Kuinkahan monella muulla on kokemusta siitä, että jää kaipaamaan kauan sitten tapaamaansa henkilöä, johon ihastui? Ei ole mahdollisuutta tavata ihastustaan eikä kertoa hänelle suoraan tunteistaan..odottelee vain, että jospa vielä joskus näkisimme. Ei vain voi unohtaa tätä suurta ihastustaan ja ei halua ketään muutakaan..aina vain ihastus tulee mieleen, kun tapaa jonkun toisen. Sitten ajattelee, että parempi vielä ootella, että jospa sen ihanan vielä omakseen saisi ja näin ollen ei edes halua tutustua kehenkään toiseen. Mitenköhän muilla ovat päättyneet tällaiset suuret kaipuut ihastuksensa luokse?
unohtumaton ihastus
*****
114370
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Minulla ainakin on samanlainen kokemus. Kun kaipaa tarpeeksi pitkään, niin ei pääse enää eroon haaveista. Aika kultaa muistot.
Eikä minun tarinani ainakaan ikinä tule saamaan onnellista loppua.
Sellainen ihastus oli 10 v. sitten.... tänä kesänä törmättiin, mistä olin tosiaan haaveillut. Kunnon roihut syttyi ja nyt yritän niitä taas sammutella, kun elämäntilanne ei jousta. Niin sitten voi taas kymmenen vuotta haaveilla.
samanlainen tapaus mutta yhtä vaikea päästä yli.
Vuosia sitten rakastuin henkilöön joka ei puolestaan rakastunut minuun.
Vaikka ymmärrän että asia ei tule koskaan muuttumaan ajattelen häntä usein ja irrottautiminen on todella vaikeaa.
Aika toivottavasti auttaa asiaa mutta vieläkin odottelen päivää jona en häntä ajattelesi/ikävöisi.
luulee voivansa jo lähteä eteenpäin, unohtaneensa. Yksikin muiston sirpale ja kaikki on takasin. En toivo näkeväni sinua. Toivon näkeväni sinut. En tiedä. Vuosikausia sama.
Kyllä pysyy ihastus hyvin mielessä. Ja varsinkin kun kävi vielä niin, että ensin hän ihastui minuun mutta minulla ei ollut silloin vastaavaa tunnetta. Sitten vuosien kuluttua pikkuhiljaa ihastuin häneen palavasti, mutta ilmeisesti aika oli hänen puoleltaan jo ajanut ohi. Jos ajoitus olisi sopinut yhteen, niin oma elämäni olisi varmaan muotoutunut aika erilaiseksi. No nyt on kuitenkin enää muistot jäljellä tuosta ihastuksesta, mutta näistä muistoista ei kyllä pääse millään pyristelemään eroon. Vaan eipä ole tarviskaan...
Mulla on vähän samankaltainen juttu=(
Olin keskiasteen erityisopistossa tässä taannoin sellaisen syksy-kevät kauden ja tutuustuin siellä ihanaan minua hieman nuorempaan tyttöön jolle lähtöpäivänä ojensin kirjoittamani rakkausrunon kirjekuoressa.
En tiedä miten hän sen luettuaan reagoi? (vai heittikö lukematta roskiin)???
Mutta yhtä kaikki tapasimme viimeisen kerran
17.5.1997 ja näin hänestä unta viimeksi tällä viikolla.
Tuntuu ihan käsittämättömältä miten ensirakkaus voi olla näin pitkäkestoinen "oire"
Mutta täytyy vaan ajatella häntä usemmin, jotta näkisi hänet, edes unissaan.
Mukavaa syksyä kaikille.
olen tavannu ihanan,vapaan miehen,mutta sinä kummittelet mielessä ja jarrutat. on se niin väärin...
kyllä sitä on, sillon ei ollut kännykkää tai mailia, ei tullut mieleen sillon kirjoittaa kirjettä...
Ny sitten etsii hakukoneella ja hakemistoilla- löytää muttei uskalla ottaa edes tekstiviestillä yhteyttä, kun itse oli aikanaan hannari, eikä se olis kuitenkaan mitää pelkkää ystävän ajattelua.
Voisko edes liki 20 vuoden takaa saada mitää takaisin
muistan omani kuin eilisen...leirillä kohtasin... =) totta ,aika kultaa muistot...!
näinpä näin.........
On kokemusta ja mä oon just tässä viimeviikkoina ajatellut tätä viimeksi yli 10 vuotta sitten nähnyttä silloista poikaa. Kyllä sydämmässäni on tuntunut surua ja kaipausta aivan tavattomasti. Ja että miksi? Ihan sanoinkuvaamatonta kaipuuta... Olen jopa ajatellut, että etsintäkuuluttaisin, mutta en ole voinut tehdä sitä. Muistot ovat kuitenkin lämpimän kultaiset.
silloin, että en koskaan elämässä ihastu. Ja sitten vain kävelit sisään. Niin pienenä ja syötävän söpönä. Minä muistan sinut aina, vaikka et tahtoisi. Kävelit vastaan. Et huomannut minua. Näytit onnelliselta. Vähempää en voisi koskaan toivoa.