jumalaan tarvitsisi uskoa? Mielestäni hyvä perustelu (ja varsin vastaansanomaton) olisi, että tiedän Jumalan olevan olemassa, sillä Jumala on niin ilmeinen, kuten on reaalinenkin yhtä ilmeinen, ettei sitä tarvitse enää todistella. Itse en ole tästä tiedosta läheskään yhtä vakuuttunut.

"Jumalasta käsin saan (tai ainakin minulla on mahdollisuus saada) uusi ja terveempi näkökulma kaikkiin oletuksiin."

Olen hieman eri mieltä tässä. Arvorelativistina sanoisin, että uusi ja terveempi näkökulma kyetään löytämään löytämällä se idea, että terveitä näkökulmia ei ole. Itse asiassa, on vain näkökulmia, jotka kaikki ovat yhteismitattomia. Mielestäni tässä suhteessa usko Jumalaan on ristiriidassa erään humanistisen aatteen kanssa. Ymmärryksen ja todellisen suvaitsevaisuuden. Ymmärryksellä en tarkoita jokapäiväistä ymmärrystä, vaan syvää ja pohdiskelevaa ymmärrystä, joka kykenee asettamaan tilanteesta riippumatta itsensä toiseen subjektiin. Toisin sanoen, kyen käsittämään myös vaikkapa natsien toiminnan heidän omista tavoitteistaan ja ajatuksistaan käsin, ja ymmärrän heidän ajatusmaailmansa. Ymmärrän (hyvin kärjistetty esimerkki huom!), miksi juutalaisia oli heidän mielestään pakko tappaa. En ole samaa mieltä, mutta ymmärrän miksi he toimivat kuten he toimivat. He todella uskoivat juutalaisten maailmanlaajuiseen salaliittoon. Tästä käsin kykenen kerimään heidän ajatuksiaan kokoon, ja kritisoimaan niitä niistä itsestään käsin, sen sijaan, että ulkopuolisena tuomitsen ne ymmärtämättä niitä motiiveja, mistä ne ovat lähtöisin.

"Olenko valmis sanomaan tuntemattoman edessä: Jumala jos Sinä olet, tahdon löytää Sinut juuri sellaisena kuin olet, heittäytyäkseni kokonaisuudessaan, tällaisena kuin olen, vain Sinun varaasi - ja elääkseni, niinkuin elän, yksin Sinun kauttasi."

Luin Kierkegaardin Pelon ja vavistuksen, ja mielestäni hän esitti samanlaisen ajatuksen. Hyppy tuntemattomaan on asia, joka täytyy ottaa vailla varmuutta toisesta puolesta. Vasta tällöin kykenee uskomaan Jumalaan. Itse en ole samaa mieltä. Mielestäni tämän hypyn voi tehdä, mutta vastassa ei ole muuta tyhjyyttää ja käsittämättömyyttä. Ihminen on yksin. Täysin yksin maailmassa. Palaan siis Sartren eksistentialistisiin ajatuksiin, jossa ihminen on vain heitettynä maailmaan.

Uskomme ovat perusteiltaan selvästikin erilaisia. Oma uskoni kohdistuu optimistisesti ihmiseen ja vitalistisiin käsityksiin, elämäntahtoon. Mielestäni kristinusko kuolettaa tätä elämäntahtoa, ja siirtää katseen tuonpuoleiseen, joka minusta näyttää käsittämättömältä. Kristitty kääntää katseensa - kuolemaan.

"> Jos olisin järkevä, uskoisin Jumalaan, sillä en menetä sillä mitään. <
Njet. Menettäisit itsekunnioituksesi osallistumalla uhkapeliin, jonka panoksista et ole varma: ovatko ne todellisia, onko oikeasti kyse elämäni pelastumisesta ja iankaikkisuudesta, vai onko koko peli epätoivoinen yritys jonkin kautta tarttua johonkin, jota ei kenties edes ole, saadakseni selkeyttä siihen mitä on: järjettömään, tyhjään olemiseen, jota en uskalla kohdata ilman keinotekoisia totuuksia ja itseluomiamme pelisääntöjä."

Tätä juuri tarkoitinkin, hieman eristit lauseeni kontekstista. Tarkoitukseni olikin huomauttaa, että mielestäni hyvä peruste uskoa Jumalaan EI ole pelata varman päälle. Jos kirjoitin sen epäselvästi, korjasin sen nyt tässä.

"Ainoa mitä kaipasin oli totuus olkoon se millainen tahansa. Jos vain olisi jotain absoluuttista, mielipiteistä riippumatonta."

Juuri tätä kaipuuta vastustan. Ihmisellä on suunnaton tarve staattisuuteen, varmuuteen. Miksi tulisi sekoittaa toivottavuus (eli se, että olisi helpottavaa ajatella jonkin absoluuttisen olevan olemassa, liikkumattoman liikuttajan skolastisia termejä käyttääkseni) ja tosiasia, että tällaista absoluuttia ei välttämättä ole olemassa. Myös moderni tiede on sekaantunut tähän väärinymmärryksen.

Uskon ja tieteen optimistinen usko johonkin absoluuttiin, totuuteen, Jumalaan jne. - ts. horisontaaliseen eskatologiaan - on mielestäni osoittautunut vuosisatojen ja vuosituhansien varrella kovin toiveikkaaksi, kuitenkaan ikinä lähestymättä tätä totuutta enempää kuin aikaisemmatkaan sukupolvet. Miksi tulisi olettaa tällaisen absoluutin olevan olemassa? Sitä ei ole löydetty, sitä ei löydetä. Arkikielellä sanottuna: vaikka vielä emme sitä löydä, ehkäpä jonakin tulevaisuuden kauniina päivänä. Ja vaikka tiedämmekin, että se ei tule löytymään elinaikanamme, kuten tulevaisuuden sukupolvetkin tulevat aina sen toteamaan, kuitenkin luotamme siihen, että se joskus löytyy. Minun aikomukseni olisi katkaista tämä ketju. Miksi edes olettaa tätä absoluuttia? Se helpottaisi olemassaoloani ja tekisi siitä mukavamman, mutta mitä se olisi muuta kuin toivottavuuden ja tosiasian sekoittamista? Miksi pettäisin itseäni, koska tiedän, että minä en sitä tule saavuttamaan?

Herneet ulos, eli pea(ce)s out. Sister.

herra kirjoitti:

Aloitan ensimmäisistä kappaleistasi. Uskosta ja Jumalan olemassaolosta uskosta huolimatta. Olet varmasti oikeassa siinä, KUN Jumala on olemassa, mitäpä häntä kiinnostaa, uskommeko Häneen vai emme (jos skeptisesti ajatellaan, vaikkakin kristitty vastaa, että Hän rakastaa meitä niin paljon, että haluaa kaikkien uskovan Häneen). Ja sanoin KUN, koska mielestäni usko Jumalaan sisältää jo epäilyksen siemenen. Miksipä muulloin Jumalaan tarvitsisi uskoa? Mielestäni hyvä perustelu (ja varsin vastaansanomaton) olisi, että tiedän Jumalan olevan olemassa, sillä Jumala on niin ilmeinen, kuten on reaalinenkin yhtä ilmeinen, ettei sitä tarvitse enää todistella. Itse en ole tästä tiedosta läheskään yhtä vakuuttunut.

"Jumalasta käsin saan (tai ainakin minulla on mahdollisuus saada) uusi ja terveempi näkökulma kaikkiin oletuksiin."

Olen hieman eri mieltä tässä. Arvorelativistina sanoisin, että uusi ja terveempi näkökulma kyetään löytämään löytämällä se idea, että terveitä näkökulmia ei ole. Itse asiassa, on vain näkökulmia, jotka kaikki ovat yhteismitattomia. Mielestäni tässä suhteessa usko Jumalaan on ristiriidassa erään humanistisen aatteen kanssa. Ymmärryksen ja todellisen suvaitsevaisuuden. Ymmärryksellä en tarkoita jokapäiväistä ymmärrystä, vaan syvää ja pohdiskelevaa ymmärrystä, joka kykenee asettamaan tilanteesta riippumatta itsensä toiseen subjektiin. Toisin sanoen, kyen käsittämään myös vaikkapa natsien toiminnan heidän omista tavoitteistaan ja ajatuksistaan käsin, ja ymmärrän heidän ajatusmaailmansa. Ymmärrän (hyvin kärjistetty esimerkki huom!), miksi juutalaisia oli heidän mielestään pakko tappaa. En ole samaa mieltä, mutta ymmärrän miksi he toimivat kuten he toimivat. He todella uskoivat juutalaisten maailmanlaajuiseen salaliittoon. Tästä käsin kykenen kerimään heidän ajatuksiaan kokoon, ja kritisoimaan niitä niistä itsestään käsin, sen sijaan, että ulkopuolisena tuomitsen ne ymmärtämättä niitä motiiveja, mistä ne ovat lähtöisin.

"Olenko valmis sanomaan tuntemattoman edessä: Jumala jos Sinä olet, tahdon löytää Sinut juuri sellaisena kuin olet, heittäytyäkseni kokonaisuudessaan, tällaisena kuin olen, vain Sinun varaasi - ja elääkseni, niinkuin elän, yksin Sinun kauttasi."

