sanotaan että suurin osa paniikkihäiriöstä kärsivistä osaavat selittää ensimmäisen kohtauksensa erittäin tarkasti...olen erittäin kiinnostunut pitääkö tämä väite paikkansa, sillä omalla kohdallani päätee ainakin. Itse sain sen koulupaineitten ja itsenäistymisen kynnyksellä kesken tunnin, kun opettaja kysyi luokalta kysymyksen johon vastasin niinkuin useimmiten aina teinkin hyvin sosiaalisena ja puheliaana, mutta kun opettaja rupesi kyselemään multa lisää ja lisää niin silloin joutuessani pitkäksi ajaksi koko luokan huomion keskipisteeksi sain ekan kohtauksen sydän meni tuhatta ja sataa ja koko ajan oli sellai tunne et pyörryn joten pyysin luokkatoveriani viemään mut äkkiä pihalle. loppu tunnin sit kävelin pihalla ja olin tosi huolestunut et mikä muo vaivaa...
miten kaikki alkoi?!
muistan kuin eilisen
203100
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
eka kohtaus kuin salama kirkkalta taivaalta.
Autossa istuessani,luulin että tukehdun,vatsaan koski,sydän hakkas mielettömästi.
Puhkeamisen syynä luulen olevan isän kuolema.
Muistan oman ensimäisen kohtauksen yhtä tarkasti kuin eilisen päivän.. tarkottaen että jopa paremmin koska en monestikkaan muista eilistä :)
mutta silti voisin kirjoittaa vaikka kirjan tapahtumista 1 sekunnin tarkkuudella joka kesti 2 tuntia.
lisäisin että kohtauksen aikana: päässä tuntui ja kuulu semmonen ääni niinku olis vasaralla hakattu tynnyrin kylkeen enkä kyenny kuin istumaan kävely kadulla hikeä tuli niin että oli hiukset märkänä ja silmissä pimeni ja kaikki meni niinku erittäin kauvaksi, ja koko kohtauksen ajan tuntu että nytten se henki sitten lähtee.. ohi mentyään oli kauhea pää kipu muuta en sitten oikeen muistakkaan oli vaan niin sekava olo.
olin raakasti koulukiusattu ja muutenkin arka kuin mikäkin, koulu loppui ja siinä samalla elämäni jotenkin pysähtyi tämän kohtauksen myötä, se tuli eräänä päivänä, koulun päättymisen jälkeen, onneksi en ollut yksin kotona, maailma kaatui niskaani, lääkäri sanoi silmää iskien äidilleni, ettei mua mikään vaivaa, mummoni sanoi siskolleen salaa, jonka sattumalta kuulin, että minä olisin kuollut jollei ketään olisi ollut kotona, niin paha oli kohtaus.
Nyt ollaan eletty neljäkymmentä-vuotta tuosta, mutta sama "kumppani" on elänyt minun kanssani tiiviisti yhdessä, siis kärsin tästä vaivasta, lääkärille pitäisi taas hakeutua, kun lääkitys on poissa ja olo aika ajoin todella huono, eli ilman lääkitystä en tule toimeen.
Huvittavaa, että ketään ei tästä tiedä, muutakuin ihan lähimmäiset, ei ystävätkään tiedä mitään, eikä varmaan aavistakkaan mitään. Aika hassua!
kohtaus iski joskus 19-vuotiaana (nykyään olen 23). Olin koulun pihalla odottamassa kaveriani koska meillä oli alkamassa liikuntatunti. Ihan ilman mitään varoitusta mulle iski kauhean huono olo ja kylmä tuskan hiki. Juoksin vessaan mis mun teki kovasti mieli laatata mut ei vaan laatta lentäny.Mahaa sattu ihan sairaasti.Vessassa olin varmaan jonku 15 min kunnes päästin lähteä etsii et joko mun kaveri ois tullu jos se vois heittää mut kotiin. No onneks löysin sen saman tien vessan edestä. Mun oli mentävä sohvalle koulun käytävälle äkkiä maate koska huono olo ei hellittänyt. Mul oli erittäin tuskallisia mahakipuja. Soitin toiselle kaverilleni jos se vois tulla hakee mut kotiin ja onneks se suostu. Sovittiin treffit huoltoaseman pihalle. Lähdettiin tän kaverin kans jonka kans mun piti mennä liikuntatunnille niin sinne asemalle odottaa.Olin niin poikki et nukahdin autoon. Kaverini herätti mut sit ku tää mun toinen kaveri ilmesty paikalle. Olo oli tässä vaihees jo paljon parempi mutta olin kuulema aika kalpean näköinen. Että tällainen tapaus.
