Missä ovat sijoitettujen kertomukset ja tunteet

Kyselit sijoitettujen tarinoita ja ajattelin kertoa omani. Jossain tämän palstan syövereissä se on kyllä, joskus aikoja sitten kirjoitettuna.

Olen perheeni vanhin lapsi. Vasta 25-vuotias, mutta jo kolmen lapsen äiti. Lapsuuteni vietin kahden pikkuveljeni kanssa ja meidät huostaanotettiin, kun olin 10-vanha, vanhempiemme alkoholismin takia. He olivat pahasti alkoholisoituneita eivätkä huolehtineet meistä. Ikävuosinani 4-7 heillä oli selvä kolmenvuoden kausi, jonka jälkeen he repsahtivat, kun lääkärit laittoivat heille "huijaus" antabuskapselit. Olen aika katkera tästä fiksusta päätöksestä, jonka joku lääkäri teki.

Vanhin pikkuveljeni jäi aika lailla minun kontolleni sen jälkeen. Välillä myös nuorempikin. Ikäeroa veljiini minulla oli 7 ja 1.8-vuotta. Usein kotona ei ollut ruokaa ja isäni myi meidän pyörät, huonekalut ja ihan kaiken minkä rahaksi vain sai, viinan himoissaan.

Kumpikaan vanhemmistamme ei ollut väkivaltainen meitä lapsia kohtaan, mutta toisiaan he hakkasivat kännispäissään ja myös muita meillä olleita aikusia. Ollessani n. 9-vuotias, isäni kännispäissään tappeli perhetuttumme kanssa ja huusi minulle, että minun täytyy tuoda hänelle leipäveitsi, että hän tappaa sen paskan. He painiskelivat eteisen lattialla. Olin nuorimman veljeni kanssa yksin silloin kotona. Kieltäysyin ja soitin poliisit, jotka tulivat rauhoittamaan tilanteen ja lähtivät sitten pois. En muista veivätkl isän putkaan vai eivät? Mutta joku meidän kanssa jäi...luultavasti isä? En ole ihan varma.

Jokatapuksessa oli helpotus, kun pääsimme pois. Mutta en sano, että se oli se mitä toivoimme. Ei, hartain toiveemme oli päästä takaisin kotiin. Uskoimme siihen, että tapahtuisi ihme ja vanhempamme lopettaisivat juomisen. Pitkään uskoin, että pääsemme ihan mikä päivä tahnasa kotiin, että isä ja äiti tulee hakemaan meidät ja me olemme kuin muut perheet, normaaleja. Vaikka sanotaan nyt, että minä vierastin ja pelkäsinkin normaaleja perheitä. Minusta ne perheet joissa ei ryypätty ja rellestetty olivat epänormaaleja ja outoja.

Alkuun asuimme lastenkodissa. Nuorin veljemme asui hetken pienten lasten lastenkodissa Folkhelsanissa ja siirtyi sieltä hertsikaan. Se oli kamalaa. Mikään ei ollut niin hirveää, kuin mennä folkhelsaniin katsomaan häntä ja lähteä pois, kun hän jäi pinnasänkyyn/häkkisänkyyn huutamaan sydäntäraastavasti. Hän oli ihan yksin tuntemattomien ihmsten kanssa ja me tunsimme hätää hänen vuokseen. Usein lähdimme itku silmässä pois. Onneksi pääsimme aika pian (n. vuoden päästä) kaikki samaan lastenkotiin ja samaan osastoon. Tämä kai vanhempiemme vaatimuksesta? Meisät olisi haluttu erottaa jostain syystä ja kai nuorin laittaa perheeseen...yksi on kai helpommin perheeseen sijoitettava kuin kolme? Mutta isäni ainakin vastusti jyrkästi sitä, että meidät erotettaisiin. Me olimme nyt kolmisin yksin perhe.

