mutta..yksinäisyys on usein myös ansaittua tai itse omalla henkisellä kypsymättömyydellä hankittua.
Olen neljäkymmentä vuotias mies ja käynyt ns. ulkona noin parinkymmenen vuoden ajan ja joskus parikin kertaa viikossa. Viime vuosina en ole enää edes käynyt viikonloppuisin missään. Koko elämäni aikana en ole koskaan seurustellut tai edes käynyt treffeillä yhtään kertaa. Olen kyllä käynyt joskus baareissa, tanssipaikoilla ja vastaillut ilmoituksiin ja myös itse laittanut lehtiin/nettiin seuranhakuilmoituksia. Ulkonäköni on hyvin tavallinen: pituutta satakahdeksankymmentä ja paino seitsemisenkymmentä kiloa. Minulla ei ole rikosrekisteriä, en ole harrastanut huumeita tai juomista ja töissä olen käynyt pieniä taukoja lukuunottamatta parikymmentä vuotta. Kaikesta edelläkerrotusta huolimatta pysyn väitteessäni, että olen itse aiheuttanut omalla tyhmyydelläni koko elämän aikaisen yksinäisyyteni. Yritän perustella väitettäni, jotta te muut mahdollisesti oppisitte virheistäni.
Alle kaksikymmentä vuotiaana luulin, että löydän täsmälleen sellaisen naisen/tytön, jota etsin. 20-25 vuotiaana uskoin, että löydän aivan varmasti jonkun, koska kaikki muutkin näyttivät löytävän ja tämä tapahtuisi jotenkin väistämättä ilman "vaivannäköä". 25-30 vuotiaana olin edelleen vaativa, mutta sen verran nöyrtynyt, että olin myös valmis näkemään jo vaivaakin tavoitteen saavuttamiseksi. Valitettavasti pidin itseäni edelleenkin niin huipputapauksena, että etsin vain kaltaistani huippu(nais)yksilöä. 30-35 vuotiaana pidin periaatteena, etten ikinä huoli naista, joka olisi ollut avo- tai avioliitossa tai jolla olisi lapsia. Sanomattakin on selvää, ettei siinä ikäluokassa enää ole kelpuuttamiani naisia jäljellä, tai jos onkin, he ovat kaltaisiani surkeita tapauksia. Yli 35-vuotiaana aloin keksiä erilaisia syitä pysytellä poissa ihmisten ilmoilta viikonloppuisin. Koko parinkymmenen vuoden"aktiiviajan" olin tietysti hyvin vaativa, ylpeä, nirppanokkainen, itsekeskeinen, epäkypsä ja tietenkin helposti loukkaantuva keskinkertaisuus.
Jossakin netissä oli esitetty teoria, jonka perusteella naiset etsivät geeniperimänsä parantamiseksi aina itseään tasokkaampaa miestä. Kasin naiset usein myös saavat ysin tai kympin miehen. Tästä seuraa, että usein juuri ysin ja kympin naiset ja ykkösen ja kakkosen miehet eivät löydä sopivaa paria itselleen. Lisäksi, koska nainen etsii hyvien geenien lisäksi miehestä lasten huoltajaa, siksi mies joutuu "testiin" jo ensi tapaamisesta lähtien. Testi tapahtuu siten, että nainen käyttäytyy tavalla, jota mies ei voi ymmärtää. Koska luonnon ratkaisut ovat täydellisiä, naisenkin oikukkaalla käytöksellä on tarkoituksensa. Omituisen käytöksen tarkoitus on testata miehen sopivuutta perheen huoltajaksi. Itse olen usein loukkaantunut, kun naiset ovat "testanneet" sopivuuttani ja se on selvinyt minulle vasta liian myöhään.
Kuten huomaatte, tekstini on edelleen hyvin minäkeskeistä, mutta toivon, että edes joku oppisi tarinasta jotain. Itse lohduttaudun sillä, että pahin aika yksinäisyydessä on jo takanapäin.
