Sain muutama päivä sitten kuulla tyttäreltäni-24-vuotiaalta-että hänellä on bulimia.Hän on oksennellut säännöllisen epäsäännöllisesti jo 10 vuotta.Tyttäreni muutti 18-vuotiaana pois kotonta,joten en ole voinut seurata kovinkaan läheltä hänen arkeaan.Olen huomannut,että hänen kasvonsa ja hiuksensa ovat hyvin harmaat ja että hän on jotenkin kaukaisen oloinen.
Nyt hän halusi kertoa asian minulle,koska oli lukenut jostain,että parantumisen ensimmäinen ehto on kertoa asiasta omaisille ja läheisille.
En oikein osannut reagoida asiaan millään tavalla.Hämmästyneenä kyselin,että kuinka isosta vaivasta tässä on kysymys.
Nyt,kun olen etsinyt netistä tietoa,ymmärrän,että on kyse sairaudesta,joka voi vaikuttaa koko elämään.
Kyselisinkin bulimiaan sairastuneilta ja heidän vanhemmiltaan,kuinka minun tulisi nyt toimia.
Osoittaa mielenkiintoa?
Olla,niin kuin mitään ei olisi?Vai kuinka?
Tyttäreni on hakeutunut hoitoon ja hänellä on ensimmäinen terapiatunti tällä viikolla.
Olen neuvoton!
Nyt hän halusi kertoa asian minulle,koska oli lukenut jostain,että parantumisen ensimmäinen ehto on kertoa asiasta omaisille ja läheisille.
En oikein osannut reagoida asiaan millään tavalla.Hämmästyneenä kyselin,että kuinka isosta vaivasta tässä on kysymys.
Nyt,kun olen etsinyt netistä tietoa,ymmärrän,että on kyse sairaudesta,joka voi vaikuttaa koko elämään.
Kyselisinkin bulimiaan sairastuneilta ja heidän vanhemmiltaan,kuinka minun tulisi nyt toimia.
Osoittaa mielenkiintoa?
Olla,niin kuin mitään ei olisi?Vai kuinka?
Tyttäreni on hakeutunut hoitoon ja hänellä on ensimmäinen terapiatunti tällä viikolla.
Olen neuvoton!
Vastaukset 8
Vanhimmat
No omann äitini tyyli oli karkea "tuu järkiis". Toimi minun kohdallani. Voimia teille!
Ole aika välinpitämätön, tämä on tätä murrosiän ettimistä.
Oon sit vaan ite tätä mieltä, eikä tää oo mikään virallinen hoitosuositus.
Todellakaan sinun ei pidä nyt "innostua" siitä ja alkaa viettämään omaa elämääsi sen tyttären bulimian kanssa... Hyvä että terapia alkaa. Ne neuvoo sinua enemmän siellä, ne on hoitohenkilökuntaa.
Mutta siis minun neuvoni on vaan rääkätä sitä tyttöä (tältä se siitä itestään tuntuu) sanomalla tosiasioita, kuten että oksentaminen laihdutuskeinona on hyödytön, koska se on niin vaarallinen.
Bulimiasta ei välttämättä parane sataprosenttisesti koskaan, sillä sehän on ihan oma uskontonsa. Että laihtuu oksentamalla. Tyttärelläsi on varmaan hankala olo siksi, että hän tuntee olevansa umpikujassa: oksentaminen toisaalta tuntuu sairaalta, toisaalta pitäisi laihtua.
Siis ole sinä järkevä. Toivotaan, että tyttäresikin järkiytyy, onhan hän tavallaan aikuisiässä.
Sano tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi usein, että ei laihuus ole mikään onnen tae, ei ainakaan jos laihduttaminen on kidutusta. Kyllä hän toivottavasti alkaa vielä uskoa tuohon täysin!
Tyttäreni ei mielestään elä enää murrosikäänsä,mutta ei ole jotenkin pystynyt saamaan elämästään kiinni.Hän on aloittanut opiskelut,keskeyttänyt ja aloittanut taas.....eikä ammatin saanti ole vielä pitkiin aikoihin näköpiirissä.
En usko,että tyttäreni oksentelee laihtuakseen.Hän on ollut aina pitkä,erittäin hoikka ja kauniskin.
