En ole ikinä ennen ollut yksinäinen tai "syrjitty". En ole hiljainen, enkä ujo. Olen sosiaalinen, eikä minulla ole ollut ongelmia tutustua ihmisiin. Nyt on kai sitten joku muuttunut, minussa tai muissa, en tiedä.
Olen siis 17- vuotias nuori nainen. Minulla on ollut paljon kavereita, ja kolme todella hyvää ystävää. Oikeastaan tämä kaikki alkoi, kun vuosi sitten aloitin lukion. Yksi ystävistäni tuli samaan kouluun, toiset menivät muualle. Aloin etääntyä heistä, myös tästä jonka kanssa jatkoin samassa koulussa. Hän tutustui ihmisiin, löysi uusia kavereita. Niin, tutustuinhan minäkin. Moikkaustuttuja on vaikka muille jakaa. Yksikään vain ei ole yhtään sen enempää.
Nykyään minusta jopa tuntuu, että ärsytän ihmisiä. Sitä on vaikea selittää, mutta sellainen tunne vain tulee kun menen juttelemaan jollekin "tutulle". Siksi minä, ennen niin sosiaalinen ihminen olen alkanut vetäytyä kuoreeni, en tahdo tunkea väkisin mihinkään, jossa minua ei selvästikään kaivata. En kuitenkaan ole ns. syrjitty. Olen ehkä ennemminkin vain ilmaa, hyvin harva tuskin edes tietää nimeäni.
Ainoa ihminen, jonka takia en tunne tilannettani ihan täysin epätoivoiseksi, on poikaystäväni. Silti sitä vain niin kaipaa "tyttöjen iltoja", yhteisiä illanviettoja tai vaikkapa shoppailureissuja kaveriporukassa. Ja keskustelujamme.
Sekä kaveripoikiani. En tiedä minne olen heidätkin onnistunnut kadottamaan, syynä ei ollut seurusteluni koska etäännyimme jo ennen kuin tunsinkaan miestäni.
Nyt tilalla on yksinäisiä koulupäiviä, iltoja ja viikonloppuja kotona, haluaahan mies toki viettää aikaa myös kavereidensa eikä vain minun kanssani. Usein on päiviä etten sano sanaakaan kenellekään muulle kuin äidilleni ja poikaystävälleni.
Tämä mun tilanteeni ahdistaa, ahdistaa niin paljon. Samalla tunnen paniikkia tulevaisuudestakin : Entä jos sekin jatkuu samanlaisena, kun vuoden-parin kuluttua hyvin todennäköisesti muutan pois kotipaikkakunnaltani.
Jos en sielläkään enää kykene tutustumaan ihmisiin ja löytämään uusia ystäviä? Toisaalta näen sen myös uutena alkuna. Tuskin tämä tilanne ainakaan kovin paljoa pahempaan suuntaan voi mennä.
Pyydän anteeksi että tekstini on näin huonosti kirjoitettu ja poukkoileva. Asioita alkoi vain tulla ulos sellaista vauhtia etten saanut mitään selkeää kokonaisuutta niistä.
Olen siis 17- vuotias nuori nainen. Minulla on ollut paljon kavereita, ja kolme todella hyvää ystävää. Oikeastaan tämä kaikki alkoi, kun vuosi sitten aloitin lukion. Yksi ystävistäni tuli samaan kouluun, toiset menivät muualle. Aloin etääntyä heistä, myös tästä jonka kanssa jatkoin samassa koulussa. Hän tutustui ihmisiin, löysi uusia kavereita. Niin, tutustuinhan minäkin. Moikkaustuttuja on vaikka muille jakaa. Yksikään vain ei ole yhtään sen enempää.
Nykyään minusta jopa tuntuu, että ärsytän ihmisiä. Sitä on vaikea selittää, mutta sellainen tunne vain tulee kun menen juttelemaan jollekin "tutulle". Siksi minä, ennen niin sosiaalinen ihminen olen alkanut vetäytyä kuoreeni, en tahdo tunkea väkisin mihinkään, jossa minua ei selvästikään kaivata. En kuitenkaan ole ns. syrjitty. Olen ehkä ennemminkin vain ilmaa, hyvin harva tuskin edes tietää nimeäni.
