Tuulen tyttö, Yön poika

Tuuli puhalsi lempeästi ja kuiskutteli ikiaikaisia tarinoitaan tytölle, joka istui kalliolla ja katseli meren taakse laskevaa aurinkoa.
Aurinko värjäsi meren pinnan ja taivaan kullanpunaiseksi, tuule leikitellessä tytön pitkissä mustissa hiuksissa, jotka roikkuivat vapaina puoleen selkään asti.
Tytön hiuksissa oli pieni norsunluinen kampa, jonka hän oli saanut isältään..
Isä oli kuollut heimojen välisessä taistelussa ja kampa oli tärkeä muisto hänestä.
Tytön nimi oli Amina ja hän rakasti auringon laskua, leppeää tuulta ja levottoman meren pauhua. Hän istui joka ilta samalla kivellä ja kuunteli merta ja tuulta ja katseli laskevaa aurinkoa, jonka kultaiset säteet leikittelivät hänen vihreissä silmissään, ennen kuin katosivat meren taakse.

Amina oli nyt jo viidentoista ja naimaiässä. Hänen pitäisi valita itselleen puoliso tai hän joutuisi ottamaan sen, jonka äiti ja heidän kylänsä shamaani valitsisivat.
Hän ei halunnut ketään kylän salskeista nuorukaisista, vaikka he mukavilta näyttivät ja olisivat pystyneet hyvin perhettään suojelemaan.
Amina halusi jotain muuta, jotain niin kuin hänen edessään avautuva maisema. Sitä vain ei ollut kylän nuorukaisissa, joten Aminan olisi lähdettävä hakemaan onneaan muualta.
Auringon kadotessa horisontin taa ja pimeyden saapuessa ja värjätessä taivaan tummaksi ja herätellessä tähdet, Amina nousi ja lähti hiljakseen tallustamaan majalleen.

Vaikka Tuulen heimon ja Yön heimon välillä oli nyt rauha, se ei tarkoittanut sitä, etteivätkö molempien heimojen jäsenet olisi tappaneet tai orjuuttaneet vastaan tulevia toisen heimon jäseniä.
Aminan äiti Aimee oli Yön heimosta ja siksi Aminalla oli sysimustat hiukset, niin kuin äidillään, kun muiden heimon naisten hiukset olivat kullan vaaleat ja silmät taivaan siniset.
Aminan siskolla Rasalla oli tumman ruskeat hiukset ja merenharmaat silmät. Rasa ei vielä ollut naimaiässä, hänellä oli vielä kaksi vuotta aikaa katsella kylän miehiä, ennen kuin tulisi hänen aika valita tuleva puoliso.

Amina pakkasi ruokaa ja metsästysvälineet nahkareppuun, jonka heitti olalleen ja lähti sitten astelemaan öiseen metsään, kylän nuotioiden kajon jäädessä taakse.
Yön pimeimmäksi hetkeksi hän etsi nukkumapaikakseen suuren vanhan männyn, jonka käkkyräisillä oksilla hän oli jo pienenä tyttönä istunut ja odottanut isää tulevaksi.
Sille samalle oksalle hän nyt kapusi, nojasi selkänsä karheaa runkoa vasten ja sulki silmänsä.

Kalpea aamun kajo herätti hänet ja hän kapusi alas. Hän jatkoi matkaansa, auringon hiljalleen noustessa yhä ylemmäs ja paistaessa yhä kirkkaammin pilvettömällä taivaalla.
Metsä loisti syksyn väreissä ja jossain korkealla lensi kurkiaura etelään äänekkäästi toitottaen.
Amina rakasti syksyä, sen kirkkaita värejä, raikasta syysilmaa ja kesän kasvattamaa satoa, jota saattoi metsässä samotessa käyttää hyväkseen jos nälkä sattui iskemään.
Nytkin hän poimi muutamia muhkeita tatteja ja pulleita mustikoita pieneen tuohivasuunsa, joka hänellä oli aina mukana.

Keskipäivän aikaan hän pysähtyi solisevalle purolle ja kyhäsi nuotion, jossa paistoi tatit. Hän söi hieman savulta maistuvat tatit ja sen jälkeen popsi vasussa olevat mustikat, kaiken kruunasi raikas vesi iloisesti pulputtelevasta purosta.
Hän sammutti huolellisesti nuotion ja jatkoi matkaansa.