nyt nämä mun oireet on päivittäisiä...en uskalla mennä kouluun koska pelkään että saan tämän kohtauksen...kauppaankaan en enää mielelläni menisi enkä myöskään tahdo jäädä punaisiin liikennevaloissa...varasin nyt ajan koulun terveydenhoitajalle ja toivon mukaan tulen saamaan sellaista apua joka auttaa...Viikon verran jaksoin tapella vastaan noita oireita niitten uudestaan alkamisesta mut nyt se on vieny musta voiton..en jaksa enää tapella vastaan. =( ei oo kivaa
Ihan tavallinen aamu kotona, siinä töihin lähtöä valmistelin kun taivas putosi niskaan.
Ei mitään kummempia tapahtumia ennen kohtausta,sitten se alkoi kuin salamaniskusta televisiota katsellen,ensimmäinen vaihe oli pulssin nousu joka tuntui kuin ompelukone olisi naputtanut päässä.
Muistan ekan paniikkikohtaukseni hyvin. Olin alle 2-kymppinen ja YO-kirjoitukset edessä. Nuorena ja tyhmänä polttelin silloin tällöin pilveä ja ensimmäinen kohtaus iski pilvessä. Olin autossa ja yhtäkkiä tajuntani muuttui liian kirkkaaksi ja näin kaikki pienetkin yksityiskohdat maassa. Sydän alkoi hakkaa hulluna ja aloin hyperventiloida niin, että huuletkin meni siniseksi. Luulin, että kuolen koska huulet meni siniseksi ja sormet puuttuivat.
En tietenkään enää sen jälkeen uskaltanut polttaa pilveä, mutta kohtauksia tuli vielä pitkään sen jälkeen. Vasta kun tapasin nykyisen mieheni joka auttoi minut eroon syömishäiriöstä ja masennuksesta, pääsin väkitellen paniikkihäiriöstäkin eroon. Vaikka vieläkin joskus kohtaus meinaa tulla, mutta osaan yleensä hallita hermoni jolloin kohtaus menee ohi.
Tsemppiä kaikille jotka taistelee paniikkihäiriön kanssa! Siitä voi parantua.
Ensimmäinen kohtaus tuli kauppajonossa 14-vuotiaana. Siitä seurasi kaupassa käynnin välttelyä, kunnes kohtauksia alkoi tulla muuallakin ja alkoi eristäytyminen sosiaalisista tilanteista.
Minua häiritsee, että osa työkavereista on sitä mieltä, että paniikkihäiriöni on tullut huumeiden käytöstä nuorena. Silti sairastuin jo ennen alkoholikokeiluja, enkä huumeisiin ole onneksi koskenut vieläkään.
itselläni kaikki alkoi siitä kun pyörryin... rupesin pelkäämään ettäpyörryn uudestaan, mietin jatkuvasti että pyörryttäkö minua ja rupesin jatkuvasti tarkkailemaan itseäni ja jokaista peinä kolotusta... ja tottakai kun oikein miettii,niin tottahan toki se on totta...ja siinä sitä sitten noidankehässä oltiin...
sen jälkeen kun muutin opiskelun takia toiselle paikkakunnalle. Eka kohtaus pelästytti totaalisesti kun en käsittänyt mistä on kysymys. Yhtäkkiä tuli voimakas kylmänhiki, pyörtymisen tunne ja sydän hakkas täysillä. Oli ihan hirveä kokoemus!