Ainoa ihminen, jonka takia en tunne tilannettani ihan täysin epätoivoiseksi, on poikaystäväni. Silti sitä vain niin kaipaa "tyttöjen iltoja", yhteisiä illanviettoja tai vaikkapa shoppailureissuja kaveriporukassa. Ja keskustelujamme.
Sekä kaveripoikiani. En tiedä minne olen heidätkin onnistunnut kadottamaan, syynä ei ollut seurusteluni koska etäännyimme jo ennen kuin tunsinkaan miestäni.
Nyt tilalla on yksinäisiä koulupäiviä, iltoja ja viikonloppuja kotona, haluaahan mies toki viettää aikaa myös kavereidensa eikä vain minun kanssani. Usein on päiviä etten sano sanaakaan kenellekään muulle kuin äidilleni ja poikaystävälleni.
Tämä mun tilanteeni ahdistaa, ahdistaa niin paljon. Samalla tunnen paniikkia tulevaisuudestakin : Entä jos sekin jatkuu samanlaisena, kun vuoden-parin kuluttua hyvin todennäköisesti muutan pois kotipaikkakunnaltani.
Jos en sielläkään enää kykene tutustumaan ihmisiin ja löytämään uusia ystäviä? Toisaalta näen sen myös uutena alkuna. Tuskin tämä tilanne ainakaan kovin paljoa pahempaan suuntaan voi mennä.
Pyydän anteeksi että tekstini on näin huonosti kirjoitettu ja poukkoileva. Asioita alkoi vain tulla ulos sellaista vauhtia etten saanut mitään selkeää kokonaisuutta niistä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mulla on tasan sama tilanne!Munki kaverit alko lukio aikoina kadota ja nyt oon aivan yksin...Olen nyt 20 v.Mulla on kyllä ollut kavereita tai kun toisaalta ajattelee niin eihän sellaset oo oikeita kavereita jotka jättää yksin.Lukion käynti oli aika masentavaa.Ei ole ollut kavereita enää sen jälkeen, mut mullaki niitä tuttuja riittää joihin oon parhaani mukaan yrittänyt tutustua paremmin, mut ei niistä on sen parempii kavereita tullut.Kaikilla on jo omat kaverit, mihin ne uusii tarvis..Ainakaan tällaista kun minä.Mullakin on poikaystävä jota rakastan tosi paljon mut silläkin on omat kaverinsa.Olin viime vuoden uudessa koulussa mut enpä saanut sieltäkään oikeita kavereita.Töissäkään ei oo ketään ku kaikki on siellä melko vanhoja...Munkin päivä rytmi on suunnilleen sellanen et päivät töissä, illat ja viikonloput kotona.Mullakin pelottaan et onko mun loppuelämä tällaista.Ei oo ketään jonka kanssa käydä shoppailemassa tai muuten vaan viettää aikaa....
olen 17v tyttö ja tiedän tarkkaan,mitä yksinäisyys on.Mailatkaa.
os.
[email protected]
Lohduttavaa kuulla, etten ehkä sittenkään ole ihan yksin tässä tilanteessani. Eihän se tietenkään mukavaa ole, että muutkin joutuvat kärsimään samanlaisesta tilanteesta, mutta..
Huomenna taas uusi kouluviikko. Aina sitä elättelee toivoa, että ehkä tänään, jos tänään jostakin löytäisin toisen yksinäisen, mutta aina se jää vain toiveajatteluksi. :/
Minulla on aika samanlainen tilanne.
Kaikki vapaa-aika tulee lähinnä vietettyä kotona, viikonloput. Kaikki.
Onhan minulla noita kavereita jonkin verran ihan lapsuudesta asti. Mutta jotenkin ollaan etäännytty ja muututtu niin erilaisiksi, ettei enää aikaa yhdessä vietetä.
Ja nyt kun aloitin lukion, tuntui vaikealta ruveta tutustumaan uusiin ihmisiin, kun kaikki muut näyttivät jo valmiiksi tuntevan toisensa.
Taasen minä en tuntenut ketään. Ja siinä tilanteessa alkaa helposti kuvittelemaan että tuskin noi minuun haluaa edes tutustua.
Minäkin todella kaipaan ystävää, jolle voisi kertoa kaiken, jonka kanssa voisi pitää hauskaa. Kaikkea sellaista. En tiedä tulenko koskaan sellaista saamaan.