Luin Kierkegaardin Pelon ja vavistuksen, ja mielestäni hän esitti samanlaisen ajatuksen. Hyppy tuntemattomaan on asia, joka täytyy ottaa vailla varmuutta toisesta puolesta. Vasta tällöin kykenee uskomaan Jumalaan. Itse en ole samaa mieltä. Mielestäni tämän hypyn voi tehdä, mutta vastassa ei ole muuta tyhjyyttää ja käsittämättömyyttä. Ihminen on yksin. Täysin yksin maailmassa. Palaan siis Sartren eksistentialistisiin ajatuksiin, jossa ihminen on vain heitettynä maailmaan.

Uskomme ovat perusteiltaan selvästikin erilaisia. Oma uskoni kohdistuu optimistisesti ihmiseen ja vitalistisiin käsityksiin, elämäntahtoon. Mielestäni kristinusko kuolettaa tätä elämäntahtoa, ja siirtää katseen tuonpuoleiseen, joka minusta näyttää käsittämättömältä. Kristitty kääntää katseensa - kuolemaan.

"> Jos olisin järkevä, uskoisin Jumalaan, sillä en menetä sillä mitään. <
Njet. Menettäisit itsekunnioituksesi osallistumalla uhkapeliin, jonka panoksista et ole varma: ovatko ne todellisia, onko oikeasti kyse elämäni pelastumisesta ja iankaikkisuudesta, vai onko koko peli epätoivoinen yritys jonkin kautta tarttua johonkin, jota ei kenties edes ole, saadakseni selkeyttä siihen mitä on: järjettömään, tyhjään olemiseen, jota en uskalla kohdata ilman keinotekoisia totuuksia ja itseluomiamme pelisääntöjä."

Tätä juuri tarkoitinkin, hieman eristit lauseeni kontekstista. Tarkoitukseni olikin huomauttaa, että mielestäni hyvä peruste uskoa Jumalaan EI ole pelata varman päälle. Jos kirjoitin sen epäselvästi, korjasin sen nyt tässä.

"Ainoa mitä kaipasin oli totuus olkoon se millainen tahansa. Jos vain olisi jotain absoluuttista, mielipiteistä riippumatonta."

Juuri tätä kaipuuta vastustan. Ihmisellä on suunnaton tarve staattisuuteen, varmuuteen. Miksi tulisi sekoittaa toivottavuus (eli se, että olisi helpottavaa ajatella jonkin absoluuttisen olevan olemassa, liikkumattoman liikuttajan skolastisia termejä käyttääkseni) ja tosiasia, että tällaista absoluuttia ei välttämättä ole olemassa. Myös moderni tiede on sekaantunut tähän väärinymmärryksen.

Uskon ja tieteen optimistinen usko johonkin absoluuttiin, totuuteen, Jumalaan jne. - ts. horisontaaliseen eskatologiaan - on mielestäni osoittautunut vuosisatojen ja vuosituhansien varrella kovin toiveikkaaksi, kuitenkaan ikinä lähestymättä tätä totuutta enempää kuin aikaisemmatkaan sukupolvet. Miksi tulisi olettaa tällaisen absoluutin olevan olemassa? Sitä ei ole löydetty, sitä ei löydetä. Arkikielellä sanottuna: vaikka vielä emme sitä löydä, ehkäpä jonakin tulevaisuuden kauniina päivänä. Ja vaikka tiedämmekin, että se ei tule löytymään elinaikanamme, kuten tulevaisuuden sukupolvetkin tulevat aina sen toteamaan, kuitenkin luotamme siihen, että se joskus löytyy. Minun aikomukseni olisi katkaista tämä ketju. Miksi edes olettaa tätä absoluuttia? Se helpottaisi olemassaoloani ja tekisi siitä mukavamman, mutta mitä se olisi muuta kuin toivottavuuden ja tosiasian sekoittamista? Miksi pettäisin itseäni, koska tiedän, että minä en sitä tule saavuttamaan?

Herneet ulos, eli pea(ce)s out. Sister.

Lue lisää

1.

> Olet varmasti oikeassa siinä, KUN Jumala on olemassa, mitäpä Häntä kiinnostaa, uskommeko Häneen vai emme... <
Tässä ilmenee taas näkemystemme erilaisuus koskien kristillistä uskoa ja mitä se olemukseltaan on. Sinulle se on uskomista johonkin, minulle olemista yhteydessä Häneen. Tietenkin: tällainen yhteydentila on mahdollista vain jos Jumala on olemassa. Ja koska ajattelet että Häntä ei ole, et myöskään voi suhtautua uskoon muulla tavalla. Mielestäsi uskon idea on uskominen, ei suhde: usko ei voi olla yhteyttä Persoonaan, koska tuo Persoona ei ole todellinen, olemassaoleva.
Mielestäni Jumalaa kiinnostaa paljonkin olemmeko elävässä suhteessa Häneen vai emme. Hän itse haluaa olla suhteessa ihmiseen. Täsmennän: jos Jumala on olemassa, kaikella tietenkin on jokin "suhde" Häneen. Kuitenkin, suhde josta on kyse puhuttaessa elävästä uskosta, on yhteydentila. Se merkitsee tulemista sovintoon sekä Jumalan että itsensä kanssa: oikean paikkansa löytämistä, itsensä tunnistamista.
Tämä on mahdollista vain ja ainoastaan Jeesuksen sovintotyön kautta.
JUMALAA KIINNOSTAA ERITTÄIN PALJON otammeko tämän sovintotyön vastaan eli siis tulemmeko uskoon vai emme.
Uuden testamentin opetus erottaa toisistaan totenapitävän uskomisen, joka on lähinnä uskoa että on olemassa jossain jokin, jota voimme sanoa vaikkapa Jumalaksi, ja elävän uskon. Totenapitävä uskominen on uskoa käsitteeseen "Jumala" ja että tämän käsitteen sisältö on jokseenkin oikea: on olemassa jotain sellaista, jota kuvaamme termillä Jumala: ihmisen yläpuolella oleva, kaikkiallinen lähtökohta, Luoja. Tällöin jokainen voi liittää käsitteen "Jumala" omiin uskonnollisiin rakennelmiinsa ja "uskoa Jumalaan" omalla tavallaan, so. miljoonilla eri tavoilla. Näin onkin miljoonia Jumalia, jotka Raamatun mukaan eivät kuitenkaan ole Jumalia.
"Sillä vaikka olisikin niin sanottuja jumalia, olipa heitä sitten taivaassa tai maassa, ja niitä on paljon semmoisia jumalia ja herroja, niin on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala, Isä, josta kaikki on ja johon me olemme luodut, ja yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on, niin myös me hänen kauttansa." 1.Kor.8:5,6.
"Mutta silloin, kun ette tunteneet Jumalaa, te palvelitte jumalia, jotka luonnostaan eivät jumalia ole. Nyt sitävastoin, kun olette tulleet tuntemaan Jumalan ja, mikä enemmän on, kun Jumala tuntee teidät, kuinka te jälleen käännytte noiden heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen, joiden orjiksi taas uudestaan tahdotte tulla?" Gal.4:8,9.
Raamatun mukaan uskominen Jumalan olemassaoloon ei vielä ole uskoa kristillisessä mielessä. Se ei ole kahden toisistaan erillisen persoonan kiinteä yhteys. Se on ainoastaan persoonan eli ihmisen sisäinen kokemus ja tapahtuma - uskon johonkin ideaan ja projisoin tuon idean ikäänkuin ulkopuolelleni, kuvitellen seurustelevani jonkin minusta riippumatta olevan kanssa, vaikka koko seurustelutapahtuma onkin ainoastaan oman tajuntani sisäinen prosessi ja tapahtuma, kokonaan riippuvainen omasta uskomisestani ja sen voimasta.
MITÄ SITTEN ON KRISTILLINEN USKO?
Lyhyesti: kristillinen usko kulminoituu ja kiteytyy Jeesukseen. Jeesus joko on tai ei ole se maailman Vapahtaja jollaiseksi Raamattu hänet ilmoittaa. "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" on väitteenä tosi tai epätosi. Usko syntyy tulemalla Jeesuksen luo, tulemalla tietoiseksi että Hän on tosi, antautumalla Hänelle, jossa on elävä suhde Jumalaan.
Tämän toteuduttua ymmärrämme Jeesuksen sanat:
"Minä olen viinipuu, te olette oksat..."
Puun elämä virtaa oksissa. Minä persoonana ja Jumala persoonana olemme toisistamme erilliset - minä ja Jumala emme siis ole yksi ja sama. Kuitenkin minulla ja Jumalalla on niin kiinteä yhteys, että Hän on minussa ja minä olen Hänessä. Tätä on (kristillisen näkemyksen mukaan) iankaikkinen elämä: se on osallisuutta Jumalassa olevasta elämästä. Siksi iankaikkinen elämä ei, täsmällisesti otettuna, ala tuolla jossain toisella puolella, vaan se alkaa täällä:
"Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä."

