Heipä vaan. Asun opiskelujen takia eri paikkakunnalla, mutta käyn säännöllisesti "kotona" äitini luona. Näin taustatiedoiksi. Naispuolinen olen ja ainoa lapsi (mikä varmaankin selittää jotain). Otsikko saattoi vihjaista muualle, mutta kuitenkin, ongelma on se, että vaikka olenkin täysi-ikäinen, äitini pitää minua vielä ihan pentuna.
Olen parisuhteessa, ollut jo pidemmän aikaa. Äitini kuitenkin on sitä mieltä "että herranjestas, tuollaisia suhteita".. Mitään järkevää perustetta ei olla esitetty, eikä olla uskonnollisiakaan. Vielä olen niin 14 v. äipän mielestä, mitään en osaa tehdä yksin ym., vaikka oikeasti olen hyvin itsenäinen ja muutenkin jo melko aikuinen henkilö.
Haluaisin omaa tilaa, omaa vapautta ja happea elämään. Saan kyllä reissata ympäriinsä, olla tyttöystävieni kanssa, mutta härregyyd jos minulla on omia mielipiteitä jotka eivät äitini mielipiteitä vastaa, tai jos haluaisin olla yötä poikaystäväni luota (säälittävää, olenhan jo 18, mutta..) niin ei ei.
Ja ongelma ei ole niin helppo. En voi vaan "katkaista siteitä", kuten joku olisi varmaankin jo neuvomassa. Se ei toimi meillä niin. Haluaisin kyllä olla välissä minulle tärkeään ihmiseen, mutta myös ajatella omilla aivoillani. Tavaroitani on vielä kasa äitini luona, en saisi niitä pois. Taloudellinen apu loppusi, eikä se olisi hyvä homma.. Mutta suurin syy varmaankin, etten haluaisi pudota tyhjän päälle. Toivottavasti joku ymmärtää, mitä yritän sanoa. Jos lähtisin vain pois, äitini tulisi hakemaan minut ja ties mitä muuta.. Oikeastaan pelkään tuota tilannetta hyvin paljon.
On pitänyt jo pitkään jutella aiheesta - olen niin tehnytkin. On pitänyt kirjekin kirjoittaa. Rupean aina vaan itkemään, kuin jostain vakavasta pitäisi puhua.
Nyt kun lueskelee tätä tekstiä, niin hirveen lapselliselta kuulostan. Tuntuu kuitenkin siltä, että jos ensi vuonna jonnekin korkeakouluunkin menen, niin ihan valmis siihen ole. Ei miulla ole Peter Pan-kompleksiakaan, hoidan omat asiani, haluan perustaa perheen.
Mutta kun on se näkymätön, henkinen kaulapanta, joka kuristaa, kun yritän vähän kauemmaksi kurkottaa..
Joten kohtalotoverit ja muut, jotka osaatte auttaa - mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?!
Ymmärrän kyllä, että ainokaisen lähteminen maailmalle on vaikea pala. Mutta kuitenkin...
Olen parisuhteessa, ollut jo pidemmän aikaa. Äitini kuitenkin on sitä mieltä "että herranjestas, tuollaisia suhteita".. Mitään järkevää perustetta ei olla esitetty, eikä olla uskonnollisiakaan. Vielä olen niin 14 v. äipän mielestä, mitään en osaa tehdä yksin ym., vaikka oikeasti olen hyvin itsenäinen ja muutenkin jo melko aikuinen henkilö.
Haluaisin omaa tilaa, omaa vapautta ja happea elämään. Saan kyllä reissata ympäriinsä, olla tyttöystävieni kanssa, mutta härregyyd jos minulla on omia mielipiteitä jotka eivät äitini mielipiteitä vastaa, tai jos haluaisin olla yötä poikaystäväni luota (säälittävää, olenhan jo 18, mutta..) niin ei ei.
Ja ongelma ei ole niin helppo. En voi vaan "katkaista siteitä", kuten joku olisi varmaankin jo neuvomassa. Se ei toimi meillä niin. Haluaisin kyllä olla välissä minulle tärkeään ihmiseen, mutta myös ajatella omilla aivoillani. Tavaroitani on vielä kasa äitini luona, en saisi niitä pois. Taloudellinen apu loppusi, eikä se olisi hyvä homma.. Mutta suurin syy varmaankin, etten haluaisi pudota tyhjän päälle. Toivottavasti joku ymmärtää, mitä yritän sanoa. Jos lähtisin vain pois, äitini tulisi hakemaan minut ja ties mitä muuta.. Oikeastaan pelkään tuota tilannetta hyvin paljon.