Kun keskustelin hänen kanssaan mahdollisia syitä oksenteluun,sain kuulla,että olen asettanut riman aina liian korkealle ja hän ei ole koskaan tuntenut pystyvänsä täyttämään minun odotuksiani.Lisäksi hän sanoi,että olen liian dominoiva hänelle.
Huh huh!En oikein pystynyt ottamaan noita syytöksiä kokonaan itselleni.Olen toki painottanut aina ammatin tärkeyttä,mutta eikö kaikki äidit tee niin.Pikemminkin tuli sellainen olo,että tyttäreni yrittää löytää syyllisen pahaan oloonsa.Hän ei ole vielä ymmärtänyt,että jokaisen on otettava vastuu omasta elämästään,olipa lapsuus,perhe tai vanhemmat millaisia tahansa,Meidän perhe on aina ollut tavallinen kestoverto perhe ja koska olen onnellisesti naimisissa vieläkin lasteni isän kanssa, ei meillä ole ollut pahempia riitojakaan.
En tahtoisi alkaa elää elämääni tyttäreni bulimian varjossa,mutta myöntää täytyy,että se valvottaa öisin.Huolestuttaa tuo melkein 10 vuoden oksentelu.Millaiset seuraukset siitä on ja voiko hän koskaan parantua täysin?
Kuuluuko bulimiaan harmaan sameat hiukset ja iho?
Hei, itse olen myös kärsinyt syömishäiriöistä 10 vuotta: ensin anoreksiaa - ajoittain bulimiaakin. Ne ovat sellaisia sairauksia, että potilaan/"uhrin" omanarvontunne laskee huomattavasti ja päivät muuttuvat selviämistaisteluksi. Aikaisemmin on erääksi teoriaksi niiden synnyssä esitetty pelkoa kasvaa aikuiseksi. Vaikka em. teoria onkin saanut paljon vastustusta, itse uskon, että se joissain tapauksissa voinee pitää hyvinkin paikkansa! On hyvin tavallista, ettei syömishäiriöinen saa "elämästään kiinni" - eihän hän saa syömisistäänkään kiinni. Ehkä tyttäresi ongelma ei olekaan siinä, että olisit asettanut riman liian korkealle vaan siinä, ettei hän ole osannut asettaa itse itselleen tavoitteita eikä siis -niinkuin totesit itsekin- ole osannut ottaa tarvittavaa vastuuta elämästään.
Minun vanhempani olivat sairastaessani -tietysti- huolissaan, jopa peloissaan, surullisia, jopa vihaisia siitä, etteivät kyenneet/osanneet tehdä mitään. Lupasin aina hoitaa itseni kuntoon. Mutta toivuttuani hiukan romahti kuntoni jälleen ja sellaista kesti vuosikaudet. Terapiassani kävin säännöllisesti, mutten oikein osannut hyödyntää (so. ottaa apua vastaan) sitä. Kaikki ns. normaali on aina eteenpäin: ystävät ja yhteydenpito, koulu, työ, yms. On hyvä, että tyttäresi käy terapiassa ja toivon totisesti, että hän uskaltautuisi tavallaan antautumaan siellä: siihen voinette tytärtänne rohkaista keskustelemalla myönteisesti ja asiallisesti hänen terapiastaan (mikäli ja kun hän on siihen valmis). Perheen osa on tavallaan olla "tukijoukko": ilmapiirin tulisi olla avoin, rehellinen ja luottavainen. Liian äidilliseksi ei kannattane alkaa, mutta säilyttää välitön yhteydenpito ja osoittaa arvostusta. Kaikki keinot, jolla pystytte osoittamaan, että tyttärenne on tärkeä sellaisenaan...ehdoitta, ovat edukseen nostamaan tyttärenne itseluottamusta ja sitä kautta ajamaan sairauttakin taemmas. Tyttärenne haluaa parantua ja se onnistuukin vahvistamalla hänen hyviä ominaisuuksiaan. Mikäli tiedostamattomassa on jotain sellaista, joka hidastaa paranemista, ajaa terapia asiaansa. Syömishäiriö on vielä osa tyttärenne identiteettiä - parantuakseen hänen vain täytyisi löytää "oma itsensä", oma identiteettinsä. Älkää siis olko välinpitämättömiä vaan välittäkää, arvostakaa ja rakastakaa tytärtänne. Toistaiseksi voisi olla hyvä, että antaisitte aikaa tyttärellenne parantua ennen opiskelua yms.