Illalla hän etsi hyvän paikan, jossa yöpyä. Hän oli saanut itselleen pienen laavun aikaiseksi, kun metsästä alkoi kantautua askelten ääniä.
’Mikä kumma rymyää tuolla tavalla.’ Amina mietti ja säikähti, sillä hänen mieleensä tuli, että se voisi olla karhu.
Hän huokaisi helpotuksesta, kun metsästä laavulle ei tullutkaan kiukkuinen karhu vaan, nuori mies, joka näytti hieman säikähtäneeltä, ryvettyneeltä ja väsyneeltä.
Amina oli varuillaan, koska oli varma, nuorukainen tuli toisesta Yön heimosta. Ainakin hän oletti niin koska nuorukaisen silmät olivat tumman ruskeat, miltei mustat ja hän oli pitkä, hoikka ja hänellä oli mustat kiiltävät hiukset, jotka oli vedetty ponin hännälle..

Nuorukainen katseli hämmentyneenä nuorta naista, joka istui pienen laavun alla ja kyhäsi nuotiota. Tuon nuoren naisen hiukset olivat sysimustat ja häntä olisi voinut luulla Yön heimon jäseneksi, elleivät hänen silmänsä olisi olleet vihreät kuin keväinen metsä.
Tuulen heimoakaan hän ei voinut olla sillä he eivät olleet tummia. Mutta saattaisiko hän kuulua kaukaiseen parantajista kuuluun Vihermetsän heimoon, sillä hehän olivat tummia mutta silmät olivat joko vihreät tai siniset.

Nuori mies oli Nemear nimeltään, oli väsynyt, sillä hän oli juossut pitkin päivää pakoon.
Hänen heimonsa miesväki oli häntä jahdannut, koska hän ei ollut huolinut päällikön tytärtä, Suradaa.
Nyt hän oli heimonsa karkottama henkipatto.

Amina katsoi nuorta miestä, joka ei oikein osannut päättää kuinka olisi ollut.
”Istahdahan alas, kuka oletkin.” Hän sanoi nuorelle miehelle, joka istahtikin alas.
”Nemear olen ja olin ennen Yön heimon kansaa, mutta kuka oletkaan sinä vihersilmä?” Nemeariksi esittäytynyt nuori mies kysyi.
”Olen Amina, Aramin ja Aimeen tytär, Tuulen heimosta.” Amina sanoi ja ihmetteli itsekin, kuinka uskalsi vieraalle sanoa koko nimensä ja jopa heimonsa.
”Et sinä Tuulen heimolaiselta näytä.” Nemear sanoi. ”Luulin sinun kuuluvan omaan heimooni tai kaukaiseen Vihermetsän heimoon, parantajiin.”
”Äitini on Yön heimosta, joutui sotasaaliina meidän kyläämme, jossa hän kohtasi isäni.” Amina sanoi. ”Siksi olen tumma, enkä vaalea, niin kuin Tuulen heimon kansa. Vihermetsän Heimosta en olekaan koskaan kuullut”
Nemear nyökkäsi ja oli sitten vaiti. Hän mietti, kyllä tuossa naisessa varmasti kulki parantaja heimon veri, hänessä itsessäänkin oli parantajan verta, joka tuli äidin puolelta.

Katsellessaan tuota nuorta miestä, Nemearia, Amina tunsi, tätä kohtaan outoa vetoa.
Hän tunsi, että Nemearissa oli sitä jotain, mitä kylän salskeissa nuorukaisissa ei ollut silloin, eikä tulisi ikinä olemaankaan.
Nemearkin tunsi sisimmässään, että tuossa mustatukkaisessa nuoressa naisessa, jonka silmissä paloi voimakas tunne ja elämäntuli, oli jotain erikoista ja puoleensa vetävää.
He eivät kuitenkaan tohtineet toisiansa koskettaa ja kun väsymys alkoi painaa kumpaistakin, he kävivät havu vuoteillensa lepäämään tulen hiljaa rätistessä ja lämmittäessä väsyneitä matkalaisia.

Amina kuuli unensa läpi tuulen laulavan öisiä satujaan ja laulujaan.

”Tuulen tyttö, Yön poika, kaks sielua nyt yhdistyy ja yhdeks muuttuu.
Voima sen saa kahden heimon vihan laantumaan.
On tässä kaksi ihmistä, niin erilaista, kuin päivä ja yö konsanaan,
mutta kuitenkin ovat. niin samanlaisia sielultaan
Palaa molempien silmissä ja sydämissä voimakas elämän liekki ja
se rakkaudeksi roihahtaa ja kaks heimoa rauhan saa.”

