Olin aikanaan melkoisen villi nuori. En mikään paha, mutta vilkkaamman puoleinen. Aloitin elämässäni kaikki asiat melko nuorena: suhteet vastakkaisen sukupuolen kanssa, viikonloppu riennot jne. Olin tosin myös koko ikäni tottunut tekemään töitä, yrittäjän tytär kun olen.Isän tärkein oppi meille lapsille on ollut työn merkitys.
Muutin pois kotoa jo 15 vuotiaana, eli tämäkin elämänmuutos tuli kohdalleni melko aikaisin. Menin tällöin opiskelemaan erääseen kaupunkiin. Kaupungissa olo opetti itsenäiseen elämään kaikin puolin. Käytin koko ensimmäisen lukuvuoden itse säästämiäni rahoja, koska opintotukea ei tietenkään saanut 15 vuotiaana.
16 vuotiaana aloin seurustella 18 vuotiaan miehenalun kanssa. Hän oli kotoisin samalta paikkakunnalta kuin minä ja asui siellä vieläkin. Meillä meni erittäin hyvin yksiin. Tulin raskaaksi ns. puolivahingossa seurustelun alkuvaiheessa. Olimme olleet yhdessä hieman vajaat 6kk kun tein raskaustestin. Raskaus sai alkunsa, sanotaanko nyt vaikka erittäin tiiviisti yhdessä vietetyn kesän tuloksena. Minulla oli ongelmia e-pillerien kanssa ja huolimattomia olimme, kun pidin taukoa niistä.
Lapsi oli kuitenkin tervetullut. Minulle oli itsestään selvää että pidämme lapsen. Omatuntoni ei koskaan olisi ollut puhdas, jos olisin tappanut elämän sisälläni. Olimme myös siitä onnellisessa asemassa, että sukulaiset olivat hyvin onnellisia raskaudesta. Emme saaneet kuulla päivittelyä siitä kuinka nuoria olemme. Osasyy lienee sekin, että suvun sisältä löytyy useita nuoria äitejä ja isiä. Itseasiassa kaikki tätini esimerkiksi ovat saaneet aikanaan ensimmäisen lapsensa alle 20 vuotiaana. Raskausaikana sain kuulla paljon hyviä neuvoja ja kannustusta sukulaisilta.
Raskausaikani sujui fyysisesti mitä parhaiten. Pieni närästys, ruuansulatus vaivat ja selkäkivut olivat ainoat ongelmat. Henkisesti raskausaika taas oli rankkaa ja myös kasvattavaa. Itse lapsen tulo tuntui mahtavalta, mutta esimerkiksi kaverien tokerö käytös aiheutti mielipahaa. Ystävät olivat tottakai tukena, mutta laajempi kaveriporukka hävisi raskauden myötä. Osa lopetti yhteydenpidon hiljalleen, osa taas sulki minut kaikesta tyyliin "Tuo on raskaana,nyt sitä ei kiinnosta enää mikään muu kuin vauvat. Sen kanssa ei ole enää puhuttavaa". Kaipasin normaalia kohtelua. Ei raskaus ole sairaus! Olin hyvin loukkaantunut, ettei minulle yhtä äkkiä kerrottu ongelmista tai yleensäkään mistään mistä normaalisti. Puolitutuista löytyi muutama jotka olivat ihmetelleet miksi en halunnut aborttia. Tämäkin oli loukkaavaa. Miehenikin kanssa oli paljon riitoja lähinnä minun runsaiden mielenailahtelujeni takia (hormonit, hormonit)
Kyllästyin yksinäiseen olooni opiskelukaupungissa ja jäin äityslomalle 3kk ennen synnytystä. Muutimme saman tien yhteen mieheni kanssa erääseen toiseen, pienempään kaupunkiin, joka oli myös lähempänä kotiseutuamme. Menimme myös kihloihin. Itselleni se ei ollut niin tärkeää, mutta miehelleni oli.
