Musta tuntuu että musta ei oo kukaan välittäny niin paljon kuin pitäis. Nyt oon jo kohta 28, eikö mustakin olis jo aika jonkun välittää. Aina saa olla yksin, ei silittelyä, ei läheisyyttä. Ei mitään. Mä en oo kellekään mitään. En ole haluttu, en tärkeä ystävänä. Kukaan ei halua lähestyä. Kaikilla on muuta tärkeämpää, kaikki kävelee mun ohi. Kai mun pitää kestää, elämä on ohi sitten kun se on ohi ja mun elämä on tällasta. Ei ketään ystävää joka hyväksyy täysin ja välittää.
Kaiken lisäksi musta tuntuu että mun pitäis olla huomaamaton, eikä kellekään haitaksi. Kellekään ei saisi koitua minusta ylimääräistä vaivaa, tai vaivaa yleensäkään. Syyllisyys iskee kun olen tekemisissä jonkun, ihan kenen tahansa kanssa. En sais edes näyttää naamaani missään muualla kuin kotipihassa. Multa taitaa olla puhuminenkin ja kommentointi, asioista huolehtiminen ja vastuunotto tykkänään kielletty, ei mulla oo lupaa siihen.
Syytä tähän oon miettinyt pääni puhki ja olo on mitä raskain. Kotona asuessani en saanut päättää omista asioistani dominoivien vanhempieni ansiosta. Ei ole kehittynyt normaalia itseluottamusta. Evääksi muuttaessani sieltä sain sen että en uskalla mitään. Pelkään elää. En juurikaan poistu kotoa kuin pakollisille asioille. Avoliitossa elän, mutta en voi luottaa mieheeni, koska musta tuntuu ettei se pidä minusta vaan pahoittaa mieleni jatkuvasti. Vaikka oikeasti se olen minä, joka käännän kaiken itseäni vastaan, etsimällä etsin nöyryytystä ja vikoja itselleni.
Tunnen syyllisyyttä lähes kaikesta: ilosta, hymyilemisestä (se on ihan typerää,mitä siinä naurat), kiinnostumisesta jostakin harrastuksesta tai varsinkin uudesta ihmisestä, (se on parempi kuin minä, eikä halua olla mun kans tekemisissä) suuttumisesta (sitä seuraa viha ja hylkääminen) Ja kaikki tämä siitä hyvästä miten vanhempani ovat minut ja sisarukseni kasvattaneet. Mua ei kukaan auttanut, vaikka aivan selvästi jotain on mennyt pieleen jo nuorena. Mulle sanottiin vain kotona, että olen hullu ja minut laitetaan laitokseen jos jatkan tuota samaa kiukuttelua. Ja minähän jatkoin, mun oli pakko. Aina jouduin puolustamaan itseäni vahvemmilta, tunsin olevani niin kovin heikko mutta esitin vahvaa. Ei saanut olla heikko, ei saanut itkeä. Sanottiin vain tiukasti: älä paru siinä, mee töihin siitä!! Sitten piti aina mennä tekemään jotain paskahommaa, siivoamaan tms. Ja niellä kyyneleet.Ja jos panit hanttiin, vedettiin tukasta suunnilleen sinne. Ikää oli ehkä 11 vuotta.
Muistan eräänkin kerran kun käyttäydyin "sopimattomasti" tuttavaperheen ollessa kyläilemässä. Suutuin jostain, en muista mistä ja tapani mukaan näytin sen. Siinä silmänräpäyksessä isäni kävi käsiksi minuun ja raahasi minut ovesta ja painoi minut väkisellä lumihankeen. Huusin äitiä apuun mutta ei kukaan tullut. Äitini aina yritti estellä, mutta isälle ei kukaan naisihminen pärjää.
Siitäkin sain kuulla, kun olin hankkinut omin päin asunnon ja päätin muuttaa pois kotoa. Sitäkään en olis saanu tehdä.
Kaikki tuo viha....kuinka voisin sen purkaa. Mä en pysty enää toimimaan kunnolla, en voi keskittyä mihinkään muuhun. Terapiassa kyllä käyn, mutta en saa siellä sanottua mitään näistä, kurkkua vaan alkaa kuristaa ja päätä särkeä.
Kaiken lisäksi musta tuntuu että mun pitäis olla huomaamaton, eikä kellekään haitaksi. Kellekään ei saisi koitua minusta ylimääräistä vaivaa, tai vaivaa yleensäkään. Syyllisyys iskee kun olen tekemisissä jonkun, ihan kenen tahansa kanssa. En sais edes näyttää naamaani missään muualla kuin kotipihassa. Multa taitaa olla puhuminenkin ja kommentointi, asioista huolehtiminen ja vastuunotto tykkänään kielletty, ei mulla oo lupaa siihen.