Itse olen parantunut :D Lopullisesti? - sitä en valitettavasti osaa sanoa, sillä ajattelen, että riski on olemassa lopun ikääni. Syömiseen ja syömättömyyteen liittyy edelleenkin paljon tunteita, jotka voimistuisivat jos antaisin paholaiselle pikkusormeni. En sitä kuitenkaan tee, sillä tiedän mitä psyykelleni tapahtuisi. Iloitsen tällä hetkellä siitä, että hormonitoimintani on palautunut normaaliksi ja unelmani tulla äidiksi sekä rakkaus saavat minut pitämään hyvää huolta itsestäni. Eli toki: syömishäiriöistä on mahdollista parantua ja niin tyttärennekin tulee parantumaan. Teiltä se vaatii kärsivällisyyttä, luottavaisuutta ja avoimuutta, tyttäreltänne sisukkuutta ja luottavaisuutta. Voimahalaukset!
Kiitos mielipiteistä!
Kutsuin tyttäreni keskiviikkona syömään.Hän tulikin mielellään.Mutta minä kärsin.Tarkkailin häntä kaiken aikaa,mietin,meneekö hän nyt oksentamaan,kun hän kävi vessassa.Löysin jopa itseni tutkimasta vessapönön reunoja omilla vessareissuillani.
En pidä tästä!En pidä siitä,että tarkkailen tahtomattani tyttäreni käytöstä.Tuntuu melkein siltä,että olisi parempi,jos en olisi saanut tietää ollenkaan hänen sairaudestaan.
Kun myöhemmin hörpimme kahvia sohvalla,kuuntelin hänen tulevaisuuden suunnitelmiaan.Ne ovat kovin lennokkaita.Hänellä on paljon unelmia ja toiveita,mutta hän ei puhunut minulle mitään ongelmastaan.
Hän jutteli minulle ihastuksestaan,joka on jo 38-vuotias ja osaa tukea häntä juuri sillä oikealla tavalla.Minun oli vaikea peittää kyynisyyttäni:He ovat tunteneet toisensa vasta 8 viikkoa!
Huomasin olevani nyt siinä tilanteessa,että en osannut suhtautua tyttäreeni luonnollisesti.En kuitenkaan uskaltanut sanoa suoria sanojakaan ja selvästi mielipidettäni,koska pelkään,että hän sulkeutuu silloin minulta täysin.Mietin myös kaiken aikaa,puhuuko hän juuri nyt noin hölmöjä persoonallisuuden muutoksen takia,jonka sairaus on jo kenties aiheuttanut.
Vaikeaa,vaikeaa!
Tahtoisin pitää yllä luonnollisen suhteeni tyttöön enkä asettaa häntä tarkkailun alaiseksi.
Vaikeaa,vaikeaa!
En minä usko, että tyttärenne ajatukset johtuisivat mistään sairauden aiheuttamasta persoonallisuuden muutoksesta varsinkaan jos kyse oli iloisista asioista. Rakkaushan on sokeaa ja rakastuminen tietysti voi vaikuttaa siihen, että ajatukset ulkopuolisista kuulostavat "hölmöiltä". Toisaalta tietysti on hyvä, että tyttärellänne on unelmia ja toiveita - niin tuleekin olla - mutta ongelmiakaan ei tulisi unohtaa. Tietysti voi olla, ettei tyttärenne haluakaan "rasittaa" Teitä ongelmillaan puhumalla niistä, mutta toisaalta (tässä tapauksessa: vanhempien) epätietoisuuskin voi olla ahdistavaa. Kuitenkin edelleenkin korostaisin avoimuutta ja sitä, ettette lähtisi tuomitsemaan tyttärenne unelmia (ja ihastusta)...ainakaan tietämättä, mistä tosissaan on kyse! Tärkeintä on nyt säilyttää luottavaiset välit molemmin puolin, eikö vain?
Kyllä kyllä!Tiedän sen,että unelmointi kuuluu nuoruuteen,mutta tiedän myös sen,että 24-vuotiaalla pitäisi olla myös unelmissaan jonkinlainen realiteettien taju.Sitä ei tyttärelläni ole.Hän ei esim.tunne lainkaan huolta siitä,että hän on aloittanut kolme eri opiskelua ja lopettanut ne kaikki kesken ja siitä,että hänellä ei tällä hetkellä ole työtä eikä rahaa."Jos te ette auta,niin R(poikaystävä)auttaa!"Tämä poikaystävä hänellä on kuitenkin ollut vasta kesäkuukausien ajan ja uskon,että ensi huuman hävittyä hänkään ei halua elättää tytärtäni,joka ei tunnu saavan mitään aikaiseksi.Toivon myös,että tyttäreni ei tekisi itseään riippuvaiseksi poikaystävästään.