2.
> Ja sanoin KUN, koska mielestäni usko Jumalaan sisältää jo epäilyksen siemenen. <
Höpinää. Täsmennä...
Tietysti voidaan ajatella, että kaikessa inhimillisessä ajattelussa jossa jotakin pidetään totena, on epäilyn siemen.
Kyse on asioiden luonteesta. ELÄVÄ SUHDE JUMALAAN EI OLE AUTOMAATIO. Jos se olisi automaatio, meidän ei tarvitsisi uskoa, ei myöskään epäillä.
On olemassa filosofointia joka auttaa oivaltamaan todellisuuden luonnetta ja filosofointia joka eksyttää meidät siitä. Mielestäni nyt on kyse tuosta jälkimmäisestä...
Todellisuus kun kuitenkin on se mikä se on - eli suhde Jumalaan (elävä usko) ei ole tässä todellisuudessa jota elämme automaatio. Tietysti voimme ottaa asian aiheeksi kaikenlaiselle pohdinnalle ja tehdä todellisuuden tilasta syyn olla kokonaan uskomatta Jumalaan.
Mielestäni järkevämpää on hyväksyä että todellisuus on se mikä on ja tästä käsin kysyä onko Jumalaa vai ei.
Kappaleesi lopussa lähestyt kyllä asian ydintä. Käsitinkö oikein, että mielestäsi hyvä perustelu uskolle olisi, kun Jumala olisi niin ilmeinen, että mahdollisuutta epäilyn siemenelle ei enää olisi?
Mielestäni Jumala on ilmeinen ja tulee ilmeiseksi. Hän voi tehdä itsensä tiettäväksi ihmiselle - jolloin Hänen reaalisuutensa on läsnä kaikessa missä elän, minkä kohtaan, mitä kosketan, koska Hän todistaa itsensä minussa yhteytenä, josta käsin koen kaiken uudella tavalla.
Näin minä Jumalan koen.
Mutta tämä ei tapahdu maailmassa jossa ei ole epäilyksen siemeniä - sillä sellaista todellisuutta, automaattisen Jumalayhteyden maailmaa ei ole olemassa - vaan se tapahtuu ja toteutuu olemassaolevassa maailmassa ja sen epäilyjen keskellä: siis siinä reaalissa todellisuudessa, jossa olemme.

3.
Oma tekstini:
"Jumalasta käsin saan (tai ainakin minulla on mahdollisuus saada) uusi ja terveempi näkökulma kaikkiin oletuksiin."
Vastauksesi:
> Olen hieman eri mieltä tässä. Arvorelativistina sanoisin, että uusi ja terveempi näkökulma kyetään löytämään löytämällä se idea, että terveitä näkökulmia ei ole. <
Hienoa! Olen täysin samaa mieltä. Siis jos Jumalaa ei ole. Jos Jumalaa ei olisi. Silloin olisi vain näkökulmia ja terveintä olisi todeta ettei ole tervettä näkökulmaa yli muiden, koska ei ole terveyttä josta käsin niin olisi. On vain ihminen...
Kysyn kuitenkin:
Ajatteletko, että jos on Jumala ja ihmisellä elävä suhde Häneen niin että hän tästä suhteesta käsin kokee todellisuuden tavalla, jossa Jumala vaikuttaa inhimilliseen ja auttaa suhtautumaan näkökulmiin ja oletuksiin Hänen todellisuudestaan käsin, se kokeminen ja suhtautuminen ei ole tervettä?
Tuskinpa ajattelet niin...
Nimittäin jos Jumala on, silloin juuri tämä näkökulma, joka löytyy yhteydessä Jumalaan ja todellisiin tarpeisiin, eli myöskin ihmisen yhteydessä ja sopusoinnussa itseensä, on uusi ja terveempi.
Jälleen kohtaamme sanan JOS.
Nimittäin jos Jumalaa ei ole - muuna kuin uskonnollisena käsitteenä ja uskomusrakennelmana - silloin "uusi ja terveempi" näkökulma, joka Jumalasta - joka on käsite ja uskomusrakennelma - käsin saadaan, on vain yksi epäterve näkökulma. Ja se on epäterve juuri siitä syystä, koska se on yksi uloke, yksi turvakaide, johon tarttuen ihminen kieltäytyy näkemästä tyhjyyttään - sitä, ettei ole jotakin hänen ikäänkuin yläpuolellaan, jotakin josta käsin asiat luonnostaan saisivat arvonsa.
Jos ihminen hyväksyisi tyhjyytensä hän löytäisi myös mielen, ei pakenemalla vaan hyväksymällä sen mitä on: ettei ole muuta todellisuutta ja totuutta kuin ihminen ja se, minkä hän totuudeksi päättelee. Tämä ja vain tämä olisi terveempi näkökulma - sen idean löytämistä, ettei terveempiä näkökulmia ole?
Niin olisi. Jos ei olisi Jumalaa.
Mutta jos ja kun Jumala on, tuo kaikki - ilmeisestä järkevyydestään huolimatta - on todellisuuden pakenemista...
Tulee mieleeni kristityn ajattelijan R. C. Sproulin kirja "Jos Jumala on olemassa, miksi on ateisteja?" Sproul toteaa kirjassaan että kaikille meille on jokseenkin tuttua se, mitä voidaan nimittää uskonnon psykologiaksi - voimme löytää ja eritellä joukon tarpeita miksi ihminen uskoo Jumalaan. Päättelymme ei silti vielä ota kantaa siihen onko Jumalaa vai ei. Saatamme havaita joukon tarpeita joiden tyydyttämiseksi ihminen hyvinkin on voinut "luoda" itselleen Jumalan, mutta havaintomme ja päättelyketjumme ei ota kantaa siihen onko varsinaista Jumalaa ihmisen luomien Jumalien ulkopuolella.
Sproul lähti tarkastelemaan onko tarpeita joista käsin ihminen kieltää Jumalan. Tätä kieltämistä voidaan nimittää ateismin psykologiaksi. Mitkä ovat ne psykologiset syyt ja psyyken mekanismit jotka saavat ihmisen selittämään Jumalan tyhjiin ja pakenemaan Häntä kaikenlaiseen filosofointiin, myös uskontoon ja uskonnollisiin rakennelmiin yhtä hyvin kuin ateismiin, kuten Adam paratiisissa verhoutui pensaisiin ja lehtiin?
Myöskään se että on psykologisia tarpeita kieltää Jumala, ei tietenkään (välttämättä) merkitse että Jumala on olemassa...
Vai?
Fanaattisessa käännytysinnossaan ateistit tai ainakin tietyntyyppiset ateistit usein sivuuttavat itsensä sielullisina ja tarpeita sisältävinä olentoina, kuvitellen olevansa ainoastaan rationaalisia ja tieteellisiä. No, tämän olet jo havainnutkin.

4.
> Mielestäni tässä suhteessa usko Jumalaan on ristiriidassa erään humanistisen aatteen kanssa. Ymmärryksen ja todellisen suvaitsevaisuuden. <
Tämä kappale on kokonaisuudessaan mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Kehottaisin jokaista lukemaan sen ajatuksella.
Esitän kuitenkin oman kantani. Pyydän samalla pitämään mielessä kysymyksen, mitä suvaitsevaisuus todellisuudessa on, kuinka se määritellään - ja kuinka se määritellään oikeasti humaanilla tavalla?
Minun kokemukseni on, että juuri YHTEYS JUMALAAN (eli uskon todellisuus) johtaa ymmärrykseen, jossa "ihminen kykenee tilanteesta riippumatta asettamaan itsensä toiseen subjektiin."
Sitä paitsi epäilen ettei ihminen todellisesti siihen kykenekään tai kykenee erittäin heikosti ja vajavaisesti ilman Jumalaa ja todellista suhdetta Häneen. Voimme kyllä filosofoida asiasta ja asettua toisen paikalle järjellisen ajattelun tasolla, mutta kuinka on käytäntö?
Mieleeni nousee useita arkitodellisuuden tilanteita. Corrie ten Boom kärsi natsien keskitysleirin kauhut ja joutui kokemaan rakkaan sisarensa kuoleman leirissä. Syy miksi he olivat joutuneet vangituiksi ja tuomituiksi oli juutalaisten auttaminen sodan aikana. Sodan jälkeen Corrie kiersi useissa maissa, myös Saksassa, puhumassa anteeksiantamuksen merkityksestä. Puhuessaan erään kerran kirkossa hänen luokseen tulee tilaisuuden päätyttyä herrasmies, joka ojentaa kätensä hymyillen: - Olipa hyvä että puhuitte anteeksiantamuksesta, se on todella tärkeä sanoma.
Corrie ten Boom katsoo miestä kasvoihin ja toteaa järkyttyen että tämä on yksi niistä jotka pahiten kiusasivat ja piinasivat hänen siskoaan leirillä. Corrie kertoo kuinka hänellä ei ollut voimaa eikä rakkautta ojentaa kättään miehelle, mutta Jumalalla oli. Sen Jeesuksen rakkauden kautta, jonka Corrie tunsi sydämessään ja jonka hän tiesi olevan totta, hän teki päätöksen rakastaa ja tarttui miehen ojennettuun käteen - hän kertoo: samalla hetkellä koin kuinka Jumalan rakkaus tulvaili minuun ja kauttani häneen.
Mitä tämä tarkoittaa?
Se tarkoittaa, että Jumala kykenee asettumaan ihmisen asemaan - silloinkin, kun muut ihmiset eivät kykene. Hänelle kukaan ei ole vieras eikä outo subjekti joka olisi Hänen ymmärtämisensä ulkopuolella. Hän tuntee olosuhteet ja tilanteet ja motiivit.
Kyse on myös ihmisen syntisyydestä. JOKAINEN on syntinen. Eivät ainoastaan ne tai nuo vaan me. Itse asiassa. Minä. Jokainen myös on armahdettu Kristuksessa. En ainoastaan minä, vaan me - jokainen. Erotuksetta.
Rakkaus jota Jumala odottaa omiltaan ei ole meidän luontaisen kykymme rakastaa kehittymistä ja jalostumista, johon uskonto ja uskonnolliset harjoitukset tähtäävät. Se on Jumalan rakkauden tulemista meidän kykyjemme ja kyvyttömyytemme keskelle. Raamatun sanoin: "Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämiimme Pyhän Hengen kautta." Tämä on jotakin sellaista jonka olen kokenut todeksi.
EDELLEEN:
Että kykenee asettumaan toisen sijaan ja ymmärtämään häntä ja hänen toimiaan, ei merkitse niiden toimien hyväksymistä. Eikö niin?
Mutta jos varsinaisia arvoja ei ole koska ei ole Jumalaa josta käsin olisi terveyttä, silloin anteeksiantamus ja rakkaus ei ole sen parempi kuin viha ja kosto, eikä ymmärrys ja suvaitsevuus sen arvokkaampaa kuin ymmärtämättömyys ja suvaitsemattomuus? Jos jokin on parempaa, se on parempaa ainoastaan siksi että on päätelty niin. Päättelyt ovat riippuvaisia olosuhteista, kulttuurista ym. Esimerkiksi natsisaksassa oli täysin oikeaa päättely jonka mukaan juutalaiset olivat alempi rotu, jonka hävittäminen olisi koko maailmalle eduksi. Kyseinen tosiasia oli ja on yhtä terve kuin mikä tahansa tosiasia?
KRISTITTY ON KUTSUTTU YMMÄRTÄMÄÄN, mutta tässä tulee ero: EI HYVÄKSYMÄÄN.
Yltiöhumanistinen ihmispalvontamme, jossa olemme eksyneet ihmisestä itsestään ja hänen aidoimmista tarpeistaan, johtaa helposti kummalliseen suhtautumistapaan: joka kykenee eniten suvaitsemaan ja hyväksymään, on totuudellisin. Näin suvaitsevuudesta on tehty totuuden mittapuu. - Mutta mitä suvaitsevaisuus todellisesti on ja kuinka se määritellään? Määritelmätapoja on useitakin, enkä mene tässä yhteydessä siihen, totean vain kysymyksenomaisesti:
Eikö juuri se, että kykenee suvaitsemaan ja hyväksymään ihmisen silloinkin, kun ei hyväksy hänen tekojaan, ole enemmän ja suurempaa kuin se, että kykenee suvaitsemaan ja hyväksymään ihmisen vain siksi, koska hyväksyy hänen tekonsa? Ja vielä: eikö se, että kykenee rakastamaan - Jeesuksen vaikuttamalla rakkaudella - ihmistä jopa silloin, kun ei ymmärrä hänen hirveiden ja ei-hyväksyttävien tekojensa syitä ja motiiveja, ole enemmän kuin se, että kykee hyväksymään - ja rakastamaan - ihmistä vain siksi, koska järjellisen päättelyn kautta on käsittänyt jotain hänen syistään ja motiiveistaan?
Kristitty on kutsuttu rakastamaan ja hyväksymään ihminen, silloinkin kun ei ymmärrä häntä ja hänen tekojaan.