Syytä tähän oon miettinyt pääni puhki ja olo on mitä raskain. Kotona asuessani en saanut päättää omista asioistani dominoivien vanhempieni ansiosta. Ei ole kehittynyt normaalia itseluottamusta. Evääksi muuttaessani sieltä sain sen että en uskalla mitään. Pelkään elää. En juurikaan poistu kotoa kuin pakollisille asioille. Avoliitossa elän, mutta en voi luottaa mieheeni, koska musta tuntuu ettei se pidä minusta vaan pahoittaa mieleni jatkuvasti. Vaikka oikeasti se olen minä, joka käännän kaiken itseäni vastaan, etsimällä etsin nöyryytystä ja vikoja itselleni.
Tunnen syyllisyyttä lähes kaikesta: ilosta, hymyilemisestä (se on ihan typerää,mitä siinä naurat), kiinnostumisesta jostakin harrastuksesta tai varsinkin uudesta ihmisestä, (se on parempi kuin minä, eikä halua olla mun kans tekemisissä) suuttumisesta (sitä seuraa viha ja hylkääminen) Ja kaikki tämä siitä hyvästä miten vanhempani ovat minut ja sisarukseni kasvattaneet. Mua ei kukaan auttanut, vaikka aivan selvästi jotain on mennyt pieleen jo nuorena. Mulle sanottiin vain kotona, että olen hullu ja minut laitetaan laitokseen jos jatkan tuota samaa kiukuttelua. Ja minähän jatkoin, mun oli pakko. Aina jouduin puolustamaan itseäni vahvemmilta, tunsin olevani niin kovin heikko mutta esitin vahvaa. Ei saanut olla heikko, ei saanut itkeä. Sanottiin vain tiukasti: älä paru siinä, mee töihin siitä!! Sitten piti aina mennä tekemään jotain paskahommaa, siivoamaan tms. Ja niellä kyyneleet.Ja jos panit hanttiin, vedettiin tukasta suunnilleen sinne. Ikää oli ehkä 11 vuotta.
Muistan eräänkin kerran kun käyttäydyin "sopimattomasti" tuttavaperheen ollessa kyläilemässä. Suutuin jostain, en muista mistä ja tapani mukaan näytin sen. Siinä silmänräpäyksessä isäni kävi käsiksi minuun ja raahasi minut ovesta ja painoi minut väkisellä lumihankeen. Huusin äitiä apuun mutta ei kukaan tullut. Äitini aina yritti estellä, mutta isälle ei kukaan naisihminen pärjää.
Siitäkin sain kuulla, kun olin hankkinut omin päin asunnon ja päätin muuttaa pois kotoa. Sitäkään en olis saanu tehdä.
Kaikki tuo viha....kuinka voisin sen purkaa. Mä en pysty enää toimimaan kunnolla, en voi keskittyä mihinkään muuhun. Terapiassa kyllä käyn, mutta en saa siellä sanottua mitään näistä, kurkkua vaan alkaa kuristaa ja päätä särkeä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Surullista luettavaa. Sulla tuntuu olevan todella paha olla. Minä haluaisin auttaa, mutta täältä koneesta se on vaikeaa. Hienoa kun kirjoitit tänne, kirjoittaminen auttaa. Minäkin kirjoitan silloin kun on paha olla. Samoin käsityöt ja askartelu saa ajatukseni pois itsestäni. Nyt kuitenkin olen paljon parempi kuin muutama vuosi sitten. Minulla oli vuosien alkoholihuuruinen erakkovaihe. Jotenkin minusta tuntuu nyt, että kun autan toista, niin jaksan paremmin. Minä välitän sinusta ja uskon että niitä valoisia päiviä tulee sinullekin paljon vielä. Voimia sinulle ja rohkeutta puhella asiostasi jollekin. Ja jos et osaa tai uskalla puhua, voithan viedä terapeutille kirjoitetun lapunkin. Tuokin sinun kirjoituksesi olisi mielenkiintoinen varmasti sinun terapeutin mielestä. Minä tykkään sinusta varmasti, halaus sinulle ja kirjoita kuin taas menee.
Kiitos rohkaisusta. Uskaltaisko sitä viedä tuon tekstin terapiaan...mä pelkään ettei se ymmärrä tai ymmärtää ihan väärin. Etten saa ymmärrystä.
Käsitöitä mäkin harrastan, nyt tosin tunnen siitäkin vaan syyllisyyttä. Niin kuin kaikesta muustakin.Eikä mua muutenkaan huvita tehdä mitään muuta kuin istua tässä koneen ääressä. Edes ruoka ei maistu. Mutta mä yritän muistaa, että valoisampia päiviä vielä joskus on, eikä maailma kaadu tähän vaikka masentaakin. On ihana että joku aina muistuttaa siitä, kun ei ite jaksa sitä muistaa. Pääsääntöisesti mullakin menee jo paremmin, nyt on vaan tällanen vaihe, kun jostain alitajunnasta pukkaa jatkuvasti uusia käsittelemättömiä asioita, jotka on lykätty sinne syvälle. Nyt on aika käsitellä ne. Mutta helppoa se ei ole. Kiitos vielä.