Kun olin 12-vuotias ilmaantui sijaisperhe, joka oli kiinnostunut meistä. Tai lähinnä veljistäni. He hakivat kahta ala-asteikäistä lasta (syy selvisi myöhemmin..en ole varma, mutta uskon, että puheissa oli todellakin perää, itsehän perheessä myös elin). Perhe oli valmis kuitenkin ottamaan minutkin, mikäli niin tahtoisin. Pääsiäisenä -92, me menimme tutustumaan perheeseen ekaa kertaa. Se oli todella outoa, olla vieraiden ihmisten luona ja yrittää olla jotenkin kodinomaisesti. Kaikki tuoksui oudolle, kuulosti oudolle ja sijaisvanhematkin tuntuivat oudolle. Ja minusta oli muutenkin outoa, että vieraat ihmiset haluaisivat meidät asumaan luokseen. En oikein tiennyt miten päin pitäisi olla. Sanon nyt tähän, että olin todella helppo lapsi lastenkodissa. Minun kanssa hoitajilla oli todella vähän ongelmia. Itseasiassa he olivat aika huolissaan siitä kun olin niin älyttömän kiltti. Toki, mahtuis iihen yksi pieni ajan jakso jolloin teimme kaikki ryhmän lapset kaikkea tyhmää yhdessä tuumin ja tädit olivat helisemässä meidän kanssa. Mnta ihanaa lastenkodin tätiä on pitäjänmäen lasten kodista jäänyt mieleeni ja yhä viellä muistelen omaahoitajaani, yökköämme joka oli super ihana sekä yhtä toista tätiä. Myös yksi harjoittelija jäi pysyvästi mieleen, hän oli todella mukava!

No pääsiäisenä olimme tutustumassa perheeseen ja kuulostelemassa millaista siellä oli. Se oli mukava ja erinlainen viikonloppu maalla, pienessä kylässä. Mitään pahaa sanottavaa ei jäänyt ja äiti vaikutti todella mukavalta tyypiltä minusta. Tämä äiti oli kirjallinen ihminen ja sossuni tiesi tämän ja hän uskoi, että viihtyisin siellä, sillä itse rakastin kirjoittamista yli kaiken. Toisaaltaan se oli minulle pakoa todellisuudesta, kirjoittaminen.

Kesällä menimme sitten kahdeksi kuukaudeksi perheeseen, kokeilemaan siellä asumista, jonka jälkeen päätettäisiin miten käy. Kesän aikana tuli selväksi, että en tule toimeen sijaisäidin kanssa. Jätin tavaroitani sinne tänne ja äiti hermostui, kun en muistanut laittaa tavaroita paikoilleen. En myöskään osannut oikein siivota (tosin, ei minulle tätä oltu edes opetettu, lastiksessa, kun oli siivoja, joka siivosi, meidän piti vain katsoa, että tavarat ovat pois tieltä). Ja jotenkin oli shokki joutua tekemään maatilan töitä, kun oli tottunut, että huoneen järkkääminen on ainut. Mattopyykit, mansikanpoimiminen, sienestäminen, marjassakäynti, ruohonleikkuu, imurointi, mattojen tamppaus, pyykkienripustaminen...ne olivat kaikki jotenkin uutta. Ehkä liikaa liian nopeasti? Ja ne maalaistavat, vierailla käynnit etc. olivat kuin eriplaneetalta. Ei meillä ollut pöytätapoja tai tapoja vierailuun ja monet jutuista tuntuivat todella oudoilta ja toiset vielläpä hirveän loukkaavilta. Veljeni taas viihtyivät todella hyvin ja he tulivat sijaisäidin kanssa erinomaisesti toimeen.

Kun teimme lähtöä takaisin lastikseen, pyysi sijaisäiti, että pakkaisin kaikki tavarani ja varmistaisin, että mitään ei jää. Hän sanoi, että kai ymmärrän, etten voi sinne tulla ja etteivät he edes halua minua sinne. He halusivat vain veljeni. Asia oli ihan ok, silloin. Pakkasin tavarani ja olin hiukan hölmistynyt. Mietin sitä, että olis outoa asua yksin lastenkodissa ilman veljiäni.

Kun pääsimme latsenkotiin ja pidimme palaverin, niin sijaisäiti lirkutteli ja leperteli siitä miten hän tottakai haluaa minut sinne. Tottakai minä tulen! Olin ihan sekaisin, enkä oikein tiennyt miten suhtautua. Juuri edellisenä päivänä hän oli sanonut, että ei halua minua sinne ja nyt vakuutti isoon ääneen vastapäätä minua, että haluaa ja etä kyllä minun täytyy heille tulla. Mietin, että no, mennään sitten, jos se niin sinne mut haluaa (arvasin kyllä että näin ei ollut, mutta en ollut valmis luopumaan veljistäni ja katsoin, että kerta hän niin julkisesti sanoi, saatoin sinne mennä...tämä taisi olla virhe...sijaisäiti ei nimittäin uskaltanut sanoa rehellisesti, että pojat hän on valmis ottamaan, mutta ei minua ja oli varmasti katkera minulle, etten pitänyt kiinni siitä, mitä hän aijemmin minulle sanoi).