5.
> Hyppy tuntemattomaan on asia, joka täytyy ottaa vailla varmuutta toisesta puolesta. Vasta tällöin kykenee uskomaan Jumalaan. Itse en ole samaa mieltä. Mielestäni tämän hypyn voi tehdä, mutta... <
En puhunut hypystä tuntemattomaan. Puhuin nöyryydestä tuntemattoman edessä. Sitä ainakin tarkoitin. Tarkoitan oman rajallisuutensa myöntämistä.
Se että kysymme Jumalalta onko Hän olemassa ja tahtoisiko Hän solmia suhteen meihin - että siis kysymme tätä silloin, kun emme vielä ole varmat Hänen olemassaolostaan ja siksi kysymme tuntemattoman edessä - ei ole niinkään hyppy tuntemattomaan, sitä voisi kutsua myös askeleeksi itseään kohti.
Jumala jonka syliin olen hypännyt ei ole suuri tyhjyys tai tuntemattomuus. Hän on todellisuus joka löytyi mutta jonka löytymiseen tarvittiin nöyrtyminen sen edessä että en vielä tunne. Nyt tunnen.

6.
> Kristitty kääntää katseensa - kuolemaan. <
Olemme asian ytimessä. Joskin sanalla kuolema tarkoitamme tässä yhteydessä vallan eri asioita?
Kuoleminen ei ole minulle elämäntahdon menettämistä. Siis se "kuolema" joka on ja jota tarvitaan Kristuksessa. Se on kuolemista pois niistä asioista jotka estävät elämää virtaamasta. Mutta ihmiselle, joka ei voi hyväksyä Jeesuksen sanoja viinipuusta, ja jolle oman, erillisen autonomiansa varjeleminen ja palvominen merkitsee vapautta, yhteys Jumalaan on elämäntahdon ja elämänvoiman kuolettamista - koska hän ei voi käsittää elämää yhteytenä Jumalaan.
Koko Uusi testamentti julistaa apostoli Paavalin tavoin nimenomaan ELÄMÄÄ kuoleman kautta:
"Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista - "
Kuinka? Laki täytettiin, se täytettiin Kristuksessa. Jumalan vaatimukset että minun pitäisi elää ja toimia niin ja näin ollakseni otollinen, on täytetty minun kohdallani ja toinen, en minä, teki sen minun hyväkseni. Nyt laki on täytetty. Lailla ei siis enää ole minuun, joka olen Kristuksessa, vaatimusta. Olen lain kautta kuollut pois laista.
"...elääkseni Jumalalle." Gal.2:19,20.
Juuri armo, joka on saatavissa Kristuksessa ja joka sen tähden, käytännössä, merkitsee henkilökohtaisessa elämässäni sen vastustamista mikä on Kristusta vastaan, vapauttaa minut kaikella tavalla elämään.
Tässä on näkemysero itseensä elämään nähden. Jos Jumalaa ei tahdota tunnustaa, on elämä riippumattomuudessa: toteuttaessani itseäni juuri niinkuin minä tahdon itseäni toteuttaa, minä todellisesti elän; kristillinen kokemus on toisenlainen: sitoutuessani Kristukseen juuri sellaisena kuin Hän on, minä todellisesti elän.
"Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän - "
Toki uskonto ja ihmisten perinnäissäännöt, rituaalit ja uskonnolliset tottumukset pyrkivät vapautettua, kristillistä elämää rajoittamaan - aina on olemassa tämä jännite, koska elämme vielä maailmassa, jossa on mahdollisuus epäilyn - ja sen tähden myös inhimillisen, uskonnollisen uskomisen, jolla epäilyä yritetään - sitä rehellisesti kohtaamatta tukahduttaa, siemenille. Vaan näiden kaikkien keskellä on kristitty kutsuttu elämään todeksi Kristusta, siinä armon ja rakkauden prosessissa, jossa Jumala on voimallinen. Jos kasvuni Jumalan totuuden tuntemisessa olisi minun itseni varassa, siitä ei todellakaan tulisi mitään! Nyt se on Jumalan varassa, ja koska emme elä automaattisen suhteen maailmassa on omalla vastuullani tutkia sisimpäni asenteita ja tehdä päätös että tahdon antautua Hänelle, ja kaikelle sille mitä Hän haluaa minussa vaikuttaa.
Huomionarvoista on, että Galatalaiskirjeen sanoma, johon viittasin jo aiemmin - kuinka te jälleen käännytte noiden heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen, joiden orjiksi taas uudestaan tahdotte tulla? - koskettelee nimenomaan uskonnollisia säädöksiä. Ottaessamme kontekstin huomioon havaitsemme että Paavali kirjoittaa nimenomaan kristityille jotka olivat jo tulleet tuntemaan Jumalan mutta nyt tahtoivat palvella Häntä omien uskonnollisten perinnäissääntöjen ja rituaalien kautta. Heille hän sanoo mm.:
"Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen." Gal.5:1.
"Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko." Gal.5:6.
"Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa." Gal.5:13.
"Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa." Gal.5:19-21.
"Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen..." Gal.5:22.

"Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niinkuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä." Joh.15:4,5.

7.
> Juuri tätä kaipuuta vastustan. Ihmisellä on suunnaton tarve staattisuuteen, varmuuteen. Miksi tulisi sekoittaa toivottavuus (eli se, että olisi helpottavaa ajatella jonkin absoluuttisen olevan olemassa, liikkumattoman liikuttajan skolastisia termejä käyttääkseni) ja tosiasia, että tällaista absoluuttia ei välttämättä ole olemassa. <
Olen kirjoittanut jo varsin pitkälti. Lyhyesti nyt enää. Ei niitä tarvitsekaan sekoittaa...
Huomaa että sanoin:
"...totuus olkoon se millainen tahansa..."
Millainen tahansa? Voitko sanoa ettei sinulla ole minkäänlaista kaipuuta siihen? Miksi sitten ajattelet esim. että "on vain näkökulmia, jotka kaikki ovat yhteismitattomia". Eikö juuri tämä lause ole seuraus ja ilmaus kaipuusta - tai halusta, tarpeesta - totuuteen? Asioiden oikeaan, totuudelliseen ymmärtämiseen?

Itse olin taipuvainen ajattelemaan ettei ole mitään totuutta, ihmismielipiteistä riippumatonta meidän totuuksiemme yläpuolella. En todellakaan uskonut sellaisen olemassaoloon. Otin kuitenkin huomioon ettei se asia ole kiinni minun uskomisestani tai ei-uskomisestani...

