Burn Out - vakava sairaus?

Niinpä niin, miksi sitten niin ei ajatella työpaikoilla? Raha ratkaisee, ei sen terveyden niin väliä?

Olen tosi pahoillani teidän vuoksi. Surullista luettavaa koko ketju. Itse olen vaihtanut usein työpaikkaa, asuntoa ja miestä. Kaikkia noin kolmen vuoden välein. Joskus häpeän itseäni ja silloin myös tiedän että jotain omituista on siinä, että en kykene olemaan samassa paikassa kauaa. Pääsääntöisesti ja omituista kylläkin viihdyn kohtalaisesti aina paikassa kerrallaan. Nyt näen kuitenkin ongelman uudessa valossa. Jos olisin jäänyt samaan työpaikkaan hetkeäkään kauemmin olisin varmasti teidän asemassanne. Olisi mielenkiintoista kuulla, että miten ihmeessä te olette jaksaneet pinnistellä niin kauan että tulee burn out. Oikeasti ihailen sitkeyttänne. Minun tapani heti paeta ongelmia on väärä ja teidän tapa sitkitellä liian kauan on myös väärä. Miten voitaisiin auttaa toisiamme ja löytää se kultainen keskitie. Haluaisin olla jo aloillani, mutta pelkään että jos taas tulee sellainen raivo ja energia, että alan hommaamaan uutta työtä ja pakkaamaan. Tiedän, että se voi tapahtua, kun olen jo käynyt läpi monta vaihtoehtoa ajatuksissani. Mietin aina mielessäni kaikkia mahdollisia varauloskäyntejä. Kerran psykiatrin vastaanotolla on todettu ahdistus. Psykiatri haukkui pahaksi ja huonoksi ihmiseksi, muttei halunnut itse hoitaa, eikä neuvonut muuallekaan.

luettavaa kirjoitti:

Olen tosi pahoillani teidän vuoksi. Surullista luettavaa koko ketju. Itse olen vaihtanut usein työpaikkaa, asuntoa ja miestä. Kaikkia noin kolmen vuoden välein. Joskus häpeän itseäni ja silloin myös tiedän että jotain omituista on siinä, että en kykene olemaan samassa paikassa kauaa. Pääsääntöisesti ja omituista kylläkin viihdyn kohtalaisesti aina paikassa kerrallaan. Nyt näen kuitenkin ongelman uudessa valossa. Jos olisin jäänyt samaan työpaikkaan hetkeäkään kauemmin olisin varmasti teidän asemassanne. Olisi mielenkiintoista kuulla, että miten ihmeessä te olette jaksaneet pinnistellä niin kauan että tulee burn out. Oikeasti ihailen sitkeyttänne. Minun tapani heti paeta ongelmia on väärä ja teidän tapa sitkitellä liian kauan on myös väärä. Miten voitaisiin auttaa toisiamme ja löytää se kultainen keskitie. Haluaisin olla jo aloillani, mutta pelkään että jos taas tulee sellainen raivo ja energia, että alan hommaamaan uutta työtä ja pakkaamaan. Tiedän, että se voi tapahtua, kun olen jo käynyt läpi monta vaihtoehtoa ajatuksissani. Mietin aina mielessäni kaikkia mahdollisia varauloskäyntejä. Kerran psykiatrin vastaanotolla on todettu ahdistus. Psykiatri haukkui pahaksi ja huonoksi ihmiseksi, muttei halunnut itse hoitaa, eikä neuvonut muuallekaan.

Totesin tuossa tätä ketjua lukiessani että taitaa olla vaikea aihe. En saanut keskustelua aikaiseksi mitä olisin kaivannut.

Jokatapauksessa vastaan kysymykseesi.
Minun kohdallani burn OUT tuli yllättäen..
En osaa yksilöidä tiettyä syytä sille.. Ensin oli kaikki kohtuullisen hyvin ja työ oli mukavaakin, kunnes eräänä päivänä tajusin että en jaksa enää..

Mun työ on sellaista että olen vastuussa aika paljosta ja firmassa on liian vähän henkilökuntaa. Eli kaikki tai suuri osa on kasattu mun niskoille.
Näiden mun pomojen tyyliin kuuluu myös juoksuttaa ja pompotella. Työpäivät ja viikot ovat pitkiä. Haukkumiset ja solvaukset eivät nekään ole vieraita. Kotiin soitetaan vapaalla ollessakin ja kysellään mitä typerimpiä asioita, sellaisia jotka ihan pällikin pystyisi hiemaan asiaa tutkittuaan huomaamaan. Mutta kun ei viitsitä. Ekana tulee mieleen että soitetaanpa tuolle..

