Miten lapsettomuus on koetellut parisuhdettanne?
Meillä ongelma on tullut siitä, että mieheni sulkee
itsensä ongelmamme ulkopuolelle. Lapsettomuutta
on takana jo 3 vuotta ja hän ei vieläkään suostu
tutkimuksiin. Olen alkanut vähitellen ajatella,
että miksi haluaisin saada lapselleni tällaisen
isän?
Miehen kanssa olemme sopineet, että minä tutkitutan itseni(mikä on tietysti idioottimaista). Olen
varoittanut häntä, että siihen tulee palamaan rahaa kovastikin. Silti hän jaksaa ihmetellä lääkärissä käyntejäni ja sitä, että niihin kuluu
rahaa, minkä voisi laittaa esim. ruokaan. ?
Olen huomannut olevani naimisissa miehen kanssa,
joka ei ole valmis uhrautumaan mitenkään, että
saisimme lapsen. Hän ei ole valmis antamaan periksi tosiasialle, että lasta ei kuulu luonnollisin menetelmin.
Lapsen hän haluaa vasta parin vuoden päästä, mutta
ei anna takeita siitä, että lähtisi tutkimuksiin
silloinkaan saatikka hoitoihin. Eli en saa varmaa
vastausta mihinkään. Riipun löysässä hirressä
asian suhteen ja nuoruus alkaa olla kohta takanapäin. Onkohan lapsettomuus avioliittomme
loppu?
Onko muilla kokemuksia asiasta?
Meillä ongelma on tullut siitä, että mieheni sulkee
itsensä ongelmamme ulkopuolelle. Lapsettomuutta
on takana jo 3 vuotta ja hän ei vieläkään suostu
tutkimuksiin. Olen alkanut vähitellen ajatella,
että miksi haluaisin saada lapselleni tällaisen
isän?
Miehen kanssa olemme sopineet, että minä tutkitutan itseni(mikä on tietysti idioottimaista). Olen
varoittanut häntä, että siihen tulee palamaan rahaa kovastikin. Silti hän jaksaa ihmetellä lääkärissä käyntejäni ja sitä, että niihin kuluu
rahaa, minkä voisi laittaa esim. ruokaan. ?
Olen huomannut olevani naimisissa miehen kanssa,
joka ei ole valmis uhrautumaan mitenkään, että
saisimme lapsen. Hän ei ole valmis antamaan periksi tosiasialle, että lasta ei kuulu luonnollisin menetelmin.
Lapsen hän haluaa vasta parin vuoden päästä, mutta
ei anna takeita siitä, että lähtisi tutkimuksiin
silloinkaan saatikka hoitoihin. Eli en saa varmaa
vastausta mihinkään. Riipun löysässä hirressä
asian suhteen ja nuoruus alkaa olla kohta takanapäin. Onkohan lapsettomuus avioliittomme
loppu?
Onko muilla kokemuksia asiasta?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei!
Kuulosti tosi tutulta tekstisi. Luomusti pitäisi vaan tulla, mutta ei vaan mitään kuulu. Meilläkin yritystä takana n.3 vuotta. Mulla on ollut yksi keskenmeno (v.2004) ja sen jälkeen ei yhtään tärppiä.
Olen käynyt jo alustavissa tutkimuksissa, mutta miestä en saa tutkimuksiin. Lääkärit ei oikein taida suostua jatkoon, kun ei ole sperma testiä tehtynä.
Joo, sama tilanne tosiaan. Mitä sait tutkitettua
ilman miestä? Minulla on hormonimääritykset
lähes tehtynä. Ihan oikeasti hävettää yrittää
selitellä lääkärille miehen haluttomuutta
tutkimuksiin. He eivät oikeasti ymmärrä.
Munanjohtimien aukiolo voisi olla seuraava tutkimus.
Onko sinulle tehty sitä?
Mulle on tehty myös hormonimäärityksiä ja ultra. Ei ole mullakaan vielä tehty sitä aukiolo tutkimusta. Se taitaa olla edessä meillä molemmilla seuraavaksi Jos lääkärit nyt suostuvat siihen.
