Avointa keskustelua ja venkoilematonta kannanottoa Nato-jäsenyytemme tarpeellisuudesta ovat viime päivinä kaivanneet paitsi Max Jakobson (johon viittasin edellisessä avauksessani), myös monet muut. Eilisessä Helsingin Sanomissa Mikko M. Lievonen, Fulbright-stipendiaatti ja turvallisuuspolitiikan opiskelija Georgetownin yliopistossa Washington DC:ssä kirjoittaa samasta asiasta otsikolla ”Suomen selvitettävä Nato-suhteensa”.
Erittäin hyvä, monipuolisesti asiaa luotaava kirjoitus. Tässä ei ole mahdollista sitä kovin laajasti referoida. Vain kolme asiakohtaa siitä tuon esille:
”Naton jäsenyys sinänsä ei lisää terrorismin uhkaa. Lähes kaikki länsimaat ovat järjestön jäseniä, joten Nato-maihin kohdistuneet iskut eivät ole olleet iskuja Natoa vaan länsimaisuutta vastaan. Lisäksi Balin, Beslanin ja Sharm el Sheikin kaltaisten paikannimien tulisi muistuttaa, että islamilaiset ääriliikkeet ovat maailmanlaajuinen uhka.”
”Suomen panos Nato-johtoiseen kriisinhallintaan on huomattava. Väkilukuun suhteutettuna Suomi on Euroopan suurin kriisinhallintaoperaatioihin joukkoja luovuttava maa. Neljä viidestä suomalaisesta rauhanturvaajasta toimii Nato-johtoisissa operaatioissa Kosovossa ja Afganistanissa. Suomi osallistuu myös sellaiseen toimintaan, jolla Nato pyrkii lisäämään vakautta maailmalla. Osallistumme rauhankumppanuusohjelman puitteissa tapahtuvaan turvallisuusdialogiin. Tarjoamme apua vähemmän kehittyneille kumppanimaille. Tuemme vahvasti aseiden ja räjähteiden hävittämiseen kohdennettuja rahastoja”.
”Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari on toistuvasti ehdottanut kokonaisvaltaisen selvityksen tekemistä siitä, mitä Nato-jäsenyys Suomelle merkitsisi. Selvityksen tekeminen olisi erittäin toivottavaa. Ilman kattavaa tietämystä niin päätöksentekijöiden kuin kansalaistenkin on vaikea muodostaa kantaa Suomen Nato-suhteeseen. Vähimmäisvaatimuksena Suomen poliittisen johdon tulisi kyetä perustelemaan kansalaisille, miksi Suomi tarjoaa joukkojaan ja palvelujaan Natolle pyytämättä vastineeksi jäsenyyden suomia etuja”.
Niinpä. Kaikkeen edellä esitettyyn – ja muuhunkin pitkässä kirjoituksessa – yhdyn.
Miksi meille ei kelpaa Naton antama turvatakuu, kun kuitenkin autamme sitä ja sitoudumme siihen kaikin tavoin? Puolustusvoimissamme ei tehdä enää yhtään asehankintaa tai ei luoda yhtään järjestelmää varmentamatta niiden yhteensopivuutta Naton kanssa. Monissa järjestelmissä käyttö- ja komentokielikin on jo englanti. Naton esikunnassa olevaa suomalaista upseerimiehitystä juuri vahvennettiin. Kaiken tuon valossa johtavien poliitikkojemme venkoilu Nato-asiassa olisi surkuhupaisaa, ellei se olisi niin vaarallista meille.
Olen monta kertaa aikaisemmin tuonut esille turvallisuusvajettamme, jonka olemassaolon jokainen todellinen asiantuntija tietää. Niin tietävät kansainvälisestä tilanteesta kuten omista mahdollisuuksistammekin parhaiten selvillä olevat ylimmät sotilaammekin. Heistä vain muutamat uskaltavat siitä jotakin puhua. Kenraaliluutnantti Kari Rimpi uskalsi hiljattain Suomen Sotilas-lehdessä. Kommentoin sitä täälläkin. Ehkäpä Rimpi pääsee nyt vaikuttamaan asioihin myönteisesti, kun hänet on nimitetty Puolustusministeriön kansliapäälliköksi.
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Tapani Vaahtoranta esitteli hiljattain näkemyksiään. Kyllä hänkin kovin kaipasi avointa turvallisuuspoliittista keskustelua. Tämän päivän HS:ssa Johannes Toepfer kirjoituksessaan ”Venäjä hamuaa sotilasmahdiksi” kiittelee ansiokkaaksi Vaahtorannan analyysia eristäytyjistä ja yhteistyöhakuisista, liittoutumattomuudesta ja liittoutumisesta.