On pitänyt jo pitkään jutella aiheesta - olen niin tehnytkin. On pitänyt kirjekin kirjoittaa. Rupean aina vaan itkemään, kuin jostain vakavasta pitäisi puhua.
Nyt kun lueskelee tätä tekstiä, niin hirveen lapselliselta kuulostan. Tuntuu kuitenkin siltä, että jos ensi vuonna jonnekin korkeakouluunkin menen, niin ihan valmis siihen ole. Ei miulla ole Peter Pan-kompleksiakaan, hoidan omat asiani, haluan perustaa perheen.
Mutta kun on se näkymätön, henkinen kaulapanta, joka kuristaa, kun yritän vähän kauemmaksi kurkottaa..
Joten kohtalotoverit ja muut, jotka osaatte auttaa - mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?!
Ymmärrän kyllä, että ainokaisen lähteminen maailmalle on vaikea pala. Mutta kuitenkin...
Vastaukset 15
Vanhimmat
mutta kysyn, että mikä on tuo Peter Pan kompleksi?? :)
Joten älä ota vielä stressiä tulevaisuudesta.
Kerronpa nyt kuitenkin vaikka ehkä tiedätkin, eli siis sana teini on englanniksi "teen", ja ehkä oletkin jo huomannut, että englanniksi numeroissa: 13-19 on sana "teen". fourTEEN, fifTEEN, sixTEEN, sevenTEEN jne. eli siis teini-ikä on 13-19. Kun täytät 20v, et ole enää teini.
että se on vain biologisesta iästä kiinni milloin sitä on tarpeeksi aikuinen lähtemään kotoa..? enpä usko.
sinulle,joka olet "kaulapannassa" niin yritä vielä kertoa äidillesi tuntemuksistasi ja ajatuksistasi.voin vain kuvitella kuinka vaikea tilanne sinulla on.täytän itse kohta 18vuotta ja olen jo muutaman vuoden saanut tulla ja mennä miten huvittaa,enkä voisi kuvitellakaan,etten saisi olla poikaystäväni luona yötä tai hän meillä kotona.
Miten tuo teiniys liittyy aiheeseen? 18-vuotias on jo täysikäinen ja hänen kuuluisi pystyä päättämään asioistaan itse, sillä hän se on, joka on myös vastuussa teoistaan. Teiniys ei liity tähän ollenkaan!
On totta, että ihminen on teini-iässään ollessaan 13-19 -vuotias. "Teen"-liitteet englannin kielisissä numeroissa (fourteen, sixteen, ninteen jne.) taas eivät ole ollenkaan tämän jutun takana. Keskiajan aikoina maataloja kiersivät noin 13-19 -vuotiaat nuoret, jotka pyysivät rahaa, yösijaa ja ruokaa. He olivat nuoria kerjäläisiä, joita alettiin sanoa teineiksi. Nykyaikana käytetään samaa sanaa, mutta sen alkuperä on unohtunut.
Kannattaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, sinulle on tuo taloudellinen apu kuitenkin vielä tärkeää. Kestä vielä opiskeluaika, mutta ala jo valmistua sitä hetkeä varten, kun haet loputkin tavarat miesystäväsi kanssa pois.
Ei kannata hötkyillä, kaikki aikanaan - nuorena sitä ajattelee, että voiko olla elämää neljänkympin jälkeen ja nelikymppisenä huomaa, että vielä taitaa olla pitkä elämä edessä....
Olen siis 16vuotias ja minä saan mennä ja olla niin paljon kun haluan.Olen öitä pois kotoo ja ilmotan vain tekstareilla porukoille missä menen! jos olen pidempään niin soitan,että olen kunnossa. Olen oikeestaan aina mennyt ja tullut.
Kun olin nuorempi n.13v minua harmitti kun kukaan ei koskaan soitellut perääni kysellyt olenko kunnossa.
Nykyään äiti soittelee perääni ja kyselee onko kaikki ok? en tiedä, äitillä ja isillä
on suuri luottamus mua kohtaan.
joskus 14vuotiaana sanoin että pärjään ihan hyvin jo itsekkin,pyydän apua kun tarvitsen
(olen aina ollut omapäinen!)
kun täytin 15 ja kävin rippileirin sain mennä
jo poikaystävälleni yökylään.