Joo, on tosi ikävä selitellä. Ainoa joka on ymmärtänyt oli yks yleislääkäri jolla kävin muiden asioiden takia, mutta oli juttua myös tästä "lapsiprojektista".
Huomenia!
Henkinen väsymys koettelee täälläkin, mutta toisesta lähtökohdasta kuin sinulla.
Meillä nyt tutkimuksia/hoitoja takana 1,5 vuotta. Sitä ennen 2,5 vuotta "luomukokeiluja". Avomieheni oli alkuun erittäin vastahakoinen aloittamaan prosessin. Meillä homma lähti käyntiin hakeutumisellani gynelle. Tästä seuraava askel meillä olikin, että miehen piti antaa spermanäyte. Minulle ei ainakaan annettu tämän pidemmalle vaihtoehtoa "itseni tutkituttamiselle" vaan oletettiin, että mies on mukana alusta asti. Spermanäytteen antaminen oli miehelleni kova pala. Se onnistui kotona ja näyte vain kiikutettiin labraan.. Oltiin ensin tutkimuksissa julkisella puolella, jossa kohtelu meidän kohdalla huonoa. Mieheni katui mukaan lähtöä siihen saakka kunnes mentiin yksityiselle. Kohdallanne mietin mahdollisuutta hoitoon hakeutumiseen esim. alkuun "keskustelumielessä". Miehesi lähtisi mukaan kuulemaan miten asiat teoriassa hoituvat.. Alun jälkeen ainakaan meidän kohdalla ei miehen ole juurikaan tarvinnut tehdä mitään - vaan nainen on ronkittavana ja koplattavana. Jälkeenpäin kun olen mieheltäni kysynyt syytä kielteiseen asenteeseen, hän on kertonut pelänneensä syyn lapsettomuuteen olevan hänessä ja edelleen pelännyt minun siinä tapauksessa jättävän hänet. Lisäksi avomieheni kertoi, että se on se "miehisyyden" menettämisen pelko, joka myös vaanii taustalla. Yksityisellä saatiin niin hyvää palvelua, ettei miehen sitoutuminen ole enää ollut ongelma.
Parisuhteeseen prosessi on kuitenkin meillä vaikuttanut ihan vain henkilökohtaisena väsymisenä. Lapsettomuus on taakka, eikä se voi olla vaikuttamatta kokonaisvaltaisesti elämään. Itselläni ei ainakaan kulu hetkeäkään ettenkö vauvaa toivoisi. Myös mieheni toiveet ovat kasvaneet aloituksen jälkeen. Takanamme nyt 3,5 vuotta pettymyksiä. MIeheni kestää (ainakin toistaiseksi) itkuisuuteni, haluttomuuteni ym. kielteiset asiat, jotka meitä ovat mukana seuranneet. Meistä avomieheni on se, joka joutuu pysymään positiivisin ajatuksin ja yrittää jaksaa kahden edestä.
Sinulle siis haluan sanoa, ettei sinun, eikä kenenkään muunkaan pitäisi tätä yksin jaksaa. Itse en jaksaisi.
T:annuli
ps. mieheni on vielä kertonut, että tutkimuksiin lähtö pelotti myös sen vuoksi, että hänen täytyi päättää olevansa valmis vanhemmaksi...Hänellä ei ollut tavallista 9 kk aikaa sopeutumiseen; mieheni toive on aina ollut, että raskaus olisi ikäänkuin tullut ilmoittamatta/vahingossa. Nyt hän pohti taloudellisia ym. asioita ja koki ettei vielä voisi tarjota lapselleen sitä parasta...
Meillä on ollut samantapaisia keskusteluja
miehen kanssa. Hän pelkää, että joutuu jättämään
minut, jos vika on hänessä. Olen yrittänyt vakuuttaa, että olisi tärkeintä, että tietäisimme
miten asiat ovat. Olisi helpompi hyväksyä lapsettomuus. Pelkään pahoin, että ivf-hoito
saattaa olla ainoa apu meille. Kunhan sen miehen
saisi mukaan.
Yritän nyt hoidella hormonijuttuja kuntoon. Toivottavasti auttavat.