Mitä sanoisit sille ihmiselle, joka kertoisi sinulle nuo asiat, jotka kerrot nyt meille? Miten häntä kohtelisit? Sinä itse olet myös itsesti paras ystävä, itse voit alkaa hoitaa itseäsi. Se alkaa siitä, että alat rakastaa sitä pientä sinua, joka on välillä vihainen, välillä iloinen, välillä surullinen...ota se pieni lapsi itsessäsi syliin ja huolehdi siitä hyvin, siis sinusta.
Terapeuttisi kyllä ymmärtää sinua, kerrotpa hänelle mitä tahansa itsestäsi tai elämästäsi! Siihenhän hän on juuri saanut koulutuksensa. Kukaan ei voi sinua auttaa, ellet itse yritä olla avoin ja puhua kokemuksistasi ja tunteistasi. Terapeutinkin on mahdotonta lukea toisen ajatuksia. Olen varma siitä, että avautumalla kipeistäkin asioista terapeutillesi, olosi helpottuu! Oletko muuten katsonut elokuvaa nimeltä "Prozac nation"? Kertoo nuoresta, lahjakkaasta naisesta, joka lapsuutensa traumojen vuoksi masentuu ja myös toipuu. Ole rohkea ja puhu avoimesti, itke, raivoa, päästä tunteesi terapiassa vapaasti esille. Ja mikäli henkilökemia terapeuttisi kanssa ei toimi, sinulla on oikeus vaihtaa terapeuttia, myös mikäli käyt kunnan mielenterveystoimistossa terapiassa. Tsemppiä elämääsi ja muista että paistaa se aurinko risukasaankin, sanotaan!
Kerro rohkeasti terapiassa tuntemuksistasi vain siten voit saada itsellesi apua ja helpotusta oloosi. Toinen minkä olen kokenut hyväksi on kirjoittaminen, kirjoita vihkoon kaikki mikä sillä hetkellä mieltäsi painaa.
Minulla oli jokseenkin samat lähtökohdat.Äiti oli itsekäs ja antoi perheen vallan veljelleni,mun sisko nuorimmainen oli vauvasta asti minä haluan tyyppi.Minä olin isän kaltainen niinpä jäätiin taustoille.Sisko sai kaiken minkä minä halusin.Vaan kun en saanut kotoa mitä tarvitsin,hain sen muualta.Eli naapurissa asui perhe jolla oli 2 aikuista lasta.Siellä minusta tykättiin ja minulle se oli elämän turva.Tämä mummo osasi käsitellä vanhempiani silloin kun oli tarvetta.Mitään mitä tein ei ollut kotona oikein.Meinasin seota joten muutin hyvin nuorena tosi kauas.Kolhin itseäni maailmalla .Menin naimisiin hyvin heikon miehen kans.Hän sai voimia mun kotoa ja niin mä luulin että minulta vietiin elämä.Sain lapsen ja sekin yritettiin ryöstää minulta ,vaan osasin taistella sen tärkeän puolesta.Mä luulin että olen ikuinen luuseri.Sitten erosin.Sain todella suuren yllätyksen.Huomasin että olin ollut opetetu koira.Minusta tuli suosittu ja aloin harrastaa kaikkea mitä olin haaveillut ja minua kannustettiin.Huomasin että olin monessa asiassa tosi hyvä.Yllätyin kun havaitsin että olin opetettu rooliin jossa en ollut hyvä.Rupesin kokeilemaan rajojani ja onnistimisen tunne oli mahtava.Sitten hoksasin yhden elämän tärkeän asian.Olin ollut niin käskytetty etten huomannut että minulle oli oltu vain kateellisia.Olin jotenkin elänyt väärää elämää rupesin tykkäämään itsestäni kun tein sitä mitä osasin ja onnistuin.Mun mielestä tarkein oppi on ollut.Jos et itse tykkää itsestäsi miten sitä toisetkaan voi tykätä.Annan sinulle neuvon.Tee sitä mitä haluat tehdä sen sä osaat hyvin.Pian toisetkin huomaa.älä välitä kateellisista.Sinun pitää vaan elää elämää sellaisena kuin olet.Kun saat onnistimisen tunteen älä anna muiden vaikuttaa siihe.Joka paikka kunnalla on paljon tukihenkilön paikkoja.Hae sinne ja auta toisia.Huomaat varmasti että sinusta on hyötyä.Sinulla on kokemuksia jotka on tossa hommassa hyviä.Ymmärrä toisia.Huomaat sitten aikanaan.Miten hyvä sun elämäsi on kun itse teet niinkuin tunnet oikeaksi.Ei täällä kukaan toisten miliksi osaa elää.Eikä tarvitsekkaan.Jokainen meistä vastaa vain omista tekemisistä.Siis jos et itse tykkää itsestäsi niin kuinka sitä voi toisetkaan tehdä.Semppiä sinulle itsesi etsimiseen.
Mä oo nyt ihan sanaton. Kiitos teille näistä viisaista ajatuksista. Mä tutkiskelen näitä mielessäni.