Mutta äiti ja isi tietää että olen selviytyjä!
minun elämäni ei ole koskaan ollut mitenkään helppoa ja olen joutunut olla jo 5/6 vuotiaana yksin kotona ja menin ensimmäisenä koulupäivänä
yksin kouluun.. eipä mua ole koskaan niin autettu. enkä ole koskaan sitä pyytänytkään.
sanoisin sinulle että ole ylpeä siittä että äitisi huolehtii sinusta! olet ainoa lapsi joten sinusta huolehditaankin tarkemmin! olet se heidän iltatähti! se on välillä kurjaa mutta on se sitten hienoakin!
On pissisten hommaa.
pissisten.miksi noin ajattelet?
siskoni alkoi seurusteleen 15vuotiaana ja meni kihloihin 18 vuotiaana ja nyt on 21 ja onnellinen. Siskoni kaveri alkoi seurustelemaan 13vuotiaana ja nyt kun täytti 20 seurustelu meni poikki. ja arvaa mitä hän totesi? hän olisi halunnut kokea enempi että nytten katuu kun meni nuoruus pilalle vakavan suhteen takia.
Minun mielestäni nuoruudessa kannattaa
kokea kaikenlaista me ei eletä kun vain kerran
ja tästä päivästä et pääse enään eiliseen takaisin.
ihmisiä on erillaisia,sinäkin olet ainutlaatuinen.
miksi sanot noin töykeästi?
on näitä sinun "pissiksiä",nörttejä,juntteja,rokkareita,
hoppareita!mutta niistäkään et löydä täysin
kahta samanlaista ihmistä.
ota rennommin anna ihmisten olla mitä haluaa
et varmasti haluaisi lukea jostain että
"pisteitten liika rämpyttäminen on pissisten hommaa."
seurustelu alaikäisenä on sinun mielestä
"pissisten" hommaa. se oli sinun mielipiteesi
asia selvä.
mutta minun mielipiteeni on se,että
tekee sitä mikä tuntuu itsestään parhaimmalta.
seurustelkoot se ken tahtoo tai jättää seurustelematta,en luokittele ihmisiä siltä taholta.
"mutta minun mielipiteeni on se,että
tekee sitä mikä tuntuu itsestään parhaimmalta.
seurustelkoot se ken tahtoo tai jättää seurustelematta,en luokittele ihmisiä siltä taholta"
Ja kokekoon uusia kännitoilailuja se ken tahtoo tai jättää kokematta, MINÄ luokittelen ihmisiä siltä taholta. On valtava ero pojissa, jotka ryyppäävät ja panevat alaikäisiä, verrattuna poikiin, jotka ovat kiltisti kotona ja lukevat kirjoja (mikäli sellaisia enää nykyaikana on!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!)
et siis itse seurustele/ seurustellut alaikäisenä?ei seurusteluun ole mitään ikärajaa!!!
en minä ainakaan ole mikään pissis enkä ihq teinix xd!! vain ihan tavallinen ihminen,enkä koe itseäni mitenkään ylempi- tai alempiarvoiseksi kuin ne,jotka ei seurustele olivat he sitten ylä- tai alaikäisiä...
Kerrankin järkeviäkin ihmisiä näkee tällä foorumilla. Nuorten seurusteluun on kytketty yleensä alkoholi sun muut heiltä kielletyt aiheet ja koskaan en ole kuullut raittiista menosta alaikäisten seurustelussa. Senkun ryypiskelette ja paneskelette 15-vuotiaana mutta viimeistään siinä vaiheessa kun joku on paksuna tajuatte tehneenne elämänne virheen.
seurustelu voi olla muutakin.
tunnen monta kaveria jotka on alaikäisiä
ja seurustelevat ja kappaskummaa he ovat
neitsyitä ja arvaa mitä vielä,raittiita.
"mitä ihmettä?eikö kaikki olekkaan
samanlaisia?"
Ihmisiä on erillaisia edelleen,miksi
nykyään kaikki ihmiset yleistävät?
sit se pojat paneskelee alaikäisiä,
ei varmastikkaan ketään
väkisin.
se on muitten ihmisten elämää.
pankoot kuka tahtoo ja ketä.
se ei ole kenenkään toisen elämän murhe.
vai onko?
eläis vain kaikki omaa elämää
eikä aina olis arvostelemassa toisia
ja kyttäämässä toisten elämää.
ne jotka näin tekee hankkisi oman.
ja se että poika joka istuis kotona
ja lukis kirjaa.
onko se elämää?
mitä se oppii elämisestä kotona?
mutta kukin päättä kuinka elämänsä
elää ja se on hänen juttunsa,ei
muiden!
istukoot kotonansa neljän seinän
sisällä tai menkööt pihalla
ilman seiniä.
ihmisiä kaikki ovat.
kukaan ei ole edelleen samanlainen,
jos olisi maailma olis tylsä paikka!
kaikki ovat,erinäköisiä ja luonteisia,
mutta kaikkia pitää arvostaa ihmisenä.
tee muille sillain mitenkä haluaisit
sinullekkin muitten tekevän.