Meillä on ollut lapsettomuutta jo neljä vuotta ja taitaa olla lopun ikäämme kun mies ei suostu keinohedelmöitykseen. Tutkimuksissa käytiin eli kerran hän on suostunut sen spermalastin heittämään purkkiin, muttei millään toista kertaa. Ja vika on miehessä. Ja ikääkin meillä on jo 39 ja 41. Täytyykö sitä tyytyä elämään ilman lasta?? Minulla on kyllä miehen jättö hyvin lähellä.
Lapsettomuutta takana kaikkiaan viisi vuotta. Sanon lapsettomuutta vaikka meillä on nyt yksi lapsi koska sama lapsettomuuskriisi jatkuu edelleen. hoitojen avulla saimme yhden ihanan lapsen neöjä vuotta sitten, josta olen todella kiitollinen.Lapseton kuitenkin koen psyykkisessä mielessä olevani edelleen koska olen aina haaveillut suurperheestä ja tämän prosessin myötä olen saanut oppia ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Olen toki todella kiitollinen tästä lapsesatamme mutta lisää lapsia on ollut tilauksessa jo vuosia eikä niitä kaikista yrityksistä huolimatta kuulu. Olen käynyt hoidoissa jälleen puolitoista vuotta ja viimeisin alkionsiirto oli keväällä, epäonnistui. Elämä musertui. Elämä on ollut jatkuvaa odotusta ja pettymistä. Hoidot ovat olleet psyykkisesti suurine hormonimäärineen ja mielenvaihteluineen todella raskaita ja jatkuva pettymys ja miehen mukana olemattomuus vienyt tilanteen sietokyvyn äärirajoille. Mies sanoo haluavansa lapsia, mutta ei kuitenkaan ole prosessissa mukana. Kuljen hoidoissa usein yksin. Mies ei tiedä mikä aika kuukaudesta on menossa eikä tunnu kovin siitä välittävänkään. Jokainen pettymys hoidoissa on jäänyt yksin surtavaksi. Yksin myös siksi ettei kukaan lähipiiristä ole asiasta tiennyt. Joka kuukausi itken yksin pettymykseni, ei tukevaa olkapäätä, ei kainaloa johon käpertyä kun tuska täyttää sydämen taas kerran. ikää alkaa jo olla ja voimat hoitojen kanssa lopussa. haluaisin asialle pisteen ja olen ehdottanut miehelle adoptiota koska haluan kovasti lapsia. Mies sanoo ettei ole valmis siihen. Ei kuulemma tunnu hyvältä. Hän tietää että lapset ovat minulle elämän tärkein asia ja elämäntehtävä mutta silti ei ole valmis uhraamaan asiassa omia mielipiteitään ja ajatuksiaan jotka vaikuttavat kovin ahdasmielesiltä. en olisi koskaan voinut kuvitella löytäväni itseni tällaisesta tilanteesta. Olen miettinyt avioeroakin mutta rakastan kovasti miestäni ja haluaisin pitää perheen ja avioliiton kasassa. Ikääkin alkaa jo olla eikä kaiken alusta aloittaminen jonku toisen kanssa innosta. Toisaalta ei adoptiokaan ole pian iän vuoksi mahdollista ( hirveän matalat ikärajat ulkomailta adoptiosta!!). Asialla alkaa siis olla kiire. Miehellä ei tunnu olevan ja miksi olisikaan kun miehet voivat tehdä lapsia vaikka viisikymppisinä jos haluavat. Parisuhde on todela suuressa kriisissä ja mietin onko tästä mitään ulospääsyä. Elämä on raskasta kroonisesti ja tämä kriisi syö voimavaroja kaikesta elämisestä työ mukaan lukien. Tunnen olevani ihmisraunio pian. Kuoret toimivat, sisältä kuollut kaikesta tuskasta mitä on pitänyt käydä yksin läpi.
Olisi kiva kuulla vastaavanlaisista tunnelmista ja ongelmista. Ehkä auttaisi jos tietäisi että on kohtalotovereita olemassa ja saisi vinkkejä kuinka muut ovat tästä suosta selvinneet..