P.S.ujoimmat voivat kommentoida osoitteella: [email protected]
Olen neljäkymmentä vuotias mies ja käynyt ns. ulkona noin parinkymmenen vuoden ajan ja joskus parikin kertaa viikossa. Viime vuosina en ole enää edes käynyt viikonloppuisin missään. Koko elämäni aikana en ole koskaan seurustellut tai edes käynyt treffeillä yhtään kertaa. Olen kyllä käynyt joskus baareissa, tanssipaikoilla ja vastaillut ilmoituksiin ja myös itse laittanut lehtiin/nettiin seuranhakuilmoituksia. Ulkonäköni on hyvin tavallinen: pituutta satakahdeksankymmentä ja paino seitsemisenkymmentä kiloa. Minulla ei ole rikosrekisteriä, en ole harrastanut huumeita tai juomista ja töissä olen käynyt pieniä taukoja lukuunottamatta parikymmentä vuotta. Kaikesta edelläkerrotusta huolimatta pysyn väitteessäni, että olen itse aiheuttanut omalla tyhmyydelläni koko elämän aikaisen yksinäisyyteni. Yritän perustella väitettäni, jotta te muut mahdollisesti oppisitte virheistäni.
Alle kaksikymmentä vuotiaana luulin, että löydän täsmälleen sellaisen naisen/tytön, jota etsin. 20-25 vuotiaana uskoin, että löydän aivan varmasti jonkun, koska kaikki muutkin näyttivät löytävän ja tämä tapahtuisi jotenkin väistämättä ilman "vaivannäköä". 25-30 vuotiaana olin edelleen vaativa, mutta sen verran nöyrtynyt, että olin myös valmis näkemään jo vaivaakin tavoitteen saavuttamiseksi. Valitettavasti pidin itseäni edelleenkin niin huipputapauksena, että etsin vain kaltaistani huippu(nais)yksilöä. 30-35 vuotiaana pidin periaatteena, etten ikinä huoli naista, joka olisi ollut avo- tai avioliitossa tai jolla olisi lapsia. Sanomattakin on selvää, ettei siinä ikäluokassa enää ole kelpuuttamiani naisia jäljellä, tai jos onkin, he ovat kaltaisiani surkeita tapauksia. Yli 35-vuotiaana aloin keksiä erilaisia syitä pysytellä poissa ihmisten ilmoilta viikonloppuisin. Koko parinkymmenen vuoden"aktiiviajan" olin tietysti hyvin vaativa, ylpeä, nirppanokkainen, itsekeskeinen, epäkypsä ja tietenkin helposti loukkaantuva keskinkertaisuus.
Jossakin netissä oli esitetty teoria, jonka perusteella naiset etsivät geeniperimänsä parantamiseksi aina itseään tasokkaampaa miestä. Kasin naiset usein myös saavat ysin tai kympin miehen. Tästä seuraa, että usein juuri ysin ja kympin naiset ja ykkösen ja kakkosen miehet eivät löydä sopivaa paria itselleen. Lisäksi, koska nainen etsii hyvien geenien lisäksi miehestä lasten huoltajaa, siksi mies joutuu "testiin" jo ensi tapaamisesta lähtien. Testi tapahtuu siten, että nainen käyttäytyy tavalla, jota mies ei voi ymmärtää. Koska luonnon ratkaisut ovat täydellisiä, naisenkin oikukkaalla käytöksellä on tarkoituksensa. Omituisen käytöksen tarkoitus on testata miehen sopivuutta perheen huoltajaksi. Itse olen usein loukkaantunut, kun naiset ovat "testanneet" sopivuuttani ja se on selvinyt minulle vasta liian myöhään.
Kuten huomaatte, tekstini on edelleen hyvin minäkeskeistä, mutta toivon, että edes joku oppisi tarinasta jotain. Itse lohduttaudun sillä, että pahin aika yksinäisyydessä on jo takanapäin.
P.S.ujoimmat voivat kommentoida osoitteella: [email protected]
Vastaukset 9
Vanhimmat
hmm.. luin viestisi monen kertaan ja toisaalta ymmärrän mielipiteesi, itsekkin uskoin pitkään että jokainen on vastuussa kaikesta omassa elämässään, myös ystävyys-/seurustelusuhteistaan. Mutta kokemuksen perusteella olen antanut itselleni paremman olon sanomalla etten ole syyllinen yksinäisyyteeni.
Lapsena olin hyvin erilainen, en mikään tavallinen tyttö. Viihdyin poikien seurassa ja rakensin majoja ja kävin kalastamassa mielummin kuin vaihdoin nukeille vaatteita.
Tästä sain osakseni koulukiusatun leiman yli 12 vuoden ajaksi. Vaikka koulu vaihtui paistoi kai päältäni osani koska kiusaaminen jatkui. Asuimme maalla joten kaverini olivat hyvin pitkälle joko minua paljon vanhempia poikia tai ruotsinkielisiä, joten koulussa olin yksin.