Se siis näyttää todellakin pitävän paikkansa että se eka kerta kaivautuu syvälle mielen syövereihin koko loppu elämäksi. Liekö tuo johtuneen siitä pelosta ja hämmennyksestä, kun ei tiedä että mitä se on ja mistä johtuu?! itse kun olin aivan varma et mul on joku tappava sairaus...heikko sydän tai aivo kasvain tai jotain muuta vastavaa.Nykyään tieto ettei ole tappava tauti jo helpottaa kummasti=)
Kiitos kaikille, jotka ootte vastannu! Eipä ole tutkimukset mennyt hukkaan;)
Minulla kohtaus iski illalla sängyssä, pakko oli sanoa miehelle että soittaa ambulanssin, kun ei ollut milloinkaan ollut mitään vastaavaa. Siis olin aivan varma että nyt menee henki, vasemmanpuoleiset käsi ja jalka meni ihan tunnottomiksi, pumppu hakkasi muistaakseni n.180 (ambulanssi miesten mittaama), henkeä ei saanut, päätä koski älyttömästi ja sinne vasemmallepuolelle tietty, rintaan sattui myös kaameasti ja kaiken päälle vielä kauhea vapina ja horkka, olin kyllä aivan varma että nyt iski joku halvaus tai sydänkohtaus. No ambulanssi miehet mittaili siinä happiarvoja sun muita ja sitten ei kun polille ja lisää kokeita, mistä oli hirvein ranteesta otettava oliko se nyt valtimosta , mutta kuitenkin joku veri koe mistä näki tuon hyperventilaation jälkeenpäinkin. Sitten vain särkylääkettä ja rauhoittavaa ja yö polilla, eikä ne siellä paljon selitelleet että mikä oli, kyllä jäi jäytämään aika pitkäksiaikaa että onko jotain vakavaa, mutta aikanaan sitten tutkittiin muita vaihtoehtoja ja diaknoosi paniikkihäiriö. Kohtauksia tulee ja menee, mutta pärjäilen jotenkin ilman lääkkeitä, täällä päin kun ei harrasteta kun diapameja, ilmeisesti, ainakaan minulle ei ole muuta tarjottu, mutta tutisen ja huojun jotenkin jos kohtaus tulee, on joskus pitänyt kaupan kassalla sanoa myyjälle että on tälläinen paniikki, kun ei ole meinannut rahat pysyä hyppysissä ja muutenkin olen tärissyt niin pahasti, siitä juohtuikin mieleen mitä yksi myyjä sanoi kun mainitsin asiasta, hän tokaisi että hyvä ettei ollut muuta, oli säikähtänyt että saan jonku diabetes kohtauksen tai muuta vakavampaa, heh, että on asialla puolensakin.
Mulla alko paniikkihäiriö samalla tavalla parikymppisenä kun olin just muuttanut pois kotoa omaan asuntoon. Olin käymässä nukkumaan ihan onnellisena omaan sänkyyn kun yks kaks tuntu ettei saa happea. Menin ikkunaan haukkomaan henkeä ja siitähän se riemu nousi kun aloin hyperventiloimaan (en kyllä sillon tiennyt sitä) ensimmäinen ajatus oli että nyt täytyy soittaa äidille että tietää missä olen jos kuolen. Äiti haki tytön kotiin ja sanoi ettei mitään hätää ole koska mitään muuta ei näkyny ulospäin kun se hirveä tärinä. Nukuin isän ja äidin vieressä sen yön -ajatelkaa kakskymppinen- kun pelotti ihan hirveesti. Se ahdistus kestikin sitten varmaan useamman kuukauden peräkkäin eikä kukaan lääkäri antanu mulle paniikkihäiriödiagnoosia (elettiin 90-luvun alkua)tauti oli niin uusi tuohon aikaan ettei sitä osattu edes diagnosoida.
Olin 22v.kun elämäni muuttui täysin.Olin saanut lievän sähköiskun vatkaimesta ja pelästynyt sitä mielettömästi.Luulin kuolevani.Olo kuitenkin palasi normaaliksi mutta parin päivän päästä odottaessani linja-autoa kauhea olo iski taas.Jouduin jäämään autosta pari pysäkkiä aikaisemmin pois ja pääsin joten kuten lääkärin tutkittavaksi.Hän sanoi:Onpa tyttö tainut ottaa helluntain vähän rajusti...Niin nämä selittämättömät pahat olot kertaantuivat kunnes lopulta koko elämä oli yhtä paniikkihäiriötä.Hassua muuten kukaan töissä eikä naapureistani eikä läheisimpiä sukulaisiani lukuunottamatta huomannut mitään.Onnistuin salaamaan sen täysin.Onneksi nykyään on keksitty lääkkeet!
Kerron tarinani teille.
Olin pyöräilemässä, ja kun saavuin kotiin minua pyörrytti kamalasti. Pelästyin todella paljon huimaamista, joka hävisi vähäksi aikaa, mutta saapui illalla takaisin. Seuraavana päivänä huimaus jatkui, alkoivat sydämen tykytykset, päähän tuli outo polttava olo, rintaan pisti, niskat menivät jumiin, veri alkoi kiertää epätasaisesti, päässä humisi, huippasi, pupillit reagoivat oudosti, iho meni samanlailla kirjavaksi kuin vauvan iho, olin varma että kuolen.Soitin itselleni ambulanssin, sairaalassa ei kuitenkaan löydetty minusta mitää erikoista, epäiltiin kilpirauhasen vajaa- tai ylitoimintaa.