Olin taipuvainen ajattelemaan että juuri tämä, ettei ole minkäänlaista totuutta, on totuus. Ja olin valmis hyväksymään sen. En etsinyt onnea enkä mielenrauhaa, koska olin menettänyt kaiken uskoni sellaisten olemassaoloon rehellisyyden maailmassa, jossa todellisuus kohdataan sellaisena kuin se on; ainoa, mitä tuntemattoman edessä kaipasin, oli totuus.
Asiaa voisi ajatella näinkin. Jos olisin pitänyt ehdottomana totuutena ettei ole eikä voi olla mitään muuta kuin se mitä uskon - ja minä siis uskoin ettei ole mitään totuuksia ihmisen ulkopuolella - tällöin juuri olisin kieltäynyt olemasta tuntemattoman edessä. Olisin täyttänyt sen omalla varmuudellani, joka olisi ollut absoluuttini: ei ole mitään jumalaa, ei mitään kiistattomia arvoja, ei ihmisestä riippumatonta lähtökohtaa, ei muuttumatonta totuutta, ei terveyttä.
You see?
> Minun aikomukseni olisi katkaista tämä ketju. Miksi edes olettaa tätä absoluuttia? Se helpottaisi olemassaoloani ja tekisi siitä mukavamman, mutta mitä muuta se olisi kuin toivottavuuden ja tosiasian sekoittamista? <
Ei. Tuo juuri on sekoittamista, bro.
Olemassaoloasi helpottaa tukeutuminen Sartren muotoilemaan eksistentialismiin. Olemassaoloasi helpottaa uskoa että Jumala - joka riistäisi sinulta varmuutesi, jättäen sinut ikäänkuin tyhjään ja tuntemattomaan, missä se, mikä sitten tulee, tulisi vain Häneltä sanomattomana lahjana tyhjiin käsiisi - on pelkkä kuvitelma, pakokeino. Että Jumalaa, joka olisi kaikkien totuuksiemme ja oletuksiemme yläpuolella niiden arvioitsijana, ei ole. Sellainen ajatus helpottaa sitä olemisen tilaa, jossa elät vieraana Jumalalle?
Miksi asiaa ei voisi ilmaista näin.
Ajatuksesi että tahdot katkaista tuon ketjun, on kenties vain sen pakenemista, kieltäytymistä näkemästä totuutta, että tosiasiassa Kristus on jo katkaissut ketjun. Ja että se katkeaa - yksilökohtaisesti - yksin ja ainoastaan vain antautumalla Hänelle joka on todellisuutemme ydin:
sen perusta, lähtökohta, keskipiste ja päämäärä:
Jeesus Kristus, uskon alkaja ja sen täyttäjä, totuus joka ei ole asia tai idea, vaan Persoona, elävän toivon tosi sisältö.

Tämä ei avaudu pähkäilemällä, ei väittelemällä, ei keskustelemalla. Se avautuu vain käymällä yksin, juuri omana itsenään, ilman tehtyjä turvakaiteita - totuuden äärelle. Tuntemattoman edessä kysellen, omaa sisintään kuunnellen. Mitä totuus on. Kuka olen. Kuinka löydän itseni ristiriitaisten informaatioiden tulvassa?
Jumala - oletko Sinä? Jeesus - kuolitko sinä todella syntieni tähden ja nousit ylös kuoleman voittajana, että minäkin saisin
elää.

mamabeard kirjoitti:

1.

> Olet varmasti oikeassa siinä, KUN Jumala on olemassa, mitäpä Häntä kiinnostaa, uskommeko Häneen vai emme... <
Tässä ilmenee taas näkemystemme erilaisuus koskien kristillistä uskoa ja mitä se olemukseltaan on. Sinulle se on uskomista johonkin, minulle olemista yhteydessä Häneen. Tietenkin: tällainen yhteydentila on mahdollista vain jos Jumala on olemassa. Ja koska ajattelet että Häntä ei ole, et myöskään voi suhtautua uskoon muulla tavalla. Mielestäsi uskon idea on uskominen, ei suhde: usko ei voi olla yhteyttä Persoonaan, koska tuo Persoona ei ole todellinen, olemassaoleva.
Mielestäni Jumalaa kiinnostaa paljonkin olemmeko elävässä suhteessa Häneen vai emme. Hän itse haluaa olla suhteessa ihmiseen. Täsmennän: jos Jumala on olemassa, kaikella tietenkin on jokin "suhde" Häneen. Kuitenkin, suhde josta on kyse puhuttaessa elävästä uskosta, on yhteydentila. Se merkitsee tulemista sovintoon sekä Jumalan että itsensä kanssa: oikean paikkansa löytämistä, itsensä tunnistamista.
Tämä on mahdollista vain ja ainoastaan Jeesuksen sovintotyön kautta.
JUMALAA KIINNOSTAA ERITTÄIN PALJON otammeko tämän sovintotyön vastaan eli siis tulemmeko uskoon vai emme.
Uuden testamentin opetus erottaa toisistaan totenapitävän uskomisen, joka on lähinnä uskoa että on olemassa jossain jokin, jota voimme sanoa vaikkapa Jumalaksi, ja elävän uskon. Totenapitävä uskominen on uskoa käsitteeseen "Jumala" ja että tämän käsitteen sisältö on jokseenkin oikea: on olemassa jotain sellaista, jota kuvaamme termillä Jumala: ihmisen yläpuolella oleva, kaikkiallinen lähtökohta, Luoja. Tällöin jokainen voi liittää käsitteen "Jumala" omiin uskonnollisiin rakennelmiinsa ja "uskoa Jumalaan" omalla tavallaan, so. miljoonilla eri tavoilla. Näin onkin miljoonia Jumalia, jotka Raamatun mukaan eivät kuitenkaan ole Jumalia.
"Sillä vaikka olisikin niin sanottuja jumalia, olipa heitä sitten taivaassa tai maassa, ja niitä on paljon semmoisia jumalia ja herroja, niin on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala, Isä, josta kaikki on ja johon me olemme luodut, ja yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on, niin myös me hänen kauttansa." 1.Kor.8:5,6.
"Mutta silloin, kun ette tunteneet Jumalaa, te palvelitte jumalia, jotka luonnostaan eivät jumalia ole. Nyt sitävastoin, kun olette tulleet tuntemaan Jumalan ja, mikä enemmän on, kun Jumala tuntee teidät, kuinka te jälleen käännytte noiden heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen, joiden orjiksi taas uudestaan tahdotte tulla?" Gal.4:8,9.
Raamatun mukaan uskominen Jumalan olemassaoloon ei vielä ole uskoa kristillisessä mielessä. Se ei ole kahden toisistaan erillisen persoonan kiinteä yhteys. Se on ainoastaan persoonan eli ihmisen sisäinen kokemus ja tapahtuma - uskon johonkin ideaan ja projisoin tuon idean ikäänkuin ulkopuolelleni, kuvitellen seurustelevani jonkin minusta riippumatta olevan kanssa, vaikka koko seurustelutapahtuma onkin ainoastaan oman tajuntani sisäinen prosessi ja tapahtuma, kokonaan riippuvainen omasta uskomisestani ja sen voimasta.
MITÄ SITTEN ON KRISTILLINEN USKO?
Lyhyesti: kristillinen usko kulminoituu ja kiteytyy Jeesukseen. Jeesus joko on tai ei ole se maailman Vapahtaja jollaiseksi Raamattu hänet ilmoittaa. "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" on väitteenä tosi tai epätosi. Usko syntyy tulemalla Jeesuksen luo, tulemalla tietoiseksi että Hän on tosi, antautumalla Hänelle, jossa on elävä suhde Jumalaan.
Tämän toteuduttua ymmärrämme Jeesuksen sanat:
"Minä olen viinipuu, te olette oksat..."
Puun elämä virtaa oksissa. Minä persoonana ja Jumala persoonana olemme toisistamme erilliset - minä ja Jumala emme siis ole yksi ja sama. Kuitenkin minulla ja Jumalalla on niin kiinteä yhteys, että Hän on minussa ja minä olen Hänessä. Tätä on (kristillisen näkemyksen mukaan) iankaikkinen elämä: se on osallisuutta Jumalassa olevasta elämästä. Siksi iankaikkinen elämä ei, täsmällisesti otettuna, ala tuolla jossain toisella puolella, vaan se alkaa täällä:
"Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä."

2.
> Ja sanoin KUN, koska mielestäni usko Jumalaan sisältää jo epäilyksen siemenen. <
Höpinää. Täsmennä...
Tietysti voidaan ajatella, että kaikessa inhimillisessä ajattelussa jossa jotakin pidetään totena, on epäilyn siemen.
Kyse on asioiden luonteesta. ELÄVÄ SUHDE JUMALAAN EI OLE AUTOMAATIO. Jos se olisi automaatio, meidän ei tarvitsisi uskoa, ei myöskään epäillä.
On olemassa filosofointia joka auttaa oivaltamaan todellisuuden luonnetta ja filosofointia joka eksyttää meidät siitä. Mielestäni nyt on kyse tuosta jälkimmäisestä...
Todellisuus kun kuitenkin on se mikä se on - eli suhde Jumalaan (elävä usko) ei ole tässä todellisuudessa jota elämme automaatio. Tietysti voimme ottaa asian aiheeksi kaikenlaiselle pohdinnalle ja tehdä todellisuuden tilasta syyn olla kokonaan uskomatta Jumalaan.
Mielestäni järkevämpää on hyväksyä että todellisuus on se mikä on ja tästä käsin kysyä onko Jumalaa vai ei.
Kappaleesi lopussa lähestyt kyllä asian ydintä. Käsitinkö oikein, että mielestäsi hyvä perustelu uskolle olisi, kun Jumala olisi niin ilmeinen, että mahdollisuutta epäilyn siemenelle ei enää olisi?
Mielestäni Jumala on ilmeinen ja tulee ilmeiseksi. Hän voi tehdä itsensä tiettäväksi ihmiselle - jolloin Hänen reaalisuutensa on läsnä kaikessa missä elän, minkä kohtaan, mitä kosketan, koska Hän todistaa itsensä minussa yhteytenä, josta käsin koen kaiken uudella tavalla.
Näin minä Jumalan koen.
Mutta tämä ei tapahdu maailmassa jossa ei ole epäilyksen siemeniä - sillä sellaista todellisuutta, automaattisen Jumalayhteyden maailmaa ei ole olemassa - vaan se tapahtuu ja toteutuu olemassaolevassa maailmassa ja sen epäilyjen keskellä: siis siinä reaalissa todellisuudessa, jossa olemme.