Niinpä muutimme perheeseen. Veljilläni oli todella mukavaa ja hauskaa siellä. Itsekkin nautin, sijaisisä oli todella kiva ja perheen aikuiset lapset puolisoineen olivat todella ihania ja herttaisia. Heidän kyläilyjä odotimme aina innolla ja oli suurta juhlaa kun he tulivat.

Veljeni siis viihtyivät todella hyvin. Nuorinveljeni rakasti sijaisäitiä ja sijaisäiti taisi olla hiukan kateellinen siitä rakkaudesta, jota veljelläni oli myös vanhempiamme kohtaan. Koska kerran, kun veljeni jäi itkemään vanhempiemme lähdettyä ikävää, sanoi hän isälleni, että veljeni vaan näyttelee, osaa sen taidon niin hyvin, ettei hän oikeasti ikävöi.

Itselläni oli vaikeuksia sopeutua, yritin kyllä ja varmaan sijaisäitikin, mutta me emme tulleet toimeen. Hän syytti minua varastamisesta, valehtelusta ja tein kaiken väärin. Leipomukseni olivat rumia, niinkuin minäkin hänestä. Hän oli sitä mieltä, että jaoin itseäni kylillä. Että, kun minua kiusattiin koulussa ja rohkaistuin rehtorin puheille siitä, niin menin näyttämään vaan tissejäni ja hiuksiani hänelle (olin 13-vuotias). Hän vei rintaliivini väittäen niitä omikseen ja sanoen, että varastin hänen rintaliivinsä. Hän varmaan erehtyi, sillä meillä oli samanväriset. Tosin kokoerosta sen olisi pitänyt huomata ja yritin selittääkins ijaisperheen äidille, että kai hän huomasi, etteivät rintaliivini millään voineet sopia hänelle, koska oli meillä sen verran kokoeroa. Lopulta käskin hänen pitää ne omanaan, jos saisi ne mahtumaan päällensä. Muutaman viikon päästä sijaisäiti oli käynnyt palauttamassa rintaliivini. Lopulta tilanteemme meni todella mahdottomaksi. En ollut enään tervetullut ruokapöytään, en aamiaiselle enkä muutenkaan syömään mitään. Ja ylpeydestä en syönyt, koska kun söin, syytettiin varastamisesta ja ilkeiltiin, Joten mielummin näin sitten nälkää. Ja tämä on ihan tosi, jos sijaisiäs pyysi minut ruokapöytään, lähetti sijaisäiti minut pois, sanoen, etten ole tervetullut, kun sijaisisä ei ollut paikalla. Yhden päivän muistan hyvin, kun tulin kipeäksi enkä päässyt koulluun. Minulle se oli painajainen ja olisin tahtonut kouluun. Se tiesi ruokaa ja aikaa poissa sijaisperheestä. Mutta olin niin kipeä, etten voinut mennä. Sijaisisä ei tainnut suostua päästämään minua. Joten olin huoneessani, kun tiesin, että sijaisäiti oli kotona. Sinäpäivänä ainut mitä sain, oli kuuma tee, jonka sijaisisä ystävällisesti toi minulle huoneeseen. Oma typerä ylpeyteni ja pelkonikin ei antanut periksi mennä syömään vaikka minulla oli kiljuva nälkä.

Koko tuon ajan mitä olimme sijaisperheessä, näimme säännllisesti vanhempiamme. Minulle ne tapaamiset olivat hirveän ristiriitaisia. Odotin niitä kamalasti, sillä pääsin pois perheestä, mutta pelkäsin myös, sillä oli todella harvinaista, että vanhempamme olivat selvinpäin edes sitä yhtä viikonloppua kuukaudessa, jolloin tulimme kotiin.

Lopulta kahdeksannen luokan lopussa muutin pois perheestä. Sijaisäiti itse teki selväksi, että he molemmat halusivat minut pois, ja että minun täytyisi etsiä itselleni joku muu paikka. Auttamaan hän ei suostunut ja sossuni ei uskonut, kun sijaisäiti kehui minua aina maasta taivaisiin hänelle. Lopulta suutuin ja sanoin, että hän itse saa hankkia minut pois sieltä, että on yksin hänen ongelmansa, jos haluaa minut pois, että en aio tehdä yhtään mitään asian eteen, mikäli hänkään ei. Todellisuudessa olin jo silloin siinä pisteessä, että harkitsin vakavasti itseni tappamista mikäli en pääsis pois. En jaksanut enään ja ajattelin, etten jaksa sitä perhehelvettiä yhtään vuotta pidempään ja 5-vuotta siellä tuntui samalta kuin kuoleman tuomio.