Mutta sitten tuli muutto kauas kaupunkiin 15 vuotiaana, lähdin opiskelemaan. kaverit lähtivät kukin omille teilleen, joten olin tästä lähtien yksin myös koulun ulkopuolella
Olen siitä lähtien yrittänyt tehdä kaiken mahdollisen mitä neuvotaan ja kaiken mitä itse olen keksinyt, mutta ystäviä en ole saanut. Olenko leimautunut? Vai olenko yhä vuosienkin jälkeen niin maalainen etteivät "kaupunkilaiset" viihdy seurassani? Yli viisi vuotta riuduin täällä syyttäen itseäni, sanat,: minulla on jo tarpeeksi kavereita, en tarvitse sinua. soivat koko ajan päässäni. Sitten lösin mies ystävän, hän on nyt minun ystäväni, mutta tunnen itseni yhä yksinäiseksi. hän ei juurikaan ole paikalla, matkustelee todella paljon, mutta olen onnellinen edes tästä yhdestä ihmisestä.
Viimeiset vuodet olen hokenut itselleni että olen arvokas ihminen, vaikka kukaan ei ystävyyttäni haluakkaan ja neljän vuoden hokemisen ja poikaystävän myötä olen alkanut uskomaan siihen. Tosin ystäviä en ole löytänyt, kaikilla joihin olen tutustunut on jo oma ystäväpiiri johon ei mahdu mukaan. Mutta ehkäpä voin joskus tuntea itseni kuitenkin arvokkaaksi! en enää syytä itseäni tästä yksinäisyydestä joten olo on helpottunut edes hieman.
en tiedä mistä johtuu että toiset jäävät yksin, mutta aina ei voi itse vaikuttaa asiaan. Uskon kuitenkin että jokainen saa joskus kokea toisen ihmisen läheisyyden. tai toivon niin. Ja toivon sinunkin löytävän vielä ystävän ja rakastetun.
Hyvää kesän jatkoa!
kyl sä kirjoituksessas osuit kyl paikka paikoin ihan oikeaan yksinäisyyden suhteen ...itseppähän sitä omaa elämäänsä elää ...mut kuitenkin voin sanoa et itse olen kuitenkin elämänmyönteinen ja positiivinen ihminen ja jaksan uskoa parempaan ...mut vähän väliä ulkopuolinen maailma latistaa nämä fiilikset...mut kuitenkin jaksan yrittää ...ja yksinäisyys kyl opettaa tuntemaan oman itsensä ja jos pärjään itsensä kanssa...sekin on jotain ....omasta mielestäni jokaisen ihmisen tulisi kokea ripaus sitä yksinäisyyttä jotta voi kehittyä yksilönä ja ihmisenä.... tv: mika29
Hyvin sanottu ihan muutamalla rivillä kiteytettynä. Yksinäisyys tosiaan jalostaa. Ei loppujen lopuks kukaan ole turvassa jonkun toisen ihmisen ansiosta, joten paras vaan alistua siihen, että kaikki on yksin, mutta aste-eroja kyllä on. Mun mielestä vaikein ikä miehillä yksinäisyydessä on kakskytseitsemän. Olisko pelkkä sattuma, että se on myös tilastollinen 'naimaikä'. Sen jälkeen kokee olevansa todella yksin, koska kaikki muut (ainakin tuntuu siltä) on jo löytäny jonkun. Miehinen johtopäätös yksinäisyydestä on helposti, että mun pitää tappaa itteni, koska en kelleen kelpaa. Jälkeenpäin ajatellen just tollaset fiilikset jalostaa ihmistä parhaiten. Sillon kun tilanne on päällä ei tietenkään osaa ajatella asian hyviä puolia.
Syyllisiä on myös turha etsiä, koska se vaan myrkyttää ajatukset ja tulee katkeraks. Pahimmillaan mulla oli sellanen teoria, että jos tapan yhden naisen (oman osuuteni) niin voin olla loppuelämäni yksinäisenä helpommin. Onneks pohdinta jäi teoria-asteelle. Nykyään pystyn jo aidosti iloitsemaan pelkästä suloisten naisten olemassaolosta, vaikka en niitä ikinä saakaan.
