Kertokaa miten kykenette olla sairauden kanssa työelämässä? Mahdollistaako lääkitys sen? Epäilen että minulle on puhjemmut paniikkihäiriö tms. ja nyt haluaisin tietoa miten selvitä...pelkällä tahdonvoimalla vai menemkö lläkärille...olen kaikenlisäksi hoitoalalla työskentelevä ja ehkä pelkään myös leimautumista...kertokaa!! Kiitos!
Kuinka moni panikoija työelämässä?
Mie tyttö
81741
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
selvisin lääkkeillä. olin fyysisesti raskaassa työssä ja häiriöni oli se, että vähintään viisi kertaa päivässä sain KUUMIA aaltoja, posket heksu punaisena monta tuntia ja punastelin sama kuka tuli puhumaan, ja hävetti. kädet hikoili ja sydän hakkasi miten sattuu. unohtelin asioita myös. kävin terapiassa puoli vuotta ja lääkkeet sain 2KK:n jälkeen ku olin aloittanut käysä hoidoissa. lääkkeet auttoi samalla puhjenneeseen keksivaikeaan/vaikeaan masennukseen. 6KK söin lääkkeitä, pari kolme viikkoa,niin jo alkoi tulla päiviä että jaksoi hymyillä, ja panikkii häiriöt meni ohi, ne just ettei sit enää punastellut ja hikoillut. rohkeasti soitat vaikka lähimpään mielenterveyslaitokseen tai menet oman lääkärisi kautta. ja SE KANNATTAA HOITAA ETTEI ASIAT PAHENE TAI KASAANNU! Rohkeutta ja voimia!!
itse sairastuin paniikkihäiriöön noin 8 vuotta sitten ja tähän asti olen pärjännyt ilman lääkkeitä pakottamalla itseni tekemään asioita joissa olen kohtauksia saanut, mutta pikku hiljaa sairaus on kuitenkin alkanut rajoittaa elämää yhä enemmän. Työ elämässä olen pystynyt olemaan tuon kaiken ajan, eikä töissä niinkään ole kohtauksia tullut. En myöskään ole koskaan kertonut kellekkään näistä oireistani että sairastan paniikkihäiriötä, ennen kuin nyt kun tässä viimeisen puolenvuoden aikana on sattunut ja tapahtunut niin paljon, että nuo oireet paheni niin että kohtauksia alkoi tulla päivittäin, joten oli hakeuduttava hoitoon terveyskeskukseen. nyt on pari psykologin käyntii takana ja useita varmasti viel edessä ja musta tuntuu etten enää pysty enkä haluakkaan tätä pelkällä tahdonvoimalla jatkaa vaan aloitan jonkun lääkityksen, sillä must tuntuu että tällä hetkellä elän vain puolikasta elämää. olen kuullut onnellisia tarinoita ihmisistä, jotka ovat tästä terapian ja lääkityksen avulla parantuneet ja ite aion myös yrittää tätä vaihtoehtoa. Onneksi psykologi on ollut tosi ystävällinen ja kannustava ja kehui kovasti rohkeutta hakeutuessani hoitoon ja sanoi tämän olevan erittäin yleistä eikä tätä todellakaan tarvi hävetä. Muuten olen kertonut vain avomiehelleni ja veljelleni ja molemmat tukevat ja kannustavat minkä kykenevät=) kavereille en ole vielä kertonut kenellekkään, sillä pelkään just näit ennakkoluuloja kun eivät tiedä moisesta sairaudesta. Hoitoa tai lääke hoitoa en itse kuitenkaan häpeä, sillä itsehän mun on elettävä tämä oma elämäni ja jos voin nauttia siitä vielä joskus ilman jatkuvaa jännitystä, olisi se mulle enemmän kuin lotto voitto!
Itse sain aikoinaan vajaa pari vuotta sitten ensimmäisen kohtaukseni juuri töissä ollessani ja toimin silloin palveluammatissa ja kassalla. Kohtauksesta jäi minulle aivan suunnaton pelko ja kammo ja jouduin irtisanoutumaan kyseisestä paikasta sairasloman jälkeen, koska en yksinkertaisesti pystynyt sinne menemään!!
Olen luonteeltani tosi tarkka ja tarkkailen itseäni ja tekemisiäni aivan liikaakin, ja irtisanoutumiseni painaa vielä tänäkin päivänä.
Sitten sain itseni rohkaistua ja hain saman tyyliseen työhön ja pääsin, kyllä se kohtauksien pelko oli mielessä koko ajan mutta päätin yrittää, ja taas sain takapakkia (lieviä kohtauksia), taas irtisanoutuminen, ja ääretön pettymys...
Olenkin nyt alkanut miettimään että mitä työtä pystyisin tekemään, vai olenko liian herkkä näille mun tuntemuksille...
Mitään lääkitystä minulla ei ole, mitä nyt Propralit(beetasalpaajat) tarvittaessa. Onko kukaan teistä ollut vastaavassa "kierteessä"??
Tahtoisin niin nousta täältä ja olla normaalisti töissä niinkuin muutkin ihmiset!!Toivottavasti vielä joku päivä!!
Tiedän tuon sinun tunteesi, olin itse aikanaan myös kassalla ja oli se yhtä tuskaa, yritin puristaa käsiäni ja olla, kuin ei mitään hätää ja nieleminenkin meinasi jäädä puolitiehen, sitten vaihdoin alaa ja nyt olen jotenkin paremmassa jamassa, tosin pitää ehdottomasti syödä lääkkeitä, nyt meinaan minulla ei ole niitä ja olen taas takalukossa!!
Harmittaa tämä, kun tälläinen kiusa on minulle annettu.
Hyvää syksyä sinulle ja jaksetaan jotenkuten..
SSRI-lääkitys, ei tee tokkuraiseksi ja toimintakyky säilyy, esim. Sepram hyvä. Jotkut paranevat kokonaan tällä lääkityksellä.
Sepramin puolesta!!! Se on mahdollistanut minun normaalin elämän pariin.
alkuunsa podin syyllisyyttä, kun olin poissa ja töissä (sairaalassa) aina kuitenkin sattui jotain sellaista, mikä saattoi laukaista paniikin. ikinä en ole kuitenkaan saanut kohtausta potilastilanteissa.. kahteen otteeseen jouduin kesken päivän lähtemään ja olin pitkän pätkän saikulla alkuvaiheessa.
aloin sairaslomani jälkeen puhumaan työkavereilleni paniikkihäiriöstä. jotkut vähätteli ja toiset taas ymmärsivät täysin. söin ½v. propralia ja cipralexia. nyt olen lopettanut lääkityksen.
olen työssäni tehnyt rajat, mitkä minun psyykkeeni kestää. jos se ei kelpaa, niin jäävät ilman minua siinä yksikössä =)
tuntuu taas paremmalta.olin pitkään saikullan.2,5kk.Nyt olen kasassa,ja syön kiltisti lääkkeeni aina.olen liian herkkä tähän maailmaan ilman kemiallista suojaa.