Lapsi syntyi maaliskuussa 2003. Olin itse 17v ja 3kk vanha. Isukilla oli tuolloin ikää 19v. Synnytys oli hyvä kokemus(Kesto 15 tuntia, kipuihin epiduraali,alapää selvisi ilman välilihan leikkausta eikä repeillyt pahemmin) mitään kammoja ei jäänyt. Tyttö oli terve ja kiltti.(3120 g ja 49 cm) Olin todella onnellinen. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ei ollut tietoakaan. Raskausajan paha mieli ja alakuloisuus olivat tiessään. Olin tytön kanssa kotona 10 kk ikään saakka. Silloin palasin takaisin opiskelemaan käydäkseni koulutuksen loppuun. Jatkoin siis opiskelua tässä uudessa kotikaupungissa, en halunnut palata entiseen opiskelukaupunkiini ja kouluuni. Samaan aikaan mieheni meni armeijaan. Tämä aika oli opettavaista.. "yksinhuoltaja-opiskelija" elämä ei ollut helppoa. Sattumoisin kyseinen talvi ja kevät oli sekä minulla, että tytöllä vielä jatkuvaa flunssan ja kuumeen sairastelua ja autokin otti ja päätti temppuilla koko armeija ajan...Auto oli välttämätön koulunkäynnin kannalta, joten hankalaa oli. Kunnialla silti selvisimme jokainen. :)
Nyt minulla on enää 5 viikkoa opintojani jäljellä. Mies sai vakituisen työpaikan keväällä. Tytär on, no melko itsepäinen, mutta aivan loistava persoona ja fiksukin. Hyvin on pärjätty ja nyt se suurin ongelma, taloudellinen tilanne, on myös kunnossa. Uskon itsekin saavani töitä syksyn aikana. Rahamme ovat kyllä aiemminkin riittäneet kaikkeen tarvittavaan (huom, emme ole olleet sossun asiakkaita, arvostelijat)mutta toki
nyt on varaa taloudellisesti toimivampaan elämään.
Että näin. Tämä oli nyt oma tarinani. Onneksi kaikki on mennyt parhain päin. Elämä äitinä on antoisaa ja kasvattavaa. En ole hetkeäkään katunut tätä nuorta äitiyttä
Muutin pois kotoa jo 15 vuotiaana, eli tämäkin elämänmuutos tuli kohdalleni melko aikaisin. Menin tällöin opiskelemaan erääseen kaupunkiin. Kaupungissa olo opetti itsenäiseen elämään kaikin puolin. Käytin koko ensimmäisen lukuvuoden itse säästämiäni rahoja, koska opintotukea ei tietenkään saanut 15 vuotiaana.
16 vuotiaana aloin seurustella 18 vuotiaan miehenalun kanssa. Hän oli kotoisin samalta paikkakunnalta kuin minä ja asui siellä vieläkin. Meillä meni erittäin hyvin yksiin. Tulin raskaaksi ns. puolivahingossa seurustelun alkuvaiheessa. Olimme olleet yhdessä hieman vajaat 6kk kun tein raskaustestin. Raskaus sai alkunsa, sanotaanko nyt vaikka erittäin tiiviisti yhdessä vietetyn kesän tuloksena. Minulla oli ongelmia e-pillerien kanssa ja huolimattomia olimme, kun pidin taukoa niistä.
Lapsi oli kuitenkin tervetullut. Minulle oli itsestään selvää että pidämme lapsen. Omatuntoni ei koskaan olisi ollut puhdas, jos olisin tappanut elämän sisälläni. Olimme myös siitä onnellisessa asemassa, että sukulaiset olivat hyvin onnellisia raskaudesta. Emme saaneet kuulla päivittelyä siitä kuinka nuoria olemme. Osasyy lienee sekin, että suvun sisältä löytyy useita nuoria äitejä ja isiä. Itseasiassa kaikki tätini esimerkiksi ovat saaneet aikanaan ensimmäisen lapsensa alle 20 vuotiaana. Raskausaikana sain kuulla paljon hyviä neuvoja ja kannustusta sukulaisilta.
Raskausaikani sujui fyysisesti mitä parhaiten. Pieni närästys, ruuansulatus vaivat ja selkäkivut olivat ainoat ongelmat. Henkisesti raskausaika taas oli rankkaa ja myös kasvattavaa. Itse lapsen tulo tuntui mahtavalta, mutta esimerkiksi kaverien tokerö käytös aiheutti mielipahaa. Ystävät olivat tottakai tukena, mutta laajempi kaveriporukka hävisi raskauden myötä. Osa lopetti yhteydenpidon hiljalleen, osa taas sulki minut kaikesta tyyliin "Tuo on raskaana,nyt sitä ei kiinnosta enää mikään muu kuin vauvat. Sen kanssa ei ole enää puhuttavaa". Kaipasin normaalia kohtelua. Ei raskaus ole sairaus! Olin hyvin loukkaantunut, ettei minulle yhtä äkkiä kerrottu ongelmista tai yleensäkään mistään mistä normaalisti. Puolitutuista löytyi muutama jotka olivat ihmetelleet miksi en halunnut aborttia. Tämäkin oli loukkaavaa. Miehenikin kanssa oli paljon riitoja lähinnä minun runsaiden mielenailahtelujeni takia (hormonit, hormonit)
Kyllästyin yksinäiseen olooni opiskelukaupungissa ja jäin äityslomalle 3kk ennen synnytystä. Muutimme saman tien yhteen mieheni kanssa erääseen toiseen, pienempään kaupunkiin, joka oli myös lähempänä kotiseutuamme. Menimme myös kihloihin. Itselleni se ei ollut niin tärkeää, mutta miehelleni oli.