3.
Oma tekstini:
"Jumalasta käsin saan (tai ainakin minulla on mahdollisuus saada) uusi ja terveempi näkökulma kaikkiin oletuksiin."
Vastauksesi:
> Olen hieman eri mieltä tässä. Arvorelativistina sanoisin, että uusi ja terveempi näkökulma kyetään löytämään löytämällä se idea, että terveitä näkökulmia ei ole. <
Hienoa! Olen täysin samaa mieltä. Siis jos Jumalaa ei ole. Jos Jumalaa ei olisi. Silloin olisi vain näkökulmia ja terveintä olisi todeta ettei ole tervettä näkökulmaa yli muiden, koska ei ole terveyttä josta käsin niin olisi. On vain ihminen...
Kysyn kuitenkin:
Ajatteletko, että jos on Jumala ja ihmisellä elävä suhde Häneen niin että hän tästä suhteesta käsin kokee todellisuuden tavalla, jossa Jumala vaikuttaa inhimilliseen ja auttaa suhtautumaan näkökulmiin ja oletuksiin Hänen todellisuudestaan käsin, se kokeminen ja suhtautuminen ei ole tervettä?
Tuskinpa ajattelet niin...
Nimittäin jos Jumala on, silloin juuri tämä näkökulma, joka löytyy yhteydessä Jumalaan ja todellisiin tarpeisiin, eli myöskin ihmisen yhteydessä ja sopusoinnussa itseensä, on uusi ja terveempi.
Jälleen kohtaamme sanan JOS.
Nimittäin jos Jumalaa ei ole - muuna kuin uskonnollisena käsitteenä ja uskomusrakennelmana - silloin "uusi ja terveempi" näkökulma, joka Jumalasta - joka on käsite ja uskomusrakennelma - käsin saadaan, on vain yksi epäterve näkökulma. Ja se on epäterve juuri siitä syystä, koska se on yksi uloke, yksi turvakaide, johon tarttuen ihminen kieltäytyy näkemästä tyhjyyttään - sitä, ettei ole jotakin hänen ikäänkuin yläpuolellaan, jotakin josta käsin asiat luonnostaan saisivat arvonsa.
Jos ihminen hyväksyisi tyhjyytensä hän löytäisi myös mielen, ei pakenemalla vaan hyväksymällä sen mitä on: ettei ole muuta todellisuutta ja totuutta kuin ihminen ja se, minkä hän totuudeksi päättelee. Tämä ja vain tämä olisi terveempi näkökulma - sen idean löytämistä, ettei terveempiä näkökulmia ole?
Niin olisi. Jos ei olisi Jumalaa.
Mutta jos ja kun Jumala on, tuo kaikki - ilmeisestä järkevyydestään huolimatta - on todellisuuden pakenemista...
Tulee mieleeni kristityn ajattelijan R. C. Sproulin kirja "Jos Jumala on olemassa, miksi on ateisteja?" Sproul toteaa kirjassaan että kaikille meille on jokseenkin tuttua se, mitä voidaan nimittää uskonnon psykologiaksi - voimme löytää ja eritellä joukon tarpeita miksi ihminen uskoo Jumalaan. Päättelymme ei silti vielä ota kantaa siihen onko Jumalaa vai ei. Saatamme havaita joukon tarpeita joiden tyydyttämiseksi ihminen hyvinkin on voinut "luoda" itselleen Jumalan, mutta havaintomme ja päättelyketjumme ei ota kantaa siihen onko varsinaista Jumalaa ihmisen luomien Jumalien ulkopuolella.
Sproul lähti tarkastelemaan onko tarpeita joista käsin ihminen kieltää Jumalan. Tätä kieltämistä voidaan nimittää ateismin psykologiaksi. Mitkä ovat ne psykologiset syyt ja psyyken mekanismit jotka saavat ihmisen selittämään Jumalan tyhjiin ja pakenemaan Häntä kaikenlaiseen filosofointiin, myös uskontoon ja uskonnollisiin rakennelmiin yhtä hyvin kuin ateismiin, kuten Adam paratiisissa verhoutui pensaisiin ja lehtiin?
Myöskään se että on psykologisia tarpeita kieltää Jumala, ei tietenkään (välttämättä) merkitse että Jumala on olemassa...
Vai?
Fanaattisessa käännytysinnossaan ateistit tai ainakin tietyntyyppiset ateistit usein sivuuttavat itsensä sielullisina ja tarpeita sisältävinä olentoina, kuvitellen olevansa ainoastaan rationaalisia ja tieteellisiä. No, tämän olet jo havainnutkin.

4.
> Mielestäni tässä suhteessa usko Jumalaan on ristiriidassa erään humanistisen aatteen kanssa. Ymmärryksen ja todellisen suvaitsevaisuuden. <
Tämä kappale on kokonaisuudessaan mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Kehottaisin jokaista lukemaan sen ajatuksella.
Esitän kuitenkin oman kantani. Pyydän samalla pitämään mielessä kysymyksen, mitä suvaitsevaisuus todellisuudessa on, kuinka se määritellään - ja kuinka se määritellään oikeasti humaanilla tavalla?
Minun kokemukseni on, että juuri YHTEYS JUMALAAN (eli uskon todellisuus) johtaa ymmärrykseen, jossa "ihminen kykenee tilanteesta riippumatta asettamaan itsensä toiseen subjektiin."
Sitä paitsi epäilen ettei ihminen todellisesti siihen kykenekään tai kykenee erittäin heikosti ja vajavaisesti ilman Jumalaa ja todellista suhdetta Häneen. Voimme kyllä filosofoida asiasta ja asettua toisen paikalle järjellisen ajattelun tasolla, mutta kuinka on käytäntö?
Mieleeni nousee useita arkitodellisuuden tilanteita. Corrie ten Boom kärsi natsien keskitysleirin kauhut ja joutui kokemaan rakkaan sisarensa kuoleman leirissä. Syy miksi he olivat joutuneet vangituiksi ja tuomituiksi oli juutalaisten auttaminen sodan aikana. Sodan jälkeen Corrie kiersi useissa maissa, myös Saksassa, puhumassa anteeksiantamuksen merkityksestä. Puhuessaan erään kerran kirkossa hänen luokseen tulee tilaisuuden päätyttyä herrasmies, joka ojentaa kätensä hymyillen: - Olipa hyvä että puhuitte anteeksiantamuksesta, se on todella tärkeä sanoma.
Corrie ten Boom katsoo miestä kasvoihin ja toteaa järkyttyen että tämä on yksi niistä jotka pahiten kiusasivat ja piinasivat hänen siskoaan leirillä. Corrie kertoo kuinka hänellä ei ollut voimaa eikä rakkautta ojentaa kättään miehelle, mutta Jumalalla oli. Sen Jeesuksen rakkauden kautta, jonka Corrie tunsi sydämessään ja jonka hän tiesi olevan totta, hän teki päätöksen rakastaa ja tarttui miehen ojennettuun käteen - hän kertoo: samalla hetkellä koin kuinka Jumalan rakkaus tulvaili minuun ja kauttani häneen.
Mitä tämä tarkoittaa?
Se tarkoittaa, että Jumala kykenee asettumaan ihmisen asemaan - silloinkin, kun muut ihmiset eivät kykene. Hänelle kukaan ei ole vieras eikä outo subjekti joka olisi Hänen ymmärtämisensä ulkopuolella. Hän tuntee olosuhteet ja tilanteet ja motiivit.
Kyse on myös ihmisen syntisyydestä. JOKAINEN on syntinen. Eivät ainoastaan ne tai nuo vaan me. Itse asiassa. Minä. Jokainen myös on armahdettu Kristuksessa. En ainoastaan minä, vaan me - jokainen. Erotuksetta.
Rakkaus jota Jumala odottaa omiltaan ei ole meidän luontaisen kykymme rakastaa kehittymistä ja jalostumista, johon uskonto ja uskonnolliset harjoitukset tähtäävät. Se on Jumalan rakkauden tulemista meidän kykyjemme ja kyvyttömyytemme keskelle. Raamatun sanoin: "Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämiimme Pyhän Hengen kautta." Tämä on jotakin sellaista jonka olen kokenut todeksi.
EDELLEEN:
Että kykenee asettumaan toisen sijaan ja ymmärtämään häntä ja hänen toimiaan, ei merkitse niiden toimien hyväksymistä. Eikö niin?
Mutta jos varsinaisia arvoja ei ole koska ei ole Jumalaa josta käsin olisi terveyttä, silloin anteeksiantamus ja rakkaus ei ole sen parempi kuin viha ja kosto, eikä ymmärrys ja suvaitsevuus sen arvokkaampaa kuin ymmärtämättömyys ja suvaitsemattomuus? Jos jokin on parempaa, se on parempaa ainoastaan siksi että on päätelty niin. Päättelyt ovat riippuvaisia olosuhteista, kulttuurista ym. Esimerkiksi natsisaksassa oli täysin oikeaa päättely jonka mukaan juutalaiset olivat alempi rotu, jonka hävittäminen olisi koko maailmalle eduksi. Kyseinen tosiasia oli ja on yhtä terve kuin mikä tahansa tosiasia?
KRISTITTY ON KUTSUTTU YMMÄRTÄMÄÄN, mutta tässä tulee ero: EI HYVÄKSYMÄÄN.
Yltiöhumanistinen ihmispalvontamme, jossa olemme eksyneet ihmisestä itsestään ja hänen aidoimmista tarpeistaan, johtaa helposti kummalliseen suhtautumistapaan: joka kykenee eniten suvaitsemaan ja hyväksymään, on totuudellisin. Näin suvaitsevuudesta on tehty totuuden mittapuu. - Mutta mitä suvaitsevaisuus todellisesti on ja kuinka se määritellään? Määritelmätapoja on useitakin, enkä mene tässä yhteydessä siihen, totean vain kysymyksenomaisesti:
Eikö juuri se, että kykenee suvaitsemaan ja hyväksymään ihmisen silloinkin, kun ei hyväksy hänen tekojaan, ole enemmän ja suurempaa kuin se, että kykenee suvaitsemaan ja hyväksymään ihmisen vain siksi, koska hyväksyy hänen tekonsa? Ja vielä: eikö se, että kykenee rakastamaan - Jeesuksen vaikuttamalla rakkaudella - ihmistä jopa silloin, kun ei ymmärrä hänen hirveiden ja ei-hyväksyttävien tekojensa syitä ja motiiveja, ole enemmän kuin se, että kykee hyväksymään - ja rakastamaan - ihmistä vain siksi, koska järjellisen päättelyn kautta on käsittänyt jotain hänen syistään ja motiiveistaan?
Kristitty on kutsuttu rakastamaan ja hyväksymään ihminen, silloinkin kun ei ymmärrä häntä ja hänen tekojaan.

