En oikein tiennyt ensin että mihinkä tämän kirjoittaisin, mutta päätintä sitten laittaa tänne. Enpä tiedä oikein miksi kirjoitan, ajattelin että ehkäpä joillain olisi samankaltaisia tuntemuksia.
Olen ollut ujo pienestä pitäen (olen 18), ja kai juuri sen takia minulla ei ole juuri mitään sosiaalista kannsakäymistä esim. viikonloppuna. Ystäviä on toki ollut ihan mukavasti, mutta suurin osa on "pudonnut kelkasta" enkä ole heitä enää vuosiin nähnyt. Joskus kaipaan hyvää ystävääni, joka muutti toiselle paikkakunnalle, ja silloin tällöin kirjoittelemme sähköpostia. Hän oli se kiva kaveri, jonka kanssa minulla yleensä oli oikeasti mukavaa ja nauroimme paljon. On minulla toinenkin ystävä jonka olen tuntenut monta vuotta, mutta näemme vain silloin tällöin. Käymme lenkillä, kaupungilla ostoksilla, minkään muun merkeissä emme oikein näekään. Vaikka toki pidän hänestä, niin jotenkin vain tuntuu että olisi mukavaa jos olisi muitakin kavereita. No suoraan sanottuna, vaikka ilkeältä kuulostaakin, niin olen kyllästynyt. Se on vain aina sitä samaa, samat puheenaiheetja samoissa maisemissa pyörimistä. Hän vain pyörii äidin helmoissa joka asiassa, kyselee tyhmiä ja minua kyllästyttää kaikki.
Elämä on vain yhtä ja samaa arkea ja toistoa päivästä ja kuukaudesta toiseen. Viikonloppuisin olen vain kotona ja yleensä lauantai-iltapäivällä nukun, nyhjäilen kotona ja käyn heittämässä lenkin. Olisi kiva edes joskus mennä vaikka johonkin istumaan ja rupattelemaan kaveriporukan (jota minulla siis ei ole) kanssa niin, että kun tulisi kotiin olisi hyvä mieli. Mistään armottomasta viinan kanssa läträämisestä en ole koskaan perustanut, kai sitä voi ihan sivistyneestikin olla ja viettää aikaa. No, kai sitä sen yhden ainokaisen kaverin kanssa voisi jossain käydä, mutta mitäs hänen kanssa juttelet kun yleensä hänellä ei ole mitään erityistä sanottavaa, hän vain mukailee minun juttujasi ja vastailee niihin.
Melkein joka ikinen ilta, juuri sillä hetkellä kun sammutan valot ja painan pään tyynyy, niin päähän alkaa tulla masentavia ajatuksia. Joskus tulee oikein "paniikki" kun ajattelee, että tällaistako paskaa se elämä nyt sitten on, päivät toistensa kopioita ja tismalleen samat ajatukset pyörivät päässä päivästä toiseen. Elämä tuntuu aivan turhalta. Huvittaa tämä vanha kysymys: Mikä on elämän tarkoitus? No, olen löytänyt vastauksen, ja se on: Sillä ei ole tarkoitusta. Joskus pelkään, että en tule saamaan enää kunnollisia ystäviä, kun viime vuosinakaan ei niistä "uusista kavereista" ole sitten jäänyt mitään pidempää. Olen pian aloittamassa iltalukion. Ei helpota elämää ainakaan se, että olen niin ujo ja arka uusissa tilanteissa, ja jännitänkin niin kovasti, etenkin uuteen kouluun menoa.
Ihanaa että tulee talvi niin ei tarvitse sivusilmälläkään nähdä minkäänlaista iloista kesäelämää, ei pussailevia pareja ja muuta paskaa joka saa aina vaan huonolle mielelle. Itse en edes haaveile minkäänlaisesta kontaktista vastakkaiseen sukupuoleen,edes miespuolisia kavereita ei ole koskaan ollut. Jotenkin olen kai estynyt.
Elämä se vaan menee hitaasti eteen päin tylsänä ja harmaana. Voisitte jo lopettaa sen hehkuttamisen, ei tässä elämässä ole mitään mielenkiintoista.
Tulipa nyt purettua ajatuksia tänne, kun ei niitä kenellekään kehtaa puhuakaan.