Näihin sanoihin, Amina nukahti. Hän näki unta jossa hän ja Nemear olivat yhdessä ja he katsoivat kahta heimoa, jonka jokainen jäsen seisoi suurella niityllä. He näyttivät olevan nyt ystäviä keskenään. Amina tunsi rauhan joka lepäsi kaiken tämän yllä. Sitten uni muuttui, jostain kaukaa tuli jokin tumma ja muodoton hahmo, joka peitti taivaan ja auringon. Kun Amina taas katsoi kahden heimon jäseniä, hän ei nähnyt heitä, vaan kuolleita ja mädäntyviä ruumiita. Ennen kuin hän heräsi unestaan, matala pahaenteinen ääni sanoi. ”Ei rauhaa kahden heimon välillä lain, vain sotaa ja kuolemaa on heillä ain.”
Amina nousi istumaan ja tuijotti pimeyteen. ’Se olikin vain unta.’ Hän huokaisi, mutta vilun väristykset liukuivat pitkin hänen selkäänsä hänen ajatellessaan untaan ja sitä kamalaa ääntä joka oli lausunut ne kamalat sanat.
Hän käänsi katseensa toiselle havuvuoteelle, jossa Nemear nukkui sikeästi.
Aminan mielestä nuorukainen näytti mukavalta siinä nukkuessaan. ’Minunkin pitäisi yrittää nukkua, huomenna olisi taas pitkä taival edessä.’ Hän ajatteli ja kävi taas lepäämään havuvuoteelleen. Hän oli juuri sulkenut silmänsä, kun metsästä kuului rytinää ja huutoa.
”Nemear, herää.” Amina sanoi ja töni nuorukaisen hereille.
”Mitä nyt.” Nemear kysyi unisena, mutta oli hänkin hereillä siinä silmänräpäyksessä, kuultuaan saman melun metsästä, kuin Aminakin. ”Joko he löysivät minut?” Hän sanoi säikähtäneenä.
”Mitä varten sinua jahdataan?” Amina kysyi ja katsoi Nemearia.
Nemear oli ensin vaiti ja kertoi sitten, mitä hänen kylässään oli tapahtunut.
”Amina, piiloudu tai joudut orjaksi kylään tai pahempaa jonkun puolisoksi, josta et tippaakaan pidä.” Nemear sanoi.
”Minä osaan huolehtia itsestäni.” Amina sanoi ja kiskoi metsästyspuukkonsa esiin.
”En myöskään voi antaa sinun tappaa heimoni jäseniä.” Nemear sanoi ja tarttui Aminan hoikkaan käsivarteen.
”Vai vielä sinun heimoasi.” Amina tuhahti. ”Ajavat sinua takaa kuin olisit vain riistaa.”
Nemear oli hiljaa, hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän vain katsoi tuota nuorta naista jonka silmissä paloi voimakas tahto ja jokin muu joka oli sitäkin vahvempaa.
”Amina, minä.” Nemear aloitti, mutta yhä lähestyvä metakka keskeytti hänet ja hän valmistautui taisteluun.
”En voisi koskaan elää itseni kanssa, jos joutuisin päivästä toiseen näkemään sinut jonkun toisen puolisona ja orjana.” Nemear sanoi.
”Mutta minä en voi jättää sinua noiden elukoiden vangittavaksi.” Amina sanoi ja tunsi sydämensä pakahtuvan kaikista niistä tunteista, joita sen hetken tapahtumat saivat aikaan.
”Kyllä minä jotenkin pärjään.” Nemear sanoi ja kiskoi vyötäisillään roikkuneen metsästyspuukon ja pienen kirveen esille. ”Mene nyt ja elä vapaana.”
Äänet lähestyivät ja pian puiden lomasta ilmestyi joukko tummia Yön heimon miehiä.
Nemear astui kuin suojakilveksi Aminan eteen ja käski tämän juosta ja olla katsomatta taakseen.
Amina juoksi ja kuunteli takaa kuuluvia taistelun ääniä.

Hän juoksi ja juoksi kunnes kompastui juurakkoon ja lensi rähmälleen.
”Tule tänne.” Sanoi vanha ja hauras ääni, jostain Aminan vierestä.
Amina katsoi äänen suuntaan ja näki vanhan naisen, jolla oli vitivalkeat hiukset ja kirkkaan vihreät silmät.
”Tule, seuraa minua.” Nainen sanoi taas tuolla ystävällisellä äänellä ja katsoi mustatukkaista nuorta naista, joka juuri kömpi pystyyn ja ravisteli sammalia ja pudonneita lehtiä vaatteiltaan.
Aminan teki mieli kysyä mitä vanhus teki keskellä korpea, mutta oli hiljaa ja seurasi tätä. Ja koko ajan hän pelkäsi, että Nemearin jahtaajat keksisivät hänetkin ja seuraisivat perässä.
Mutta jahtaajien äänet jäivät kauas taakse.
Nainen johdatti Aminaa syvemmälle metsään, pian he saapuivat kalliolle, jonka edessä oli kivipaasien ympäröimä aukea.