Lisäksi Toepfer toteaa, että ”Länsimaiden vähättelevät asenteet Venäjän sotilaallisesta voimasta eivät vastaa Venäjän omaa kuvaa. Siellähän panostetaan varsinkin armeijan modernisoimiseen. Tavoitteena on kunnioituksen ansaitseminen länsimailta. Sotilasmahdin todesta ottaminen viestittäisi Venäjälle, että heidät otetaan vakavasti”.
Varmaan noinkin, mutta kyllä Venäjällä on muutkin ja pitemmälle tähtäävät syynsä armeijansa kohentamiseen. Max Jakobson uudessa kirjassaan ”Tulevaisuus” (jota olen vasta silmäillyt) toteaa, että ”Venäjä ei ole koskaan luopunut ajattelemasta, että kaikki ne alueet, jotka Venäjä on joskus valloittanut, kuuluvat edelleen sille”. Sellaista mielipidettä siellä on vaikka kuinka paljon hyvinkin korkealla tasolla, ja monien tavoitteena on palauttaa nuo alueet – Suomi mukaan luettuna – takaisin äiti-Venäjän yhteyteen.
Toepfer kirjoituksessaan huomauttaa, että Putinin Venäjä ei ole uhka Suomelle tai muille valtioille. Mutta ”täytyy kuitenkin muistaa, että esim. Venäjän duumassa erilaiset ääri- sekä vasemmistonationalistiset voimat ovat vahvasti edustettuina. Tämä kertoo suuren osan kansasta haikailevan joko suuren ja mahtavan tai sitten vain laajan Venäjän imperiumin perään”.
Samassa lehdessä Tapani Sihvola kritisoi Vaahtorannan kirjoitusta otsikolla ”turha luottaa ulkovaltojen apuun”. Kirjoitus joka rivillään kertoo, että minkäänlainen asiantuntemus ei ole koskaan päässyt läpäisemään kirjoittajan asenteellisuutta. Valitettavasti samoin on asian laita myös monen johtavan poliitikkomme, jopa presidenttimme ja ulkoministerimme suhteen. Samaan joukkoon voitaneen lukea myös pääministerimme.
Ex-presidentti Martti Ahtisaari näkyy olevan ”huutavan ääni korvessa”, mikä on luonnollista, sillä hän noista mainituista tuntee parhaiten maailman ja hänen ei tarvitse enää ajatella ”mitä äänestäjät siitä ajattelisivat”. Hän voi kulkea joukkojen edellä, jossa itse asiassa pitäisi kulkea johdossa olevien poliitikkojemme.
Erittäin hyvä, monipuolisesti asiaa luotaava kirjoitus. Tässä ei ole mahdollista sitä kovin laajasti referoida. Vain kolme asiakohtaa siitä tuon esille:
”Naton jäsenyys sinänsä ei lisää terrorismin uhkaa. Lähes kaikki länsimaat ovat järjestön jäseniä, joten Nato-maihin kohdistuneet iskut eivät ole olleet iskuja Natoa vaan länsimaisuutta vastaan. Lisäksi Balin, Beslanin ja Sharm el Sheikin kaltaisten paikannimien tulisi muistuttaa, että islamilaiset ääriliikkeet ovat maailmanlaajuinen uhka.”
”Suomen panos Nato-johtoiseen kriisinhallintaan on huomattava. Väkilukuun suhteutettuna Suomi on Euroopan suurin kriisinhallintaoperaatioihin joukkoja luovuttava maa. Neljä viidestä suomalaisesta rauhanturvaajasta toimii Nato-johtoisissa operaatioissa Kosovossa ja Afganistanissa. Suomi osallistuu myös sellaiseen toimintaan, jolla Nato pyrkii lisäämään vakautta maailmalla. Osallistumme rauhankumppanuusohjelman puitteissa tapahtuvaan turvallisuusdialogiin. Tarjoamme apua vähemmän kehittyneille kumppanimaille. Tuemme vahvasti aseiden ja räjähteiden hävittämiseen kohdennettuja rahastoja”.
”Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari on toistuvasti ehdottanut kokonaisvaltaisen selvityksen tekemistä siitä, mitä Nato-jäsenyys Suomelle merkitsisi. Selvityksen tekeminen olisi erittäin toivottavaa. Ilman kattavaa tietämystä niin päätöksentekijöiden kuin kansalaistenkin on vaikea muodostaa kantaa Suomen Nato-suhteeseen. Vähimmäisvaatimuksena Suomen poliittisen johdon tulisi kyetä perustelemaan kansalaisille, miksi Suomi tarjoaa joukkojaan ja palvelujaan Natolle pyytämättä vastineeksi jäsenyyden suomia etuja”.
