Aika moni lapsia saaneista tuttavistani on saatuaan tietää raskaudesta olivat järkyttyneitä, pelokkaita eikä lainkaan niitä innokkaista äitejä, joita ovat nyt, mutta olivat päättäneet lapsen pitää ja ovat kasvaneet äitiyteen.
Kuitenkin jälkeenpäin lähes jokainen (no kaikki 3) vahinkoraskaudet ovatkin muuttuneet jostain mystisestä syystä "yritetyiksi".
Kaverini puhuvat ihan suvereenisti kuinka "silloin kun yritettiin Iidaa niin blaa blaa" , vaikka tasan tietävät että MINÄ TIEDÄN etteivät he yrittäneet lasta tuolloin, kun itse sanoivat lapsen olleen "vähä niinku vahinko".
Hellävaraisesti sitten sanoin että oliko tosiaan niin että oikein yrititte lasta, miten muistan että raskaus oli aikmoinen shokki, mutta vastaukseksi olen saanut vihaisia "ei se mikää vahinko ollu, kiitti vaa!!"
Siis mitä? Onko tämä joku mamma-juttu jota en ymmärrä? Varmaan suurimmalle osalle raskaus on aluksi shokki ja punnitaan pidetäänkö lapsi - se on aivan normaalia. Mutta miksi pitää jälkeen päin muuttaa asia niin että lasta olisi muka oikein yrittämällä yritetty?
Minusta olisi paras sanoa että "olihan tämä yllätysvauva mutta ihana yllätys alkushokin jälkeen!"
Miksi pitää alkaa valehtelemaan muille, ja varmaan ennen kaikkea itselle?
Kuitenkin jälkeenpäin lähes jokainen (no kaikki 3) vahinkoraskaudet ovatkin muuttuneet jostain mystisestä syystä "yritetyiksi".
Kaverini puhuvat ihan suvereenisti kuinka "silloin kun yritettiin Iidaa niin blaa blaa" , vaikka tasan tietävät että MINÄ TIEDÄN etteivät he yrittäneet lasta tuolloin, kun itse sanoivat lapsen olleen "vähä niinku vahinko".
Hellävaraisesti sitten sanoin että oliko tosiaan niin että oikein yrititte lasta, miten muistan että raskaus oli aikmoinen shokki, mutta vastaukseksi olen saanut vihaisia "ei se mikää vahinko ollu, kiitti vaa!!"
Siis mitä? Onko tämä joku mamma-juttu jota en ymmärrä? Varmaan suurimmalle osalle raskaus on aluksi shokki ja punnitaan pidetäänkö lapsi - se on aivan normaalia. Mutta miksi pitää jälkeen päin muuttaa asia niin että lasta olisi muka oikein yrittämällä yritetty?
Minusta olisi paras sanoa että "olihan tämä yllätysvauva mutta ihana yllätys alkushokin jälkeen!"
Miksi pitää alkaa valehtelemaan muille, ja varmaan ennen kaikkea itselle?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ensisijaisesti on tietysti hienoa että yllätysraskauteen kasvaa niin että lapsi alkaa tuntua toivotulta. Mutta kyllähän se tuntuu bvähän koomiselta kun kuulee kaverin puhuvan kuinka "Miaa yritettiin niin ja niin kauan" ja kuinka "ihanaa oli huomata olevansa vihdoin raskaana". Kun itse muistan kaverin itkeneen raskaustestin tulosta ja olleen menossa tekemään aborttia...
Mutta toisaalta uskon että raskauden myötä lapsi alkaa tuntua niin toivotulta että sitä todella unohtaa alkuraskauden ajatukset. Tai haluaa unohtaa ne, tuntee kenties syyllisyyttä mitä yrittää peitellä. Joku saattaa puhua näitä juttuja, jotta lapsen korviin ei aikanaan kulkisi tieto että äiti suunnitteli aborttia.
Muuten en itse näe mitään pahaa siinä että lapsi on "vahinko", tai positiivisemmin sanottuna yllätys-vauva. Tiedän etten itsekään ollut suunniteltu tapaus, mutta rakkaampi tuskin olisin voinut olla! =)
Itse tiedän olevani vahinko. Isäni on sen minulle sanonut, sanoi kyllä että vahingoistakin seuraa jotain hyvää.
Esikoiseni oli meille yllätys. Aloimme yrittämään lasta ja kas kummaa tulin heti raskaaksi. En voinut kuvitella heti ekalla kierrolla tulevani raskaaksi, joten voin sanoa että pienoinen shokki esikoiseni oli vaikka olimme päättäneet jättää ehkäisyn pois. En kyllä ole kenellekään asiaa vääristellyt. Uskoisin että monesta lapsesta tulee odotusaikana haluttu, vaikkei suunniteltu olekaan.
Kuinka moni oikeasti on ollut sellainen, jonka vanhenmmnat on vuoden mitannut ovulaatiotiukuilla ja odottaneet menkkojen poisjääntiä kuin kuuta nousevaa?
Oman käsitykseni mukaan suurin osa on yllätyksiä vanhemmilleen. Aika harva oikeasti jaksaa syynätä kiertoaan koko ajan..