Nemear tappeli heimon miesten kanssa, kunnes joku kumautti häntä päähän ja hän lysähti tajuttomana maahan.
Hän tunsi leijuvansa jonnekin pimeään, jossa hän näki vilaukselta hailakoita hahmoja, esi – isiä kenties. Hahmot tulivat ja menivät, kuin aaveet.
Äkkiä hahmot vahvistuivat ja hän tajusi olevansa majassa ja hänen ympärillään hääri kylän miehiä. Nemear tajusi olevansa sidottu, eikä voinut muuta tehdä kuin seurata miehien puuhia.
Myöhemmin hänet raahattiin suurelle aukiolle.
Kylän päällikkö Rana saapui paikalle ja hänen jäljessään hänen tyttärensä Surada. Pian päällikön seuraan liittyi kylän shamaani Hareman, jota Nemear piti kierona ja riidanhaluisena.
Hän se oli ehdottanut päällikölle, että Nemearin olisi otettava tämän tytär puolisokseen. Nemear ei koskaan ollut pitänyt siitä, että ketään pakotettiin ottamaan, joku josta tämä ei pitänyt.
Hareman astui hänen eteensä ja suoritti joitakin rituaaleja ja ennen kuin hän kääntyi kailottamaan kyläläisille, hän väläytti ilkeän ja tyytyväisen hymyn Nemearille.
’Miksi se noin virnuilee.’ Nemear ihmetteli ja mulkoili vihaisena shamaania.
”Minä uhraan tämän tottelemattoman urhon, lepyttääkseni vihastuneita jumalia.” Hareman kailotti ja hän veti asunsa kätköistä pitkän koristeellisen puukon, jonka terässä oli vielä edellisten uhrien kuivuneita veripisaroita. Hareman painoi polvillaan olevan Nemearin pään taaksepäin ja oli valmiina sivaltamaan tämän kaulan auki, kun Surada juoksi hänen luokseen huutaen. ”Ei! Älä tapa häntä.”
”Painu takaisin isäsi luo, äläkä puutu seremoniaan.” Hareman sähähti ja hänen silmissään välähti hetkellinen viha.
”Minä pyydän, päästä hänet menemään.” Surada sanoi ja polvistui shamaanin eteen.
Suradalla oli jo sydämensä valittu, eikä se ollut Nemear, vaan Musha, nuori poika, jonka kanssa hän oli jo pienestä pitäen jakanut kaiken. Hän ei halunnut Nemearia tapettavan vain isän ja shamaanin oikkujen takia.
Shamaani katseli tyttöä, joka aneli polvillaan armoa ja hetken hän tunsi outoa mielihyvää tästä.
”Laki on laki ja jumalat on lepytettävä.” Hareman sanoi ja silmäili tyttöä, jota hän ei kuitenkaan voisi tappaa, sillä silloin hän saisi päällikön vihat päälleen.
Surada nousi seisomaan ja alkoi puhua kuuluvalla äänellä. ” Minä en alun alkaenkaan halunnut Nemearia, minä vihaan pakkoliittoja.” Hän sanoi.
”Vaikene kurja!” Hareman huudahti ja läimäytti tyttöä kasvoille niin, että tämä lensi maahan pitkin pituuttaan.
”Hareman! Sinulla ei ole oikeutta läimäyttää tytärtäni kaiken kansan nähden.” Rana jyrähti nousten seisomaan.
”Vaikene oi päällikkö tai saat yllesi jumalien vihan.” Hareman sanoi, mutta näytti pelokkaalta, sillä tiesi menneensä liian pitkälle.
”Hareman, lopeta tämä hulluus, ennen kuin joudun karkottamaan sinutkin kylästäni.” Rana sanoi.
”Jumalat vaativat uhrin, joko tämä poika tai annat minulle tyttäresi puolisokseni ja jumalien palvelijaksi.” Hareman sanoi ja mulkoili Ranaa.
”Nyt menit liian pitkälle!” Rana huudahti vihoissaan. ”Kukaan ei ikinä saa loukata tytärtäni, vastaamatta siitä hengellään.”
Hareman alkoi perääntyä, puukko yhä kädessään, Ranan lähestyessä häntä, kädessään taistelukirveensä.