Ymmärrän tilanteesi, koska olen itsekin vasta 18 ja itselläni on myös kokemusta samasta ongelmasta vanhempieni kanssa. Jos ajattelet hetken elämää äitisi silmistä, huomaat että ei ollut kuin pitkä aika siitä, kun olit alaikäinen jolloin äitisi kuului kantaa sinusta erityistä huolta jo lainkin silmissä. Tänään kuitenkin täysi-ikäinen, eli 18-vuotias. Vielä niin nuorena kuin 18, vuosi tai pari merkitsee suurta kehitystä ja muutosta kohti aikuisuutta. Omasta mielestäsi olet nuori aikuinen ja valmis elämään omillaan, toisin kuin äitisi silmissä olet hänelle vieläkin se sama teini-ikäinen tytär jonka mielipiteet niin ikään vaihtelevat asiassa kuin asiassa...
Koska asut jo nyt eri paikkakunnalla opiskelemassa tulee varmasti aika jolloin joudut pysyvästi muuttamaan johonkin suureen kaupunkiin, mikäli pääset opiskelemaan korkeakouluun. Oikeastaan vasta, sitten sinun on kannattaa ottaa seuraava askel itsenäisyyteen. Äitisikin varmasti ymmärtää että on jo sairasta "hyysätä" 20-vuotiasta opiskelijaa kuin mitä tahansa lasta. Silloinhan olet täysin itse vastuussa omien opintojesi sujumisesta esim. siinä kun lukiossa on läsnäolopakko, ei yliopistossa sellaistakaan luennoilla ole.
Jos nyt vielä kiteyttäisin asiaa, niin ongelmastasi ei tavallaan pitäisi olla kovinkaan paljoa haittaa sinulle. Uskoisinpa, että sinun kannattaa olla vain huoletta oma itsesi äidillesi, niin aika korjaa tilanteen ja muutaman vuoden sisään hänkin heräilee siihen tilanteeseen, että huomaa sinunkin itsenäistyneen.
Aloin miettimään sitä, miksi mahdat olla äidillesi niin luovuttamaton. Jos asuit ennen kotoamuuttoasi pelkän äitisi luona, oletan että vanhempasi ovat eronneet. Jos olet vielä ainoa lapsi ja äitisi on jo "menettänyt" isäsi, ehkä hän pelkää vielä menettävänsä sinutkin.
Yritä jutella äidillesi siitä että olet jo täysi-ikäinen etkä enää halua hänen määräilyään etkä holhoustaan. Kerro että osaat itsekin huolehtia asioista.
Oma äitini oli myös yhteen aikaan kauhuissaan mielipiteistäni ja asenteistani, olen siis nyt 19. Mutta minä halusin olla ja olin vahva, pysyin kannassani, ja onneksi vanhempani luottivat siihen että se on vain uhmaa ja että minusta tulee vielä fiksu aikuinen :D Ei kannata alistua äidin mielipiteiden alle. Kaikkea ei tarvitse alkaa systemaattisesti väittää vastaan, vaan sanot vaan niinkun jokin asia sinun mielestäsi on.
Tuo onkin sitten hankalampi juttu tuo taloudellinen apu. Jos olet kovin paljon äitisi avun varassa, ymmärrän että joudut myös sitten hieman tanssimaan hänen pillinsä mukaan. Ja minusta äidiltäsi on johonkin asti oikeutettua vaatiakin sitä kun kerran sinun elämistäsi osittain kustantaa. Mutta kuulostaa siltä että napanuora äitisi välillä on paljon enemmän katkaisematta.
Ei 18-vuotias ole silti vielä kovin aikuinen yleensä. Itsenäinen kyllä, mutta minullakin on suhde vanhempiini silti aika läheinen, ja monta kertaa tekisi mieli soittaa äidille ja kysyä, kuinka kauan kakkua paistetaan tai monessako asteessa jonkin vaatteen saa pestä. Ei vanhemmistana tarvitse vielä kokonaan päästä eroon. Sitten kun on oma perhe, mies ja lapsi(a), sitten on viimeistään aika katkaista napanuora vanhempiin. Enkä tarkoita sitä että välit pitäisi panna poikki, vaan pitää tehdä vanhemmille selväksi että elää jo täysin omaa elämäänsä.