Tuo kyllä osui ja upposi että 27v on vaikein ikä, olen ollut käytännöllisesti katsoen koko ikäni yksin, jouduin 12-vuotiaasta lähtien koulukiusatuksi koko loppuperuskoulun ajaksi ja itsetuntoni romahti vaikkei se ennestäänkään ollut kovin kummoinen.
Vanhemmatkaan ei paljoa piitanneet minusta joten mulla ei ole ollut mitään tukea elämässäni. Jäin siis yksin, en ole koskaan seurustellut, en edes suudellut, ei ole minkäänlaisia kokemuksia vastakkaisesta sukupuolesta. Romahtaneella itsetunnolla en ole uskaltanut/pystynyt edes yrittämään seurustelua.
En kylläkään ole koskaan ollut "valikoiva" eli mulla ei ole mielessä mitään erityisiä vaatimuksia naisille, en oikeastaan ole tullut edes ajatelleeksi millainen olisi "unelmieni nainen", tajuan ettei mulla ole edes varaa valikoida koska en ole itsekään kovin kummoinen tyyppi, ulkonäölläni en voi kehua, pituutta on n.178, hoikkavartinen olen aina ollut. Luonteeltani olen aina ollut hiljainen, tasainen ja rauhallinen.
Nyt 27-vuotiaana kaikki tämä on tuntunut jysähtävän tajuntaan joten kirjoituksesi todella osuu. Sitä en kyllä ymmärrä mitä jalostavaa yksinäisyydessä on.
Olen välillä katkerakin mutta yritän niellä sen ajattelemalla että olen ainakin osasyyllinen koska en ole uskaltanut edes yrittää seurustelua kun yhtäältä en ehkä kestäisi torjumista/hylkäystä ja toisaalta kaiken kokemuksen puuttuessa naisista en osaisi toimia ikäiseltäni odotetulla tavalla jos joku suostuisikin seurustelemaan. Myös kaikki läheisyys, hellyys, yms. on puuttunut elämästäni joten pelkäämpä että tuntisin oloni erittäin vaivautuneeksi tuollaisessa tilanteessa.
Olen siis umpikujassa enkä edes tiedä miten elämäni tästä edistyisi, mistä ammentaisin voimaa ja itsetuntoa edes yrittää.
Et ole yksin tilanteesi kanssa,
on muitakin.
Olen kohta 23v ja mulla on
pääpiirtein aika samanlainen
tilanne kuin mistä kerroit.
olla kaikkitietävä ja neuvoo mitä sun pitää nyt tehdä. Yleensähän keskinkertaset neuvot on jotain sellasia, että kyllä sinäkin vielä joskus.. ja mene jonnekin, kun siellä on paljon kivoja naisia jne. Mun elämä ainakin oli aika jumissa tohon aikaan johonkin tiettyyn kaavaan. Olin paljon kuskina ja kuskia ei meilläpäin ainakaan pidetty miehenä vaan pelkkänä kuskina. Sellaset jutut, että naiset tekis alotteen voi myös unohtaa. Naisille on tärkeetä, että niitä 'kosiskellaan' ja ainakaan mua ei neljänkymmenen vuoden aikana kukaan nainen ei ole yrittäny iskee. Mun tapauksessa tietokoneharrastus oli keino keksiä jotain muuta puuhaa, kun ei kerran naisten kanssa tarvinnu viettää. Asiassa oli hyvät ja huonot puolensa. Hyvä puoli oli tietenkin se, että sai jotain muuta ajateltavaa ja naisen puute ei pyöriny koko ajan mielessä. Tietysti panettaminen yltyi välillä todella kovaks, mutta siitä selvisin tyydyttämällä itteeni käsin ja taas saattoi tietokoneharrastus jatkua. Huonona puolena harrastuksessa oli se, että käytin aikaa liikaakin harrastukselle ja kohtalo ei saanut tilaisuutta, koska harrastus vei kaiken ajan.
Kakskytseitsemän vuotiaan menin myös tietsikkakouluun, jossa opiskeltiin ohjelmointia kahdeksan tuntia päivässä. Elämä ei naisten suhteen muuttunut silloin mitenkään, mutta muunlainen elämänmuutos antoi sen vaikutelman, että jotenkin olen pääsemässä eteenpäin elämässä.
Taisi olla kakskytkahdeksan vuotiaana, kun yks juovuksissa oleva nainen suuteli vähän kaikkia paikalla olleita miehiä ja myös mua samalla. Muistan pitäneeni sitä pilkan tekona ja en mitenkään iloinnut, että lopultakin joku on muakin suudellut.