Olen ollut ujo pienestä pitäen (olen 18), ja kai juuri sen takia minulla ei ole juuri mitään sosiaalista kannsakäymistä esim. viikonloppuna. Ystäviä on toki ollut ihan mukavasti, mutta suurin osa on "pudonnut kelkasta" enkä ole heitä enää vuosiin nähnyt. Joskus kaipaan hyvää ystävääni, joka muutti toiselle paikkakunnalle, ja silloin tällöin kirjoittelemme sähköpostia. Hän oli se kiva kaveri, jonka kanssa minulla yleensä oli oikeasti mukavaa ja nauroimme paljon. On minulla toinenkin ystävä jonka olen tuntenut monta vuotta, mutta näemme vain silloin tällöin. Käymme lenkillä, kaupungilla ostoksilla, minkään muun merkeissä emme oikein näekään. Vaikka toki pidän hänestä, niin jotenkin vain tuntuu että olisi mukavaa jos olisi muitakin kavereita. No suoraan sanottuna, vaikka ilkeältä kuulostaakin, niin olen kyllästynyt. Se on vain aina sitä samaa, samat puheenaiheetja samoissa maisemissa pyörimistä. Hän vain pyörii äidin helmoissa joka asiassa, kyselee tyhmiä ja minua kyllästyttää kaikki.
Elämä on vain yhtä ja samaa arkea ja toistoa päivästä ja kuukaudesta toiseen. Viikonloppuisin olen vain kotona ja yleensä lauantai-iltapäivällä nukun, nyhjäilen kotona ja käyn heittämässä lenkin. Olisi kiva edes joskus mennä vaikka johonkin istumaan ja rupattelemaan kaveriporukan (jota minulla siis ei ole) kanssa niin, että kun tulisi kotiin olisi hyvä mieli. Mistään armottomasta viinan kanssa läträämisestä en ole koskaan perustanut, kai sitä voi ihan sivistyneestikin olla ja viettää aikaa. No, kai sitä sen yhden ainokaisen kaverin kanssa voisi jossain käydä, mutta mitäs hänen kanssa juttelet kun yleensä hänellä ei ole mitään erityistä sanottavaa, hän vain mukailee minun juttujasi ja vastailee niihin.
Melkein joka ikinen ilta, juuri sillä hetkellä kun sammutan valot ja painan pään tyynyy, niin päähän alkaa tulla masentavia ajatuksia. Joskus tulee oikein "paniikki" kun ajattelee, että tällaistako paskaa se elämä nyt sitten on, päivät toistensa kopioita ja tismalleen samat ajatukset pyörivät päässä päivästä toiseen. Elämä tuntuu aivan turhalta. Huvittaa tämä vanha kysymys: Mikä on elämän tarkoitus? No, olen löytänyt vastauksen, ja se on: Sillä ei ole tarkoitusta. Joskus pelkään, että en tule saamaan enää kunnollisia ystäviä, kun viime vuosinakaan ei niistä "uusista kavereista" ole sitten jäänyt mitään pidempää. Olen pian aloittamassa iltalukion. Ei helpota elämää ainakaan se, että olen niin ujo ja arka uusissa tilanteissa, ja jännitänkin niin kovasti, etenkin uuteen kouluun menoa.
Ihanaa että tulee talvi niin ei tarvitse sivusilmälläkään nähdä minkäänlaista iloista kesäelämää, ei pussailevia pareja ja muuta paskaa joka saa aina vaan huonolle mielelle. Itse en edes haaveile minkäänlaisesta kontaktista vastakkaiseen sukupuoleen,edes miespuolisia kavereita ei ole koskaan ollut. Jotenkin olen kai estynyt.
Elämä se vaan menee hitaasti eteen päin tylsänä ja harmaana. Voisitte jo lopettaa sen hehkuttamisen, ei tässä elämässä ole mitään mielenkiintoista.
Tulipa nyt purettua ajatuksia tänne, kun ei niitä kenellekään kehtaa puhuakaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mitä jos alkaisit harrastamaan jotain joukkuelajia? Salibandy, futis, lento- tai koripallo, jääkiekko... Sieltä piireistä löytyy jos jonkinlaista kaveria, ja monta! Ja heidän kanssaan on mahtava viettää myös reenien ja pelien ulkopuolista vapaa-aikaa.