Tästä alkoi puolentoista vuoden helvetti ja lääkäri kierre. Vihaan ja pelkään lääkärissä käyntiä , enkä todellakaan mene sinne minkään pikkuvaivojen takia. Kukaan lääkäreistä ei koskaan epäillyt oireideni tulevan paniikkihäiriöistä, stressi oli yleisin syy , minkä lääkärit minulle antoivat. Korvatulehduksen ym.lisäksi
Jossain vaiheessa itse aloin pohtimaan, josko oireeni viittaisivat paniikkihäiriöön, epäilin kuitenkin itsekkin ajatusta, koska olin todella sosiaalinen ihminen, eikä minulla missään vaiheessa tullut pelkoa mennä minekkään, vaikka kaupassa käynnit alkoivatkin tuntua tuskalta, kun kassalla iski viimeistään kohtaus, alkoi tärinä ja vapina ja tuntui kuin olisi pyörtynyt siihen paikkaan. En kuitenkaan luovuttanut.Tarjosivat minulle masennuslääkkeistä ja ties mitä stressin poistajaa, en kuitenkaan onneksi alkanut niitä koskaan syömään. Työnsin itseni väkisin takaisin ihmisten ilmoille, menin takaisin töihin, kiertelin kaupungilla ja tein kaikkea mitä ennenkin. Toitotin itselleni, että tämä on vain paniikkihäiriö,tähän ei kuole ja tämä on yleistä. Juttelin ystävieni, työkavereiden, vanhempien, anopin, ihan kaikkien kanssa asiasta. Ja selvitin itselleni asian näin: Silloin kun olin pyöräilemässä, ja huimaus alkoi, minulla olikin vain korvatulehdus, joka aiheutti huimauksen. Luulin kuitenkin, että kyse oli jostain paljon vakavammasta, ja alkoi kuoleman pelko.Jota seurasivat paniikkihäiriöt eli ns.ylihengittäminen. Oireet loppuivat pikkuhiljaa, ja nyt elän tervettä elämää!!!!
tämä oli sukomaton tarina!!siis kun mullakkin olisi tommonen tahdon voima ja päättäväisyys nii myisin vaikka siitä hyvästä mummoni!kyllä kadehdin tollasia pioneerejä kun sinä.onneks olkoon että pääsit noin omaan elämään kiinni.minä en ole todellakaan onnekas.siskot hokee että sen kus lähde ja ja ja ja.....saa nousemaan karvat pystyyn koska tiedän että sen jäkeen saatan masentua pitkäksikin aikaa.ei ole meikäläisellä meinaa tommosta kanttia!
Mulla pamautti ekan kohtauksen päälle autoa ajaessa, kun rankkasade yllätti. Krapulaakin oli, joten säikähdys oli melkoinen. Sen jälkeen autolla ajo ahdisti pirusti, mutta pakko oli ajaa. Sitten pian vedin ahdistuksen mukanani kauppoihin. En ole saanut kuin pari kohtausta puolentoista vuoden aikana, mutta pelko jäi.
Mun eka kohtaus tuli koulussa noin 7 vuotta sitten. Tuli yhtäkkiä outo olo. Alkoi oksettaa ja oli pakko päästä pois. Menin sanomaan opettajalle että mulla on huono olo ja pakko lähtee. Se antoi luvan lähtee ja sitte ku pääsin ulos niin olo alkoi helpottua hiljakseen siinä kävellessä. Sen jälkeen se sama olo palasi kaupoissa, pankeissa, koulussa ja kaikissa vastaavissa paikoissa missä on paljon ihmisiä.
Muistan sen verran siitä ajasta että sillon oli muutenkin ahdistava elämäntilanne. Oli huolta omasta kehosta ja vähän sellaista täydellisyyden tavoitteluakin. Typerää tavoitella sellaista mitä ei voi koskaan saada!! Nykyään mä en enää tavoittele täydellisyyttä vaan yritän elää niinkuin parhaaksi näen. Yritän välttää stressiä mutta aina se ei onnistu.
Että tämmöstä. Muistan kyllä oikein hyvin sen päivän kun eka kohtaus tuli. Ihmettelin mitä mä aloin yhtäkkiä jännittää mutta nyt vanhempana ja "viisaampana" voin vaan todeta että en yhtään mitään. Se vaan tulee jos on tullakseen.