Sitten kun tilanne kävi rassaamaan, mä tyypillisenä optimistina tai typeryksenä (ihan kuinka vaan) ajattelin vaan että kyllä se siitä ja huomenna on parempi päivä.. No eipä se mennytkään niin, tiedän sen nyt. Jokatapauksessa tuo ns. normaalitilan ja loppuunpalamisen välinen olotila oli sumussa kulkemista. Näin jälkikäteen en edes muista mitä olen tuona aikana tehnyt.. En ajatellut koko asiaa, työssä kävi sellanen haamuminä.. Kunnes eräänä päivänä en vaan kestänyt painetta enää ja myönsin asian itselleni.

Ja koska olin lopussa, finito, caput tuli tehtyä paljon virheitä ja kysyttyä turhaankin neuvoja pomoilta asioiden hoitamiseen, he raivosivat entistäkin enemmän. Puhuteltiin jopa idioottina, apinana tms.

Miksikö siedin sitten tuota kohtelua yleensäkään? En tiedä loppujenlopuksi vastausta. Kai olen vaan typerän uskollinen tai vaan typerä. Ja tietysti osaksi vaikuttaa se 3kk karenssi irtisanoutumisesta ja rahattomuus. Uutta työpaikkaakin koitin katsella, mutta ehkäpä olivat niissä viisaita eivätkä halunneet minua töihin tässä tilassa (vaikka tietenkään en ollut asiasta maininnut).

Työpaikallani asiaa ei kertakaikkiaan ymmärretä, vaikka kaikki mahdolliset keskustelut on koitettu. Olen jopa saanut lisää haukkumista. Minähän olen petturi kun sairastun keskenkaiken.. Työstä en ole voinut olla poissa henkilökunnan vähyyden vuoksi, mutta saan keskusteluapua ja lääkitystä..

Tilanne on kuitenkin siinä pisteessä että enää ei ole muita mahdollisuuksia kuin jäädä vaan kylmästi lomalle. Joten psykiatrin (tai mikä sitten lieneekään) aikaa ja lausuntoa odotellessa.. Että silleen. Ties mitä siinä lausunnossakin sitten seisoo..

Toivotan kaikille vastanneille/lukeneille voimia kullekin tarpeensa mukaan.

Loppuun palanut kirjoitti:

Totesin tuossa tätä ketjua lukiessani että taitaa olla vaikea aihe. En saanut keskustelua aikaiseksi mitä olisin kaivannut.

Jokatapauksessa vastaan kysymykseesi.
Minun kohdallani burn OUT tuli yllättäen..
En osaa yksilöidä tiettyä syytä sille.. Ensin oli kaikki kohtuullisen hyvin ja työ oli mukavaakin, kunnes eräänä päivänä tajusin että en jaksa enää..

Mun työ on sellaista että olen vastuussa aika paljosta ja firmassa on liian vähän henkilökuntaa. Eli kaikki tai suuri osa on kasattu mun niskoille.
Näiden mun pomojen tyyliin kuuluu myös juoksuttaa ja pompotella. Työpäivät ja viikot ovat pitkiä. Haukkumiset ja solvaukset eivät nekään ole vieraita. Kotiin soitetaan vapaalla ollessakin ja kysellään mitä typerimpiä asioita, sellaisia jotka ihan pällikin pystyisi hiemaan asiaa tutkittuaan huomaamaan. Mutta kun ei viitsitä. Ekana tulee mieleen että soitetaanpa tuolle..

Sitten kun tilanne kävi rassaamaan, mä tyypillisenä optimistina tai typeryksenä (ihan kuinka vaan) ajattelin vaan että kyllä se siitä ja huomenna on parempi päivä.. No eipä se mennytkään niin, tiedän sen nyt. Jokatapauksessa tuo ns. normaalitilan ja loppuunpalamisen välinen olotila oli sumussa kulkemista. Näin jälkikäteen en edes muista mitä olen tuona aikana tehnyt.. En ajatellut koko asiaa, työssä kävi sellanen haamuminä.. Kunnes eräänä päivänä en vaan kestänyt painetta enää ja myönsin asian itselleni.