En ymmärrä yksinkertaisesti tällaista ja uskon,että myös monet muut vanhemmat alakaisivat huolesta tässä vaiheessa.
Nyt tyttäreni on käynyt kaksi kertaa terapiassa.Kun kysyin häneltä,että mitä te siellä puhuitte,sain vastaukseksi:"Sinusta kokonaisen tunnin."
Jotenkin tuntuu,että "syyllinen" tähän pahaan oloon on löydettävä ja kukas muu se voisi olla kuin äiti.
Yritän ajatella asiaa terveellä itsetunnolla ja tietoisuudella,että olen kaikista virheistäni huolimatta AINA kuitenkin tahtonut tyttärelleni parasta mahdollista.Silti alan tuntea pientä syyllisyyttä.
Kysyin myös tyttäreltäni,että kuinka usein hän oksentaa viikossa.Hän sanoi,että helpompi on sanoa kuinka monena päivänä hän ei oksenna.
Koska terapia on vasta nyt alussa,en voi sanoa mitään sen vaikutuksesta,mutta totisesti toivon koko sydämestäni,että se auttaisi!
Tänään olen surullinen,voimaton ja neuvoton äiti!
...eihän hän kuitenkaan saisi ns. pestä käsiään omasta vastuustaan -- hänhän on kuitenkin jo aikuinen, ei lapsi enää! Oletko kertonut ajatuksistasi tyttärellesi? Oletko kysynyt häneltä suoraan, minkälaisena äitinä hän Sinua pitää? Kysymyksillä johdatellen voisi tyttärenne saada ajattelemisen aihetta (esim. suunnitelmistaan, miten aikoo raha-asiansa järjestää ja mitä, jos suhde ei kestäkään, yms, yms.)!
Ennen kaikkea muista pitää itsestäsi huolta: et ole vastuussa tyttäresi tekemisistä/tekemättä jättämisistä! Voimia!
Olemme jutelleet useammankin kerran siitä,minkälaisena äitinä tyttäreni minua pitää.En ole oikeastaan saanut kritiikkiä,päinvastoin,tyttäreni on sanonut,että hänellä on ollut hyvä koti ja hyvät vanhemmat.Tosin hän myös kerran sanoi,että hän ei ole koskaan kyennyt täyttämään vaatimuksiamme.
Hämmästelin sitä,koska tavallisena keskitason ihmisenä en ole odottanut lapsiltani koskaan mitään kovin erikoista.Mutta ammattia olen toivonut jokaiselle!
Tänään sain viestin,että tyttäreni jatkaa taas uudelleen yliopisto-opintoja ja että hän on löytänyt työpaikan,jossa hän voi käydä opintojensa ohella.Vastasin viestiin,että olen siitä todella iloinen ja pyysin häntä tulemaan huomenna kotiin syömään ja kahville.
Hän tulee!
Toivon vain,että osaan valita sanani niin,että emme saa aikaiseksi riitaa,kuten edellisellä kerralla.Silloin uskalsin sanoa,että minusta hänen kehityksensä ei ole kulkenut normaalin mallin mukaan,Tämän sanoin tilanteessa,jossa tunsin,että minun on puolustettava nuorimmaistani,jota tämä ongelmalapseni arvosteli rankoin sanoin siitä,että hän elää niin kaikkien normien mukaan=käy heti opiskelemaan ylioppilaaksi pääsyn jälkeen ja sitten ehkä naimisiin ja sitten vielä lapsiakin.....
Voi taivahan talikynttilät!
Nyt kun olen saanut lapseni aikuiseksi ja minulla olisi vihdoinkin aikaa elää itselleni,tulee tällaisia ongelmia.Torstaina lähden kuitenkin mieheni kanssa kahdestaan kahdeksi viikoksi Kreikkaan ja silloin jätän sekä kodin että lapseni niin henkisesti kuin fyysisestikin tänne.Pärjätköön,minä aion levätä ja nauttia!