En ymmärrä tätä... minulla ei ole ystäviä eikä kavereita, olen tainnut jäädä yksin. Huolestuttavinta on etten erityisesti osaa kaivata ystäviä tai yksinkertaisesti ketään. Selviän siis kohtuullisesti yksinäisyyteni kanssa, mutta välillä tuntuu surulliselta kun tajuaa, ettei kukaan kaipaa. Olen vain se tyyppi joka kävelee kadulla vastaan, unohtuu saman tien ja joka menee yksin kotiinsa ja miettii, mitä tekisi. Kukaan ei ole ehdottamassa mitään menoja illaksi tai edes seuraavalle viikolle. Päivän kohokohta saattaa olla kaupassa käynti tai pyykinpesu. Miten minusta on voinut tulla tällainen? Missä on vika? Olen aina kuvitellut olevani mukava ihminen. En ikinä halua loukata ketään, olen kohtelias ja hymyilen ihmisille. Tiedän olevani sosiaalisesti rajoittunut. Kaikki aina neuvovat, että pitää vaan olla oma itsensä ja mennä muiden mukana yms. Olisikin yhtä helposti tehty kuin sanottu. En ikinä olisi uskonut että jään yksin. Lohduttomalta tuntuu myös ajatus siitä, että olisin yksin seuraavat 50-60 vuotta. Miten sellaista voi jaksaa? En voi edes uskoa että tämä on totta... tunnetta on niin vaikea selittää mutta luulen että moni muukin miettii miksi juuri itselle on pitänyt koitua tällainen kohtalo. Sitä on vaikea hyväksyä (en edes tiedä pitäisikö sitä hyväksyä) ja yksinäisen kohtalo vaikuttaa jopa julmemmalta kuin kidutetuksi tuleminen. Tai oikeastaan yksinäisyyttä on helppo verrata kidutukseen. Yksinäinen kärsii niin kauan kunnes kuolee pois. Sitten yksinäinen vain unohtuu ja on ihan sama onko häntä ikinä ollutkaan olemassa. Surullista mutta niin totta.
en tunne itseäni enää
I don't wanna be anything...
62372
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
bongaile ujoja ja arkoja ikäisiäsi, tutustu heihin. Anna aikaasi vaikkapa jollekin laitoksessa viruvalle vanhukselle. Kuulostaa varmasti korvissasi älyttömältä, kun mitä ilmeisimmin olet todella nuori. Mutta tuntiessasi itsesi tarpeelliseksi myös oma olosi kohentuu.
itse olla aika nuori. Eihän estynyt ihminen pysty ehdottamiisi asioihin.
Sitäpaitsi eivät ujot & yksinäiset voi ystävystyä keskenään. Sillä miten mielestäsi olisi mahdollista, että jonkun joka pelkää sosiaalista kanssakäymistä onnistuisi lähestyä ketään sellaista, joka myös on ujo ja estynyt, eli käytännössä torjuu lähestymisyritykset, juoksee karkuun, kaikenkaikkiaan on käytökseltään ja ulosanniltaan käsittämätön? Mikä tässä yhtälössä on sellaista, joka rohkaisi näitä ihmisiä, antaisi heille onnistumisen ja hyväksytyksitulemisen tunteen? Minä kysyn.
Ja eikö tästä juuri keskusteltu: on aika vaikea purkaa sitä noidankehää, joka muodostuu siitä, että ei ole ystäviä, että tuntee itsensä hylätyksi, että haluaisi hyväksyntää - ja millä hinnalla hyvänsä. Siinä sitten menet, kuten aloittajakin sanoi, "mukaan omana itsenäsi", tarjoat itseäsi - ottakaa minut mukaan, kiltit, älkää jättäkö, minä en vaadi mitään. Kuka tahtoo olla sellaisen ystävä?
Minä tahdon sinut, sinut kokonaan, eikä minulla ole mitään, minne mennä, jos sinä et ole minun ystäväni.
Että elä siinä ja ystävysty.
jo hieman eteenpäin. Usko tai älä, mutta jo kirjoittaminen näille palstoille voi olla ensimmäinen askel uusiin ihmisiin tutustumisessa. Ja helppoa siitä tekee mahdollisuus mennä mukaan mielipiteiden vaihtoon halutessa ja toisaalta siinä pääsee kurkistamaan muiden ajatuksen juoksuun. Ja huomaamaan ettei tosiaankaan ole ainoa, joka pelkää yksin jäämistä. Suosittelen että vaihdat vaikka jonkun näillä palstoilla kirjoittelevan kanssa sähköpostiosoitetta ja aloitat hitaan tutustumisen. Jossain vaiheessa saatatte haluta tavata, tai sitten et. Ainakin olet antanut muille mahdollisuuden tutustua sinuun. Ja elämän aikana tuttavapiiriisi kyllä varmasti kertyy ihmisiä, jotka välittävät sinusta. Toisinaan tekstiviesti ihmiseltä, jota ei ole edes koskaan kasvokkain tavannut, voi pelastaa koko päivän.
Mulla on samanlaisia tuntemuksia ja kokemuksiakin kuin sulla..Minkä ikäinen oot?
Vähän samanlainen tilanne on mullakin, tosin sillä erotuksella, että olen avoliitossa ja mieheni onkin oikeastaan ainoa ystäväni..
Mutta ei se ole sama kuin että olisi naispuolisia ystäviä, joiden kanssa käydä joskus lenkillä tai kaupungilla ja tehdä kaikkea muuta kivaa...nyt kun tuntuu, että koko aika menee vain töissä päivät ja illalla miehen kanssa kahdestaan ja viikonloppuisinkaan ei oikein mitään sen kummempaa tekemistä. Minulla on kyllä muutamia harrastuksia, mutta niissäkään ei oikein tutustu kehenkään paremmin. Olen myös ujo ja minuun on hankala tutustua uusiin ihmisiin. Toisaalta ujous on kyllä helpottanut vuosien myötä, jos nyt ajattelee vaikka aikaa kymmenen vuotta sitten...
Toisaalta tulen kyllä hyvin toimeen yksikseni, enkä kaipaa jatkuvasti seuraa, mutta joskus (tai aika useinkin) tulee sellainen olo, että olisipa nyt joku kaveri jolle soittaa tai mennä käymään.
Että kyllä meitä on muitakin :)