Ja koska olin lopussa, finito, caput tuli tehtyä paljon virheitä ja kysyttyä turhaankin neuvoja pomoilta asioiden hoitamiseen, he raivosivat entistäkin enemmän. Puhuteltiin jopa idioottina, apinana tms.

Miksikö siedin sitten tuota kohtelua yleensäkään? En tiedä loppujenlopuksi vastausta. Kai olen vaan typerän uskollinen tai vaan typerä. Ja tietysti osaksi vaikuttaa se 3kk karenssi irtisanoutumisesta ja rahattomuus. Uutta työpaikkaakin koitin katsella, mutta ehkäpä olivat niissä viisaita eivätkä halunneet minua töihin tässä tilassa (vaikka tietenkään en ollut asiasta maininnut).

Työpaikallani asiaa ei kertakaikkiaan ymmärretä, vaikka kaikki mahdolliset keskustelut on koitettu. Olen jopa saanut lisää haukkumista. Minähän olen petturi kun sairastun keskenkaiken.. Työstä en ole voinut olla poissa henkilökunnan vähyyden vuoksi, mutta saan keskusteluapua ja lääkitystä..

Tilanne on kuitenkin siinä pisteessä että enää ei ole muita mahdollisuuksia kuin jäädä vaan kylmästi lomalle. Joten psykiatrin (tai mikä sitten lieneekään) aikaa ja lausuntoa odotellessa.. Että silleen. Ties mitä siinä lausunnossakin sitten seisoo..

Toivotan kaikille vastanneille/lukeneille voimia kullekin tarpeensa mukaan.

On vakava sairaus, mikä kannattaa hoitaa hyvin lomalla, (lääkkeillä) ja elämänmuutoksilla (työpaikan/ammatinvaihdos?). Itse en koe burnoutin tarkoittavan vaan työssä loppuunpalamista vaan myös KOKO elämässä, koska sairaus vaikuttaa jokaiseen osa-alueeseen: parisuhteseen, perheeseen (lähimmäisiin), harrastuksiin ym myös eli KAIKKEEN.

Hoida itsesi kuntoon äläkä häpeile diagnoosia/diagnooseja tai muutakaan; kysymys on elämän lisäksi myös toimeentulosta ... pidemmän päälle, jos sairaus pitkittyy.

Tsemppiä! Terv. "nuori eläkeläinen"

luettavaa kirjoitti:

Olen tosi pahoillani teidän vuoksi. Surullista luettavaa koko ketju. Itse olen vaihtanut usein työpaikkaa, asuntoa ja miestä. Kaikkia noin kolmen vuoden välein. Joskus häpeän itseäni ja silloin myös tiedän että jotain omituista on siinä, että en kykene olemaan samassa paikassa kauaa. Pääsääntöisesti ja omituista kylläkin viihdyn kohtalaisesti aina paikassa kerrallaan. Nyt näen kuitenkin ongelman uudessa valossa. Jos olisin jäänyt samaan työpaikkaan hetkeäkään kauemmin olisin varmasti teidän asemassanne. Olisi mielenkiintoista kuulla, että miten ihmeessä te olette jaksaneet pinnistellä niin kauan että tulee burn out. Oikeasti ihailen sitkeyttänne. Minun tapani heti paeta ongelmia on väärä ja teidän tapa sitkitellä liian kauan on myös väärä. Miten voitaisiin auttaa toisiamme ja löytää se kultainen keskitie. Haluaisin olla jo aloillani, mutta pelkään että jos taas tulee sellainen raivo ja energia, että alan hommaamaan uutta työtä ja pakkaamaan. Tiedän, että se voi tapahtua, kun olen jo käynyt läpi monta vaihtoehtoa ajatuksissani. Mietin aina mielessäni kaikkia mahdollisia varauloskäyntejä. Kerran psykiatrin vastaanotolla on todettu ahdistus. Psykiatri haukkui pahaksi ja huonoksi ihmiseksi, muttei halunnut itse hoitaa, eikä neuvonut muuallekaan.

No oletpas sinä psykiatrin kohdannut.

Tiedän muitakin jotka toimii kuten sinä. Yksi sellainen on kyllä sellainen, että pistää kaiken menemään päin seiniä ja pahemminkin, ja häipyy sitten paikalta, mikälie.

Sinä kuulostat ihan ookoolta kuitenkin toisaalta kun näet ongelmasi.Ja tuskin jätät jälkeesi savuavia raunioita. Tuo tuntemani ei kuuna päivänä tunnusta, että hänessä ois jotakin vikaa.