Lapsi syntyi maaliskuussa 2003. Olin itse 17v ja 3kk vanha. Isukilla oli tuolloin ikää 19v. Synnytys oli hyvä kokemus(Kesto 15 tuntia, kipuihin epiduraali,alapää selvisi ilman välilihan leikkausta eikä repeillyt pahemmin) mitään kammoja ei jäänyt. Tyttö oli terve ja kiltti.(3120 g ja 49 cm) Olin todella onnellinen. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ei ollut tietoakaan. Raskausajan paha mieli ja alakuloisuus olivat tiessään. Olin tytön kanssa kotona 10 kk ikään saakka. Silloin palasin takaisin opiskelemaan käydäkseni koulutuksen loppuun. Jatkoin siis opiskelua tässä uudessa kotikaupungissa, en halunnut palata entiseen opiskelukaupunkiini ja kouluuni. Samaan aikaan mieheni meni armeijaan. Tämä aika oli opettavaista.. "yksinhuoltaja-opiskelija" elämä ei ollut helppoa. Sattumoisin kyseinen talvi ja kevät oli sekä minulla, että tytöllä vielä jatkuvaa flunssan ja kuumeen sairastelua ja autokin otti ja päätti temppuilla koko armeija ajan...Auto oli välttämätön koulunkäynnin kannalta, joten hankalaa oli. Kunnialla silti selvisimme jokainen. :)
Nyt minulla on enää 5 viikkoa opintojani jäljellä. Mies sai vakituisen työpaikan keväällä. Tytär on, no melko itsepäinen, mutta aivan loistava persoona ja fiksukin. Hyvin on pärjätty ja nyt se suurin ongelma, taloudellinen tilanne, on myös kunnossa. Uskon itsekin saavani töitä syksyn aikana. Rahamme ovat kyllä aiemminkin riittäneet kaikkeen tarvittavaan (huom, emme ole olleet sossun asiakkaita, arvostelijat)mutta toki
nyt on varaa taloudellisesti toimivampaan elämään.
Että näin. Tämä oli nyt oma tarinani. Onneksi kaikki on mennyt parhain päin. Elämä äitinä on antoisaa ja kasvattavaa. En ole hetkeäkään katunut tätä nuorta äitiyttä
Vastaukset 10
Vanhimmat
Että jollain toisellakin on ollut samoja ongelmia lähinnä kavereiden/ihmisten suhtautumisen kanssa.
Mulla menee näin nykyisin..
Enää törmään harvoin tohon mun teiniäiti asiaan(olin nippanappa 16v)ja suurin osa ihmisistä ei edes tiedä että mulla on muksu(11vee)..=)
Lähinnä huvittaa kun työkaverit kyselee milloin meinaan perheen perustaa ja toinen lapsi onkin vasta nyt harkinnan alla.
Pitkään olin sitä mieltä et mun lapset saa jäädä yhteen mutta niin se vaan mieli muuttuu vuosien myötä.
Mutta tsemppii loppu opiskeluihin ja onnee työn hakuun!!
P.S..Eniten mua ketuttaa näillä palstoilla jutut kuinka huonoja teiniäidit ovat..
Tähänkin joukkoon mahtuu niin erilaisia ihmisiä toisilla ei oo onnea matkassa ja järkee päässä.
Tiedän paljon sellaisiakin jotka elää noilla sossun ja kelan rahoilla ja heidän oloja en kadehdi yhtään.
Kyllä silloin muksulta jää moni kiva juttu saamatta.
Heh..olipa taas materialista nää mun ajatukset.=))
Silti sinun seuraavaan 10 vuoteesi ei mahdu sitä mitä mahtuu 27,3- vuotiaana lapsen saaneiden elämään. Itse olen 37, saanut lapseni 29 >. En olisi vaihtanut niitä ratkaisevia 17-29 ikävuosia mihinkään, mistään hinnasta. Itsekin seurustelin 16- vuotiaana ja olin "niiiin rakastunut ja vakavissani" että piti ihan yhteen muuttaa ja muistaakseni vauvastakin haaveiltiin, mutta luojan kiitos tulin järkiini.