Mitään ei tapahdu hetkessä, mutta pitkällä ajalla huomaa jotain edistystä tapahtuneen. En pystynyt ottamaan itseäni niskasta kiinni ja muuttamaan tyyliä tai muuta vastaavaa. Kirjottelin ainakin paljon ja sekin oli tapa järjestellä asioita ajatuksissa. Koska itsemurha pyöri jatkuvasti mielessä, niin jälkeenpäin ajatellen oli ihan hyväkin, etten rohjennut esittää treffejä, koska torjutuksi tuleminen olisi voinut saada toteuttamaan itsemurha-aikeet.
Mitään armoa tai erikoiskohtelua naisilta ei kannata odottaa; peliä pelataan yksinomaan naisten ehdoilla. Jonkinlaisia puhumisharjoituksia olen tehnyt jo toistakymmentä vuotta. Homman idea on se, että juttelen sellaisten naisten kanssa, jotka ovat täysin yhdentekeviä. Kymmenisen vuotta sitten puheliaisuuteni edistyi sen verran, että myönsin jollekin tuntemattomalle vanhemmalle naiselle olevani seksin suhteen täysin kokematon. Se oli tietenkin ollut suurin salaisuuteni siihen asti ja luulin maailman kaatuvan, jos joku saisi sen tietää. Loppujen lopuksi maailma säilyi pystyssä ja olikin helpotus, että suurin salaisuuteni oli kerrottu jollekin. Ilman hellyyttä ja seksiä pystyy elämään, vaikka niiden puute tietysti laskee elämän laatua. Olen jo rohjennut sanoa muutamille naisille, että mulla on rästissä niin paljon halimista, ettei kenenkään naisen luut kestäisi yrittää suorittaa mun kanssa sellasta rästimäärää:)
'Jalostumisen' huomaa siitä, että neljäkymmentävuotiaana ainakin ja jo ennenkin huomasin, että kukaan ei pakota seurustelemaan minua ja ihan hyvin voin olla yksin koko loppuelämäni. Yksinäisyys ei ole ainoa elämän järjestämä koettelemus ja tuskin edes pahin. Sivusta seuranneena huomaa, että avioliitto voi poistaa monia ongelmia, mutta myös tuo melkoisen joukon uusia ongelmia. Jos olisin 'päässyt' joskus naimisiin, saattaisin tällä hetkellä kirjoitella jollekin eronneiden palstalle ja valittaa eroon liittyvistä ongelmista. Itsetyydytystä harrastetaan paljon avioliitoissa ja siksi minä voin sitä harrastaa hyvällä omallatunnolla yksinäisyyden takia. Yksinäisyys antaa vapauden harrastaa paljon asioita, joita avioliiton takia ei voisi harrastaa. Huono avioliitto voi olla paljon yksinäisyyttä pahempi.
Tärkeintä kai yksinäiselle olisi, ettei yksinäisyys olisi ainoana ajatuksena päässä.
Niin ja muistakaahan kaikki yksinäiset mennä ulos ovesta ihan minne tahansa edes juhannuksena!
tekstiä,peek.
...tavata ja jutella sun kanssasi kuinka on kriteerit muuttuneet.Vieläkö naisen pitää olla lapseton ja naimaton/avoton ??
Olen itse kanssasi lähes samaa ikäluokkaa,eroamassa ja minulla mahdollisen uuden suhteen aloitamisen kriteerit sitten jossain hamassa tulevaisuudessa on ehdottomasti ne ettei miehellä ole lapsia korkeintaan yksi ,sekin aikuinen ja ei mitenkään sairaalloisen mustasukkainen ja riippuvainen yksilö,siis lapsi eikä mieskään sen puoleen.
Mies ei saa olla alkoholisti,netti,päihde tai muutenkaan mitenkään riippuvainen yksilö.Keskustelutaitoinen,AIKUINEN...jne... kyllähän näitä kriteereitä löytyy,mutta minusta vain ne kriteerit jotka itsekkin pystyy täyttämään voi vaatia toiseltakin!! Kesää kuitenkin sinullekkin ja toivotaan että, "joku, jossain, joskus" kolahtaa sinunkin kohdallasi!
:-))
Vihdoinkin ketju joka on täyttä asiaa!