Khdeksannen luokan syyslomalla olimme menossa kotilomalle loman ajaksi. Päivää ennen sijaisperheen äiti pysäytti minut ulkona ja sanoi, ettei minulla ole takaisin tulemista, etten ole enään tervetullut perheeseen ja että saisin etsiä itselleni paikan helsingistä. He eivät enään ottaisi minua vastaan. Olin ihan hädissäni ja soitinkin kylän ainoasta yleisöpuhelimesta lastenkotiin jossa asuimme (koska se oli ainut numero jonka tiesin jonnekkin sosiaalipuolelle) ja kysyin, mitä minun pitää tehdä, kun sijaisäiti sanoo, etten saa tulla takaisin. Hoitaja olis itä mieltä, että olin ymmärtänyt väärin.

Kotona sitten kerroin äidilleni, etten saanut enään mennä takaisin ja ihmettelin, että mihin minä menisin? En kotiinkaan halunnut jäädä, kuns iellä ryypättiin. Ilmeisesti äitini kai sitten hoiti niin,e ttä sossu tuli paikalle. Junamatkan takaisin perheeseen olin ihan paniikissa ja sanoin äidille, etten kehtaa mennä sinne, kun ei ne halua ja mitä jos kieltäytyvät ottamasta minua asemalta mukaan, että mitä sitten? Äiti oli saattamassa meitä. Äiti vakuutti että näin ei käy. Eikä käynyt. Muuta en matkasta muista. Mutta sossu tuli aika pian perheeseen selvittämään, että mistä on kyse.

Selitin sossullemme tilanteen (ja sossu oikeasti on tosi herttainen ihminen, pudän hänestä paljon ja aina on tuntunut, että olemme olleet hänelle tärkeitä, oikea sydämen asia...mutta sinisilmäinen hän oli). Sossu taas ei uskonut ollenkaan, kun sijaisäiti kehui minut jälleen maasta taivaisiin ja sossu kysyikin, että miten minä en siellä viihdy, kun sijaisäiti surkuttelee, että haluan pois ja kehuu, että olen niin fiksu nuori likka. Ja luulen,e ttä sossuni luuli minun valehtelevan, koska en sopeutunut. Vasta myöhemmin n. 2-vuotta myöhemmin hän uskoi, että olin kertonut totta.

Muutins iis sijaisperheestä nuorisokotiin. Minua tarjottiin äidillenikin, mutta äiti ei ottanut. Kiitos hänelle siitä. Sossuhan ei tiennyt, että alkoholismi jatkui, kun me ei kerrottu, kun pelättiin, että tapaamiset otetaa pois ja ettemme näe enään vanhempiamme.

Nuoriskodissa tulin raskaaksi ja muutinkin vuoden asumisen jälkeen ensikotiin. Sossuni (ja kiitos hänelle tästä) sanoi, että joko ensikoti, tais itten häns ijoittaisi sekä minut, että vauvani lastenkotiin ja antoi minun itse valita, eikä se valinta vaikea ollut, kun tiesin millainen oli se vauvala jonka itse tiesin, enkä omalle lapselleni sitä halunnut.

Ensikodissa asuin melkein vuoden, kunne sain lapsen isän kanssa asunnon ja muutimme omaan ensimmäiseen kotiin. Se olikin aika kokemus, ei siinä, ettenkö olisi kodinhoitoa osannut, mutta ruuanlaitto! Ainut mitä osasin, oli leipoa kakkuja ja herkkuja, koska sen olin oppinut sijaisperheessä. Leivoins iellä todella useasti ja tykkäsin siitä. Sijaisperheen äiti jopa osti minulle erikoisten leivosten kirjan, jota en valitettavasti saanut mukaani kun lähdin. Olen aina välillä yrittänyt katsella josko jostain tulisi vastaa samanlaista kirjaa, sillä siellä oli niin ihanan leivoksen ohjeet kuin Colettan leivokset tms. jotka ovat jäänet elävästi mieleen :)

Aika pian, kuns aimme oman asunnon, niin veljeni muuttivat perheestä uuteen perheeseen. Isän alkoholimin vuoksi. Veljeni vannoivat ja vakuuttivat, etteivät olleet koskaan nähneet sijaisisää kännissä (mutta voi olla, että he suojelivat häntä) ja että se oli perheenäidin palturia. Vanhempi veljistäni oli oppinut vihaamaan sijaisäitiä ja usein kertoi varsin samankaltaisia kertomuksia, jotka olivat itselleni tuttuja.

Kun ilmeni, että ainakin vanhin veljistäni oli tulossa perheestä pois, sanoin äidilleni, että hänen täytyy pitää huoli, ettei nuorin jää sinne yksin, että ei siitä tule mitään. Nyt oli toinen veljistämme ikään kuin puskurina ja sylkikuppina, mutta tilanne muuttuisi jos hän lähtisi.