Olen ollut aina niin huono tutustumaan uusiin ihmisiinn ja jos onnistun saamaan jotain samanlaisia ystäviä, onnistun menettämään ne lähes yhtä nopeasti kuin saamaan.
Viime keväänä kävi niin ja kadun sitä ehkä eniten maailmassa.
Joten jos onnistutte joskus saamaan oikean ystävän niin älkää olko niin idiootteka kuten minä!!!!
Tiedän täsmälleen mitä tarkoitit tuolla että onnistuu menettämään ystävät yhtä nopeasti kun niitä saakin. En maininnut tätä tuossa alkuperäisessä viestissäni koska se tuntui jotenkin turhalta, mutta itse asiassa silloin kun aloitin lukion tutustuin pariin todella mukavaan ihmiseen, muutaman ensimmäisen viikon olimme varsinkin koulussa hyvinkin tiiviisti yhdessä. Oli todella hauskaa, ja ensimmäinen jakso ensimmäisenä lukiovuotenani onkin ollut ainut aika jolloin olen viihtynyt tuossa koulussa. Ajattelin jo todella että olen saanut uusia, hyviä ystäviä. Mutta, en tiedä mikä sitten meni mönkään, nykyään ei enää juurikaan muuta kuin moikataan jos satutaan vastakkain käytävillä. En tiedä voinko "syyttää" siitä itseäni vai heitä, vai meitä kaikkia. Tuntuu silti pahalta, kun oli jo "niin lähellä" saada ystäviä mutta siinä sekin sitten meni..
Tämän koko tilanteeni on vain pakko muuttua johonkin suuntaan, en tahdo enää jaksaa pitää tätä kulissia pystyssä, esittää ihmisille että minulla muka olisi hyvinkin vilkas sosiaalinen elämä.. :/ En vain haluaisi tulla leimatuksi yksinäiseksi.
Minulla taasen oli kaksi todella hyvää ystävää koulussa ysiluokan aikana. Kerrankin tuntui siltä, että minulla on ystäviä jotka ovat oikeasti samanlaisia kuin minä itse. Oltiin paljon yhdessä, reissattiin pitkin suomea keikoilla..ja sellaista..Sitten tyhmä riita viime keväänä pilasi kaiken. Sen jälkeen ei olla puhuttu. Todellakin toivon että voisin saada heidät takaisin vaikka tiedän ettei välimme voi koskaan täysin samanlaiseksi palata ;_;
On muuten ikävää pitää jonkinlaista "kulissia". Tänään koulussakin oli puhetta että mitäs teitte viikonloppuna.Joo...En mitään, olin vain kotona. Ja sama juttu perjantaisin. Mitäs veinaatte tehdä viikonloppuna? Joo..Olla vaan kotona. Tämä on oikeasti ihan kamalaa kun ei ole ystävää, jonka kanssa voisi viettää vain aikaa, mennä yöksi tai leffaan yhdessä tai jotain.
En edes muista milloin viimeiksi olisin käynyt jollain kaverilla kylässä.
TOivotaan että meiden molempien tilanne paranisi tulevaisuudessa edes jotenkin! :)
..tuo viikonlopputekemisten kyseleminen on aika kamalaa. Minun tilanteeni ei ehkä ole niin paha, koska seurustelen, voin sanoa viettäneeni viikonlopun poikaystäväni seurassa jos joku sattuu kysymään. Kunhan ei kysy liian usein, huomaisi varmastikin pian että hoen vain samaa asiaa.
En oikeastaan edes tiedä miksi en halua että minut leimataan yksinäiseksi. Ehkä se on joku jäänne niiltä ajoilta kun vielä oli kavereita ja elämä mukavaa, että ajatteli itsekin että yksinäiset ihmiset ovat jotenkin tylsiä tai heissä on jotain muuta "vikaa" koska ovat yksin. Kummasti sitä alkaa tässä ajatusmaailma muuttua.
Moni varmasti sanoo, että enhän minä ole yksin koska seurustelen. Tottakai olen kiitollinen poikaystävästäni ja siitä että minulla on hänet, mutta ei hän silti kokonaan pysty korvaamaan hyvää naispuolista ystävää.