Jos Muhammed ei mene vuoren luo, on vuoren tultava Muhammedin luo. (vai miten se menikään...?)
Tsemppiä sulle! :)
Yrittäkää keksiä tämän nykyisen kaverisi kanssa jotain uutta tekemistä. Lähtekää vaikka yhdessä johonkin. Vaikka matkustelemaan, ensi kesänä interrailille Eurooppaan. Voin suositella.
Se olisi mukavaa, olen itsekin kiinnostunut interrailista. Kaverini vain on sellainen "nössö" ettei hän takuulla lähtisi minun kanssani mihinkään kotimaan ulkopuolelle. Hän ei uskalla, äidin pitäisi olla mukana.
Sittenhän sen tietää, kun kysyt. Voipi olla, että hänkin on kyllästynyt äidin helmoissa pyörimiseen ja innostuu irtioton mahdollisuudesta. Sitä ei vaan koskaan tiedä etukäteen :)
Joo kuulostaa tutulta. Mullaki on ollu paljon kavereita mutta vain muutama niistä on todella ollu mun henkinen ja niiden kanssa on vaan pitänyt yhteyttä. Suosittelen miettimään mitä haluasi todella tehdä mutta ei ole uskaltanut, jokin harrastus saattaa antaa lisää itseluottamusta.
Ootko tyttö vai poika ?
Usein tuntuu tuollaiselta, paitsi että olen jo lähemmäs 30 vuotta ja minulla ei ole sitä ainokaistakaan ystävää, vain mieheni, työkaverini (jonka kanssa siis vain ollaan töissä) ja sukulaiset joiden kanssa ei paljon pidetä yhteyttä mitä nyt vanhempien kanssa. Kuitenkin ihminen tarvitsee muitakin ystäviä. On masentavaa kuulla kun toiset puhuvat ystävistään ja itsellä ei ole koskaan mitään kerrottavaa ystävistä...
Ala-aste ja Ylä-aste ajan minulla oli aina ruhtinaallisesti ystäviä ja olin luokan suosituimpia...Murrosiässä kai sitten kaikki muuttui ja aloin rakentamaan jonkinlaista muuria ympärilleni ja vetäydyin linnoitukseni suojiin epävarmana. Ja jotenkin tuntuu, että sinne olen jäänyt (iäksikö?). En ole mitenkään hirveän ujokaan enkä hiljainenkaan pohjimmiltani, mutta en osaa ystävystyä. Kenenkään kanssa minulla ei koskaan synny tuttavuutta kummempaa. Eli kukaan ei pyydä minua luoksensa eikä mennä ulos kenenkään kanssa myöhemmin...En ole löytänyt sitä "oikeaa" sielunveljeä/ystävää, joka todella ymmärtäisi minua. Olen hyvin syvällisesti tunteva ja herkkä ihminen ja ehkä yritän jotenkin suojella itseäni muilta, en tiedä. Haluaisn ystävän joka tuntisi syvällisesti ja voimakkaasti ja olisi AITO ihminen, niitä tuntuu olevan vähän...
Entä tällaiset palstat sitten, tarkoitettu yksinäisille ja ujoille...Minusta tänne kirjoittaessaan tuntee itsensä vieläkin yksinäisemmäksi. Kirjoitan omaa tarinaan, elämääni tietokoneelle...kunteleekohan, ymmärtääköhän se minua, antaako lohdutusta taikka tukea. Vastataankko kenellekkään tyyliin: HANKI ITSELLESI UUSI HARRASTUS...enempää? Onko kukaan oikeasti löytänyt täältä sydänystävää, lohduttajaa, ymmärtäjää? Lukeeko tarinaani edes kukaan vai kirjoitanko vain purkaakseni tuntojani? Auttaako uusi harrastus loppujen lopuksi? Itse harrastan lajia, jossa käy paljon erilaisia ihmisiä. Välillä juttelen siellä monienkin ihmisten kanssa ihan normaalisti, mutta en saa kuitenkaan syntymään mitään kestävää...Minun elämäni pyörii sitä samaa rataa mieheni, työni ja kotini ympärillä joka ikinen päivä...onko muita samoin tuntevia?