Omalla tyttärelläni ei olisi mitään asiaa alaikäisenä tulla selittämään että joku kouluttamaton jotain tienaava finninaamainen alle 20- vuotias on koskenut hänen pyhimpäänsä ja pukannut hänet paksuksi. Luojan kiitos niin kauan kuin lapsi on alaikäinen, on minulla sanavalta tähän asiaan. En ymmärrä, en sitten mitenkään. Muut tytöt lukevat Marie Clairesta ensi kevään muotia ja suunnittelevat vaihtovuosia Singaporessa ja sinä puhut lakonisesti siitä että alapääsi ei ole revennyt. Etkö tajua kuinka kornilta kuulostat?
Onnea nyt valitsemallasi tiellä.
..miksi tietentahtoen haastat riitaa? Niinhän se on, että bailaaminen ja mammonan haaliminen on tärkeintä tässä maailmassa, vai mitä =)
puhuu asiaa niiden lässyn lässyn viestien sijasta.
Mutta ei nää sun viestin pointtia ymmärrä, eihän näillä ole elämässä muuta kuin ruusunpunaiset höpö höpö jutut.
Ne jutut on luettu hevoshullusta tai barbie lehdestä.
Toivottavasti sun lapsiluku jää siihen yhteen kappaleeseen tai viel parempi jos et tee/saa yhtään.
Teit on jo ihan liikaa ja teidän suurin vihan kohde on teininä synnyttäneet.
Kohdistakaa vaiks toi viha pulsuihin tai narkkareihin koska samalla tavalla me niiden ruoat maksetaan verorahoista kuin tekin.
"Luojan kiitos niin kauan kuin lapsi on alaikäinen, on minulla sanavalta tähän asiaan."
Mihin sinulla on sanavalta? Entä jos sinun lapsesi tuleekin sanomaan sinulle 16-vuotiaana että on raskaana? Sinulla EI ole siihen mitään sanavaltaa, et voi lastasi pakottaa aborttiakaan tekemään. Tai minä en ainakaan pystyisi ketään (saati omaa lastani) pakottamaan KOSKAAN aborttiin. Itse olen yhden abortin tehnyt 15-vuotiaana ja kadun sitä lopun ikääni.
Nyt onnellinen 4v ja 1,5v lasten 20v äityli
Toi sama vanha virsi toivonmukaan et saa lapsia..
joo taisi kalahtaa omaan nilkkaan noi kommentit.
...Ei tarvitse vetää hernettä nenään tarinasta ja alkaa panikoimaan jos omalle tyttärelle käy niin.
Jokaisen "ratkaisevat" vuodet ovat yksilöllisesti missä iässä vain. Ei elämän ratkaisevat käänteet tapahdu aina 17-27 vuotiaana. Ihmisen elämä kestää kummiskin usein sinne 70-90 vuotiaaksi. Kuka määrittelee, mikä aika on sitä "elämisen" arvoista. Kysy vaikka Aira Samulinin mielipidettä.
Vai että vaihto-oppilas vuosi ja ensi kevään muoti? Hmm.. Valitettavasti kaikki nuoret eivät ole samanlaisia. Kaksi edellä mainittua asiaa eivät minua henkilökohtaisesti ole koskaan kiinnostaneet. En pidä matkustelusta ulkomailla, tuskin tulen koskaan lähtemään mihinkään kauemmas. Mutta mutta, asiaan tarttuakseni: estääkö lapsi mielestäsi muodin seuraamista? Estääkö lapsi matkustamisen? Käsittääkseni useat äidit ovat hyvin muotitietoisia ja jopa matkustavat ulkomaille lasten kanssa.
Se kymmenen vuotta, minkä mielestäsi menetän lapsen vuoksi, kuulostaa jo lauseenakin aika huvittavalta. Periaatteessa voisin heittää pallon takaisin ja kiusata sinua ikävuosista 35 eteen päin. Siinä iässä itse olen täysi-ikäisen tyttären äiti ja voin elämässäni keskittyä vaikkapa työlle tai harrastuksille täysipainoisesti. Tai vaikka siihen muotiin ja matkusteluun. Itse sinä taas olet ollut ja olet edelleen alaikäisen lapsen äiti. Elämäsi menee hukkaan!! Mitä kaikkea voisitkaan tehdä.. Heh heh, alkaa jo todella hymyilyttää :)
Ja valitettavasti en kuulu niihin äiteihin jonka lapsen isä on jokin finninaamainen teinipoika. Oma ukkoni on ollut työelämässä 14 vuotiaasta saakka opiskelun ohessa ja nyt täysipäiväisesti. Isukki on myös hoitanut pieniä sisaruksiaan 6 vuotiaasta saakka, eli lastenhoito kokemuskin on vahva.