Niinpä. Kaikkeen edellä esitettyyn – ja muuhunkin pitkässä kirjoituksessa – yhdyn.
Miksi meille ei kelpaa Naton antama turvatakuu, kun kuitenkin autamme sitä ja sitoudumme siihen kaikin tavoin? Puolustusvoimissamme ei tehdä enää yhtään asehankintaa tai ei luoda yhtään järjestelmää varmentamatta niiden yhteensopivuutta Naton kanssa. Monissa järjestelmissä käyttö- ja komentokielikin on jo englanti. Naton esikunnassa olevaa suomalaista upseerimiehitystä juuri vahvennettiin. Kaiken tuon valossa johtavien poliitikkojemme venkoilu Nato-asiassa olisi surkuhupaisaa, ellei se olisi niin vaarallista meille.
Olen monta kertaa aikaisemmin tuonut esille turvallisuusvajettamme, jonka olemassaolon jokainen todellinen asiantuntija tietää. Niin tietävät kansainvälisestä tilanteesta kuten omista mahdollisuuksistammekin parhaiten selvillä olevat ylimmät sotilaammekin. Heistä vain muutamat uskaltavat siitä jotakin puhua. Kenraaliluutnantti Kari Rimpi uskalsi hiljattain Suomen Sotilas-lehdessä. Kommentoin sitä täälläkin. Ehkäpä Rimpi pääsee nyt vaikuttamaan asioihin myönteisesti, kun hänet on nimitetty Puolustusministeriön kansliapäälliköksi.
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Tapani Vaahtoranta esitteli hiljattain näkemyksiään. Kyllä hänkin kovin kaipasi avointa turvallisuuspoliittista keskustelua. Tämän päivän HS:ssa Johannes Toepfer kirjoituksessaan ”Venäjä hamuaa sotilasmahdiksi” kiittelee ansiokkaaksi Vaahtorannan analyysia eristäytyjistä ja yhteistyöhakuisista, liittoutumattomuudesta ja liittoutumisesta.
Lisäksi Toepfer toteaa, että ”Länsimaiden vähättelevät asenteet Venäjän sotilaallisesta voimasta eivät vastaa Venäjän omaa kuvaa. Siellähän panostetaan varsinkin armeijan modernisoimiseen. Tavoitteena on kunnioituksen ansaitseminen länsimailta. Sotilasmahdin todesta ottaminen viestittäisi Venäjälle, että heidät otetaan vakavasti”.
Varmaan noinkin, mutta kyllä Venäjällä on muutkin ja pitemmälle tähtäävät syynsä armeijansa kohentamiseen. Max Jakobson uudessa kirjassaan ”Tulevaisuus” (jota olen vasta silmäillyt) toteaa, että ”Venäjä ei ole koskaan luopunut ajattelemasta, että kaikki ne alueet, jotka Venäjä on joskus valloittanut, kuuluvat edelleen sille”. Sellaista mielipidettä siellä on vaikka kuinka paljon hyvinkin korkealla tasolla, ja monien tavoitteena on palauttaa nuo alueet – Suomi mukaan luettuna – takaisin äiti-Venäjän yhteyteen.
Toepfer kirjoituksessaan huomauttaa, että Putinin Venäjä ei ole uhka Suomelle tai muille valtioille. Mutta ”täytyy kuitenkin muistaa, että esim. Venäjän duumassa erilaiset ääri- sekä vasemmistonationalistiset voimat ovat vahvasti edustettuina. Tämä kertoo suuren osan kansasta haikailevan joko suuren ja mahtavan tai sitten vain laajan Venäjän imperiumin perään”.
Samassa lehdessä Tapani Sihvola kritisoi Vaahtorannan kirjoitusta otsikolla ”turha luottaa ulkovaltojen apuun”. Kirjoitus joka rivillään kertoo, että minkäänlainen asiantuntemus ei ole koskaan päässyt läpäisemään kirjoittajan asenteellisuutta. Valitettavasti samoin on asian laita myös monen johtavan poliitikkomme, jopa presidenttimme ja ulkoministerimme suhteen. Samaan joukkoon voitaneen lukea myös pääministerimme.
Ex-presidentti Martti Ahtisaari näkyy olevan ”huutavan ääni korvessa”, mikä on luonnollista, sillä hän noista mainituista tuntee parhaiten maailman ja hänen ei tarvitse enää ajatella ”mitä äänestäjät siitä ajattelisivat”. Hän voi kulkea joukkojen edellä, jossa itse asiassa pitäisi kulkea johdossa olevien poliitikkojemme.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.