antaa hiukan erilaisen kuvan. Olen huomannut, että joskus kun saan jonkun spontaanin (suorastaan impulsiivisen) idean, teen sen, koska en ehdi siinä muuta miettiä. Sitten kun palaan takaisin normaaleille raiteilleni, olenkin yllättävän vaisu ja ujo. Inhoan suurempia seuroja (noin neljän, viiden ihmisen porukkaa) ja luulen, että se johtuu juuri tuosta ujoudestani. Olen siis ujo, mutta aina hetkellisesti saatan olla rohkea. Kuulostaako kummalliselta? Onko kellään vastaavaa kokemusta? Itse olen tullut siihen tulokseen, että olen pohjimmiltani ujo, mutten sitten tiedä... Olen ajatellut sen niin yksinkertaisesti, että rohkea ihminen ei jännittäisi koskaan tai missään. (rohkea ihminen olisi kaikkialla kuin kotonaan!). Mitä mieltä te olette näistä teidän vastakohdistanne, eli rohkeista? :)
Itse olen sitä mieltä, että joko ihminen on rohkea ja itsevarma tai sitten ei ole. Toisin sanoen, kukaan ei voi olla puoliksi. Sellainen ihminen, joka on vain välillä, ei ole oikeasti... (kuten minä).
Itse olen sitä mieltä, että joko ihminen on rohkea ja itsevarma tai sitten ei ole. Toisin sanoen, kukaan ei voi olla puoliksi. Sellainen ihminen, joka on vain välillä, ei ole oikeasti... (kuten minä).
Vastaukset 5
Vanhimmat
sekavalta? Kirjoitin sen niin nopeasti, etten ehtinyt itsekään oikein miettiä.
Tiedän mitä tarkoitat. Paikalle meno jännittää kyllä melkein aina, mutta voikin olla tilanteita joissa tunnen itseni rennoksi ja juttuakin irtoaa melkein heti.
ole mitään merkitystä. Minä olen suupalttina ja keskipisteeseen pyrkimässä pienemmässä joukossa minä 1 tai 2 muuta, mutta suurempi joukko saa olemaan mieluummin hiljaa. Viimeaikoina olen tutustunut niin ihmeellisen moneeen pikkusieluiseen yksilöön, ettei lähempi tuttavuus juurikaan kiinnosta.
Ulospäin näytän ylpeältä ja välinpitämättömältä (varmaan suorastaan vee-mäiseltä), ja haluan olla rauhassa ilman, että asioihini puututaan. Yleisistä asioita voin puhua ja tehdä jopa aloitteenkin.
Mulla on kai liian suuret vaatimukset Ystäviltäni, ja siitä syystä saan olla yksin. Mutta en ole luopunut toivosta löytääksení vielä joskus luotettavan naispuolisen ystävän (-miesystävä minulla on), saavani itseluottamusta ja pääseväni ujoudestani.
Mulla kans tuntuu, että just ryhmätilanteissa menee ihan lukkoon. Sitten jos joku kysyy jotain niin rupean takeltelemaan, ääni saattaa väristä ja sanon mitä sattuu (vaikka ei pitänyt). Sitten kaikki pitävä jotenkin outona ja keskustelu tyrehtyy.
En pidä muuten itseäni ujona, kahden kesken pystyn juttelemaan ihan normaalisti, saatan jopa innostua lörpöttelemäänkin. Yleensäkin tykkään puhua ja jutella ihmisten kanssa etenkin itseäni vanhempien kanssa. Mutta samanikäisten kanssa en osaa jutella oikeastaan mitään.
Miksi minusta tuntuu, että olen ainoa tällainen. Mutta kun lukee näitä kirjoituksia niin huomaa ettei ole..silti en vain koskaan tapaa samanlaista ujostelijaa, höh!
Samoja kokemuksia... Harrastan joukkuelajia ja olen huomannut että välillä sielläkin teen tai sanon ihan mitä vaan ja olen hyvinkin ulospäinkääntyneellä tuulella mutta sitten herään yhtäkkiä "todellisuuteen" ja siihen että ai niin, en olekaan puhelias. Se ketuttaa aivan mielettömästi. Miksen voi olla, aivan, normaali? Miksi vedän joukkueessani päälle sen ujous-roolin, vaikka rakastan joukkuettani ja joukkuekavereiden kanssa vietettyä aikaa? Usein jonkun tapahtuman (harjoituksen ym.) jälkeen olen loppupäivän vihainen itselleni, kun en taaskaan saanut suutani enempää auki. Ja taas teen päätöksen: "sitten ensi kerralla..."