Toivon sinulle oikein hyvää jatkoa elämässä, terveyttä ja onnellisuutta.
Tuleeko keski-iässä muuten jokin kapinointi vaihe? Viime vuonna luokallani n.puolet opiskelijoista oli keski-ikäisiä naisia. Oikein mukavia useimmat, mutta osalla oli jostain syystä suuri tarve kiusata ja syrjiä erästä myös keski-ikäistä luokkalaistamme. Todella pöyristyttävän lapsellista toimintaa. Ei ollut mukava kuunnella kun tämä kiusattu nainen itki minulle välitunnilla miten aikuiset ihmiset voivat kiusata ja arvostella niin rankalla kädellä. Lieneekö se yleinenkin ongelma, ehkä ns. tanttatauti. Varmaan suurin osa tällä palstalla valittelijoista kärsinee siitä.
Antakaa nyt ihmisten elää elämänsä omalla tavallaan.
Arvasin, että joku arvostelija mahtuu tähänkin juttuun. :) Mutta onneksi se ei haittaa minua.
Nykyään on joku ihannekuva, että nuoruutta pitäisi elää lähemmäs kolmekymppiseksi tyylillä sex and the city. Minulla on muutama hyvä ystävä, joihin kuuluu sekä bailaavia sinkkunaisia että nuoria äitejä. Elämänlaatu on kaikilla hyvä, kukaan ei valita tilanteestaan.
Hmm.. Kymmenen ratkaisevaa vuotta välillä 17-27 v. Heh..eiköhän jokaisen ratkaisevat vuodet ole eri paikassa. Ihan kuin elämä loppuisi keski-iän kynnyksellä. Sanokaapa tuo vaikka Aira Samulinille. Kun minä olen aikanani sitten nelikymppinen, muksu/muksut ovat jo luultavimmin muuttaneet pois kotoa. Kenties voin olla jo mummu, kuka tietää? Jotkut muut saavat lapsensa vasta tuossa iässä ja lapset pyörivät jaloissa melkein eläkeikään saakka. Silti arvostan suuresti kaikkia äitejä ja kukin saakoon lapsensa milloin saa, mutta itse haluaisin mieluiten lapset nuorena. Sitten voi keski-iässä panostaa työhön ilman äitiysloma taukoja.
Ja mun ukko ei valitettavasti ole mikään finninaamainen teinikauhistus. Se on tehnyt 14-vuotiaasta saakka töitä opiskelun ohessa ja nykyään täyspäiväisesti. Maalla katsos kasvaa vähän erilaista porukkaa :) Enkä minä silti tosin kasvata mitään haavekuvia päässäni. Eihän sitä tiedä mihin suuntaan elämä menee milloinkin, mutta nyt on ainakin hyvä olla kaikin puolin. Vaikeita aikoja olen kokenut minäkin elämäni varrella ja osaan arvostaa pieniäkin asioita.Ehkä teidän arvostelijoidenkin pitäisi muistaa että loppu peleissä tässä elämässä mikään muu ei ole varmaa kuin epävarma. Oli kyseessä terveys, raha, ihmissuhteet, mikä vain.
Koittakaahan nyt hyväksyä, jos joku on onnellinen sellaisena kuin on. Ei siinä ole mitään väärää.Pitäisi kai aina vain valittaa ja valittaa..niinkuin suomalaisten lehtien yleisökirjoituspalstoilla. Suomalaisten perusluonne kateellisuus vain taitaa nostella päätään aika ajoin täälläkin...
Mahtavaa lukea asiallisesti kirjoitettua ja järkevää tekstiä teiniäitiyden puolesta! Näitä hyviä juttuja harvemmin näkee, useimmin on esillä kauhujutut tai teiniäidin epävarmat kysymykset "miksei mua kohdella kuin aikuista??!". On hyvä nähdä että tilanteessa kuin tilanteessa pärjää kun on oma asenne kohdallaan.
Kun käyttäytyy kuin aikuinen, niin saa aikuisen kohtelua. Kuulostat tosi kypsältä ja pohtivalta, olet varmasti hyvä äiti lapsellesi. Ahkera ja ajattelevainen. Kaikkea hyvää teidän perheellenne =)