5.
> Hyppy tuntemattomaan on asia, joka täytyy ottaa vailla varmuutta toisesta puolesta. Vasta tällöin kykenee uskomaan Jumalaan. Itse en ole samaa mieltä. Mielestäni tämän hypyn voi tehdä, mutta... <
En puhunut hypystä tuntemattomaan. Puhuin nöyryydestä tuntemattoman edessä. Sitä ainakin tarkoitin. Tarkoitan oman rajallisuutensa myöntämistä.
Se että kysymme Jumalalta onko Hän olemassa ja tahtoisiko Hän solmia suhteen meihin - että siis kysymme tätä silloin, kun emme vielä ole varmat Hänen olemassaolostaan ja siksi kysymme tuntemattoman edessä - ei ole niinkään hyppy tuntemattomaan, sitä voisi kutsua myös askeleeksi itseään kohti.
Jumala jonka syliin olen hypännyt ei ole suuri tyhjyys tai tuntemattomuus. Hän on todellisuus joka löytyi mutta jonka löytymiseen tarvittiin nöyrtyminen sen edessä että en vielä tunne. Nyt tunnen.

6.
> Kristitty kääntää katseensa - kuolemaan. <
Olemme asian ytimessä. Joskin sanalla kuolema tarkoitamme tässä yhteydessä vallan eri asioita?
Kuoleminen ei ole minulle elämäntahdon menettämistä. Siis se "kuolema" joka on ja jota tarvitaan Kristuksessa. Se on kuolemista pois niistä asioista jotka estävät elämää virtaamasta. Mutta ihmiselle, joka ei voi hyväksyä Jeesuksen sanoja viinipuusta, ja jolle oman, erillisen autonomiansa varjeleminen ja palvominen merkitsee vapautta, yhteys Jumalaan on elämäntahdon ja elämänvoiman kuolettamista - koska hän ei voi käsittää elämää yhteytenä Jumalaan.
Koko Uusi testamentti julistaa apostoli Paavalin tavoin nimenomaan ELÄMÄÄ kuoleman kautta:
"Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista - "
Kuinka? Laki täytettiin, se täytettiin Kristuksessa. Jumalan vaatimukset että minun pitäisi elää ja toimia niin ja näin ollakseni otollinen, on täytetty minun kohdallani ja toinen, en minä, teki sen minun hyväkseni. Nyt laki on täytetty. Lailla ei siis enää ole minuun, joka olen Kristuksessa, vaatimusta. Olen lain kautta kuollut pois laista.
"...elääkseni Jumalalle." Gal.2:19,20.
Juuri armo, joka on saatavissa Kristuksessa ja joka sen tähden, käytännössä, merkitsee henkilökohtaisessa elämässäni sen vastustamista mikä on Kristusta vastaan, vapauttaa minut kaikella tavalla elämään.
Tässä on näkemysero itseensä elämään nähden. Jos Jumalaa ei tahdota tunnustaa, on elämä riippumattomuudessa: toteuttaessani itseäni juuri niinkuin minä tahdon itseäni toteuttaa, minä todellisesti elän; kristillinen kokemus on toisenlainen: sitoutuessani Kristukseen juuri sellaisena kuin Hän on, minä todellisesti elän.
"Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän - "
Toki uskonto ja ihmisten perinnäissäännöt, rituaalit ja uskonnolliset tottumukset pyrkivät vapautettua, kristillistä elämää rajoittamaan - aina on olemassa tämä jännite, koska elämme vielä maailmassa, jossa on mahdollisuus epäilyn - ja sen tähden myös inhimillisen, uskonnollisen uskomisen, jolla epäilyä yritetään - sitä rehellisesti kohtaamatta tukahduttaa, siemenille. Vaan näiden kaikkien keskellä on kristitty kutsuttu elämään todeksi Kristusta, siinä armon ja rakkauden prosessissa, jossa Jumala on voimallinen. Jos kasvuni Jumalan totuuden tuntemisessa olisi minun itseni varassa, siitä ei todellakaan tulisi mitään! Nyt se on Jumalan varassa, ja koska emme elä automaattisen suhteen maailmassa on omalla vastuullani tutkia sisimpäni asenteita ja tehdä päätös että tahdon antautua Hänelle, ja kaikelle sille mitä Hän haluaa minussa vaikuttaa.
Huomionarvoista on, että Galatalaiskirjeen sanoma, johon viittasin jo aiemmin - kuinka te jälleen käännytte noiden heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen, joiden orjiksi taas uudestaan tahdotte tulla? - koskettelee nimenomaan uskonnollisia säädöksiä. Ottaessamme kontekstin huomioon havaitsemme että Paavali kirjoittaa nimenomaan kristityille jotka olivat jo tulleet tuntemaan Jumalan mutta nyt tahtoivat palvella Häntä omien uskonnollisten perinnäissääntöjen ja rituaalien kautta. Heille hän sanoo mm.:
"Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen." Gal.5:1.
"Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko." Gal.5:6.
"Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa." Gal.5:13.
"Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa." Gal.5:19-21.
"Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen..." Gal.5:22.

"Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niinkuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä." Joh.15:4,5.

7.
> Juuri tätä kaipuuta vastustan. Ihmisellä on suunnaton tarve staattisuuteen, varmuuteen. Miksi tulisi sekoittaa toivottavuus (eli se, että olisi helpottavaa ajatella jonkin absoluuttisen olevan olemassa, liikkumattoman liikuttajan skolastisia termejä käyttääkseni) ja tosiasia, että tällaista absoluuttia ei välttämättä ole olemassa. <
Olen kirjoittanut jo varsin pitkälti. Lyhyesti nyt enää. Ei niitä tarvitsekaan sekoittaa...
Huomaa että sanoin:
"...totuus olkoon se millainen tahansa..."
Millainen tahansa? Voitko sanoa ettei sinulla ole minkäänlaista kaipuuta siihen? Miksi sitten ajattelet esim. että "on vain näkökulmia, jotka kaikki ovat yhteismitattomia". Eikö juuri tämä lause ole seuraus ja ilmaus kaipuusta - tai halusta, tarpeesta - totuuteen? Asioiden oikeaan, totuudelliseen ymmärtämiseen?

Itse olin taipuvainen ajattelemaan ettei ole mitään totuutta, ihmismielipiteistä riippumatonta meidän totuuksiemme yläpuolella. En todellakaan uskonut sellaisen olemassaoloon. Otin kuitenkin huomioon ettei se asia ole kiinni minun uskomisestani tai ei-uskomisestani...

Olin taipuvainen ajattelemaan että juuri tämä, ettei ole minkäänlaista totuutta, on totuus. Ja olin valmis hyväksymään sen. En etsinyt onnea enkä mielenrauhaa, koska olin menettänyt kaiken uskoni sellaisten olemassaoloon rehellisyyden maailmassa, jossa todellisuus kohdataan sellaisena kuin se on; ainoa, mitä tuntemattoman edessä kaipasin, oli totuus.
Asiaa voisi ajatella näinkin. Jos olisin pitänyt ehdottomana totuutena ettei ole eikä voi olla mitään muuta kuin se mitä uskon - ja minä siis uskoin ettei ole mitään totuuksia ihmisen ulkopuolella - tällöin juuri olisin kieltäynyt olemasta tuntemattoman edessä. Olisin täyttänyt sen omalla varmuudellani, joka olisi ollut absoluuttini: ei ole mitään jumalaa, ei mitään kiistattomia arvoja, ei ihmisestä riippumatonta lähtökohtaa, ei muuttumatonta totuutta, ei terveyttä.
You see?
> Minun aikomukseni olisi katkaista tämä ketju. Miksi edes olettaa tätä absoluuttia? Se helpottaisi olemassaoloani ja tekisi siitä mukavamman, mutta mitä muuta se olisi kuin toivottavuuden ja tosiasian sekoittamista? <
Ei. Tuo juuri on sekoittamista, bro.
Olemassaoloasi helpottaa tukeutuminen Sartren muotoilemaan eksistentialismiin. Olemassaoloasi helpottaa uskoa että Jumala - joka riistäisi sinulta varmuutesi, jättäen sinut ikäänkuin tyhjään ja tuntemattomaan, missä se, mikä sitten tulee, tulisi vain Häneltä sanomattomana lahjana tyhjiin käsiisi - on pelkkä kuvitelma, pakokeino. Että Jumalaa, joka olisi kaikkien totuuksiemme ja oletuksiemme yläpuolella niiden arvioitsijana, ei ole. Sellainen ajatus helpottaa sitä olemisen tilaa, jossa elät vieraana Jumalalle?
Miksi asiaa ei voisi ilmaista näin.
Ajatuksesi että tahdot katkaista tuon ketjun, on kenties vain sen pakenemista, kieltäytymistä näkemästä totuutta, että tosiasiassa Kristus on jo katkaissut ketjun. Ja että se katkeaa - yksilökohtaisesti - yksin ja ainoastaan vain antautumalla Hänelle joka on todellisuutemme ydin:
sen perusta, lähtökohta, keskipiste ja päämäärä:
Jeesus Kristus, uskon alkaja ja sen täyttäjä, totuus joka ei ole asia tai idea, vaan Persoona, elävän toivon tosi sisältö.

Tämä ei avaudu pähkäilemällä, ei väittelemällä, ei keskustelemalla. Se avautuu vain käymällä yksin, juuri omana itsenään, ilman tehtyjä turvakaiteita - totuuden äärelle. Tuntemattoman edessä kysellen, omaa sisintään kuunnellen. Mitä totuus on. Kuka olen. Kuinka löydän itseni ristiriitaisten informaatioiden tulvassa?
Jumala - oletko Sinä? Jeesus - kuolitko sinä todella syntieni tähden ja nousit ylös kuoleman voittajana, että minäkin saisin
elää.

Lue lisää

Ensinnäkin, olen uskonut kristinuskon Jumalaan ja Jeesukseen. Olen vilpittömästi yrittänyt luoda yhteyttä Jumalaan, olin vakuuttunut siitä, ettei minusta tulisi koskaan ateistia. Pyrin tähän mainitsemaasi suhteeseen Jumalan ja Jeesuksen kanssa. Suhteen löytäminen olisi vaatinut jo paljon itsepetosta, sillä JOS oletetaan Jumalan olevan olemassa, minuun ei virrannut Pyhää Henkeä, vaikka vilpittömästi Jumalaan uskoinkin. Olen siis menossa kohti helvettiä, jos Jumala on olemassa. Jumalan pitää todellakin lyödä minua piiskallaan, jos aikoo saada minuun Pyhää Henkeä, sillä itse en rupea muille valehtelemaan Pyhän Hengen virtausta itseeni.


Olemme vaiheessa "niin". Nyt tulee "no".

" "Mutta silloin, kun ette tunteneet Jumalaa, te palvelitte jumalia, jotka luonnostaan eivät jumalia ole. Nyt sitävastoin, kun olette tulleet tuntemaan Jumalan ja, mikä enemmän on, kun Jumala tuntee teidät, kuinka te jälleen käännytte noiden heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen, joiden orjiksi taas uudestaan tahdotte tulla?" Gal.4:8,9."

Mistä tämä oikeutus kristinuskon Jumalalle tulee? Tarkoitukseni ei ole olla näsäviisas, vaan esittää tämän täysin pätevänä kysymyksenä. Miksi muut jumalat eivät luonnostaan jumalia ole? Miksi tulisi olettaa yhden Jumalan hämärästi yht'äkkiä voittavan muut jumalat? Lähettämällä Jeesuksen?

Nyt kun kysyn, miksi Jumala vain pistä meitä uskomaan, vastaatte, että Jumala ei ole tyranni. Hän antoi meille vapaan tahdon. Mielestäni vetoaminen uskomaan ja pelottelut helvetin tulella ei paljoa tyrannia armahtavaksi muuta. Se on itsemme varassa. Jos siis olemme järkeviä, uskomme Jumalaan. Kuinka tämä lopulta eroaa tyrannista, jos vaihtoehtoja käytännössä ei ole? Eikö kyseessä ole hieman kyseenalainen vapaan tahdon muoto, jossa valinnat tosiasiassa on rajattu hyvään ja huonoon. Ja kumpikohan sitten pitäisi valita. Mitä hyötyä vapaasta tahdosta on, jos tiedämme kumminkin, mitä meidän tulisi tehdä. Kyllä, meillä on faktillinen mahdollisuus olla uskomatta, tämä kuulostaa siltikin ennemminkin kiristämiseltä kuin vapaalta tahdolta.

"> Ja sanoin KUN, koska mielestäni usko Jumalaan sisältää jo epäilyksen siemenen. <
Höpinää. Täsmennä..."

Miksi tulisi uskoa, jos tietää? Siis, usko sisältää jo epäilyksen, jota tieto ei sisällä. Voin havainnollistaa tätä esimerkillä:

"Uskon todellisuuden olevan olemassa."

Jos joudun uskomaan todellisuuden olemassaoloon, todellisuuden olemassaolo on siis hieman epävarma. Todellisuus on mielestäni jo niin ilmeinen, ettei sitä tarvitse todistaa. Tiedän siis todellisuuden olevan olemassa. Todellisuuden kyseenalaistaminen on mielestäni ollut vain filosofian harharetki, joskin metodologisesti ymmärrettävä.

"Käsitinkö oikein, että mielestäsi hyvä perustelu uskolle olisi, kun Jumala olisi niin ilmeinen, että mahdollisuutta epäilyn siemenelle ei enää olisi?"

Kyllä. Puhun nyt tarkoituksella ristiriitaisesti. En ole vakuuttunut Jumalan ilmeisyydestä, en näe mitään oikeuttavaa, luotettavaa, validia, relevanttia tms. syytä nähdä Jumala ilmeisenä.

"Fanaattisessa käännytysinnossaan ateistit tai ainakin tietyntyyppiset ateistit usein sivuuttavat itsensä sielullisina ja tarpeita sisältävinä olentoina, kuvitellen olevansa ainoastaan rationaalisia ja tieteellisiä. No, tämän olet jo havainnutkin."

Käännät asian kauniisti päälaelleen. Fanaattisesta käännytysinnosta voi, kuten varmasti ymmärrät, puhua myös kristittyjen yhteydessä. Vieläpä varsin valtavan historiallisen painolastin kera.

""ihminen kykenee tilanteesta riippumatta asettamaan itsensä toiseen subjektiin."
Sitä paitsi epäilen ettei ihminen todellisesti siihen kykenekään tai kykenee erittäin heikosti ja vajavaisesti ilman Jumalaa ja todellista suhdetta Häneen."

Ei tietenkään kykene. Se on mahdottomuus. Se kuitenkin kuvastaa mielestäni paremmin yritystä ymmärrykseen kuin mainitsemalla käsite "objektiivinen".

-------------

Nyt on kyse jo niin pitkästä viestistä, että en jaksa ruveta vastaamaan joka ikiseen lauseeseen, vaikkakin sanani minulla olisi sanottavana monestakin asiasta.

-------------

Kiinnitit huomiosi relativismin heikkoon kohtaan, siihen paradoksaaliseen totuuteen, että totuutta ei ole. Ja myös siihen, että totuuteni on se, etten usko totuuksiin. Ehkäpä sinä olit niin todellinen relativisti, että käsityksesi mukaisesti et uskonut totuuksiin niinkään paljoa, että aloit uskoa Totuuteen. Mielestäni yrityksesi oli hauska kääntö. Joskin ei täysin pätevä.

Kyseessä oleva paradoksi on tosiasiallinen. Joskin totuuden vivahteisiin kiinnittäisin huomiota. Vastaan paradoksiin viittaamalla ihmisen käsityskyvyn heikkouteen. Heikkous johtaa lopulta siihen, että joko käsitän totuudet praktisina tai päädyn lopulta johonkin totuuteen. Sinä olet päätynyt jälkimmäiseen. Ja itse asiassa, kun sanot, että saan tukea sartrelaisesta eksistentialismista, ja löydän siitä totuuden, mitä se on muuta kuin sen sanomista, että olen omaksunut erään ajatuksen. On mielestäni saivartelua huomauttaa, että olen päätynyt totuuteen. Todellinen relativisti ei voi sanoa mitään. Koska kuitenkin aikomukseni on jotakin sanoa, ei ole mielestäni totuuteen kiinnittymistä, että käytän ajattelussani ajatuksia (yllättäen!). Paremminkin sanoisin, minulla ei ole doktriineja, vain strategia. Ja se on haastaminen. Relativistina minun tulisi haastaa relativismi, sanot sinä. Minä näen totuudet doktriineina, en strategioina. En aio haastaa haastamista, jolloin päätyisin paradoksaalisesti doktriiniin.