Seuraava perhe oli kamala. En edes tarkkaan tiesä mitä kaikkea siellä tapahtui, mutta nuorin sairastui anemiaan, koska ruokaa oli kehnonlaisesti ja aloitti yökastelemisen. Oli silloin n. 10-vanha. Keskimmäinen lähetettiin kaupunkiin asumaan yksiöön, kun eivät jaksaneet häntä (olis illoin n. 15-vuotias) ja sen lisäksi perheeseen otettiin lisää lapsia, vaikka piti olla niin, että enempää ei oteta. Aika pian veljeni siirrettiin pois. Nuorempi tuli hesaan perhekotiin, jossa vaihtui kerran vanhemmat ja sai aivan ihanat "lopulliset" vanhemmat itselleen. He taistelivat veljeni puolesta, kun hän alkoikäyttämään huumaavia, eivätkä hyljänneet ja kasvattivat hänestä kelpo aikuisen.

Vanhempi veljeni meni erääseen nuoriskotiin ja muut nuoret tekivät hänelle siellä seksuaalista väkivalta, jolloin hän ei enään suostunut menemään sinne, vaan siirrettiin hesaan nuorisokotiin. Valitettavasti kukaan ei tajunnut, että hän olisi tarvinnut hoitoa ja että oli sekaisin. Veljeni alkoi budjamaan isämme kanssa, ja oppi ryyppäämään ja käyttämään huumeita. He ajoivat yhdessä kännissä autoa (veljeni oli 15-vuotias), hakkasivat ihmisiä, varastivat ja kaikea muuta todella järkkyjä juttuja.

Äitini ei ollut yhtään sen enekelimpi vaan hän oli myös laittanut veljeäni itselleen ryyppyykuskiksi, kun veljeni oli kännissä.

Itse yritin useesti puhua veljelleni ja myös isälle, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta.

Veljellänia lkoi myös itsemurhayritykset, joita parhaimmillaan riitti 3/yhteen viikkoon. Aika uskomatonta, että yliannostuksen ottanutta nuotrapoikaa ei laiteta laitokseen vaan hän pääsee sairaalasta lähtemään (tosin ilmeisesti omin lupineen).

No veljeni löysi tyttöystävän, lopetti huumet, mutta lääkkeiden sekakäyttöä toisinaan oli. Ja hän oli sekaisin, mutta ei mennyt hoitoon.

Viime tammikuussa veljeni yritti itsemurhaa ja selvisi, että hänet oli diagnisoitu persoonallisuushäiriöiseksi parivuotta sitten. Hän pääsi sairaalaan hoitoon ja maaliskuussa, kun hänen piti alkaa opettelemaan yksinasumista tuetusti, niin hän sai itsensä hengiltä vedettyään alkoholia, lääkkeitä ja huumeita.

Isä soitti kerran veljelleni sairaalaan selvinpäin. Äiti ei kertakaan. Minulle sitä vastoin äitis oitti ja käski pitämään huolen. Isäkin sanoi, että kato että se pysyy hengissä. Ja niinhän yritin tehdäkkin. Soitin monta kertaa päivässä, tsemppasin ja olin mukana kokouksissa ja autoin hoitamaan asioita. Kerroin että välitin. Mutta ei se auttanut...liian paljon pahaa oli tapahtunut hänen elämässään (lapsen kuolemaa, seks.pahoinpitelyä ym.ym.) ja veljeni olikin siinä uskossa, että kaikki mitä hän tekee menevät ihan lörinäksi, ettei hänestä ole mihinkään:(

Muistotilaisuuteen vanhempani tulivat kännissä ja hoidon jättivät minulle. Isä toi kakut tosin, loput tein minä. Äiti tosin maksoi hauta kulut ja hautakiven. Apua hän ei suostunut ottamaan niiden maksuun minulta. Minulle jäi kuolinilmoituksen maksu (luoja,e ttä se osaakin olla kallis!). Isä ei edes uurnana laskuun tullut selvinpäin vaan sekoili siellä humalassa. Tosin, se oli vain lähiperheen kesken ja sen olin päättänyt minä. Sillä vanhempani eivät olleet ainoita kännisiä ihmisiä muistotilaisuudessa.

Huomenna isäni menee katkaisuhoitoon. Mitään suuria en odota ja olen aika pessimistinen, mutta mikäli hän on tosissaan, niin olen valmis olemaan tukena.

Äitini on juoppo ja kolmas pikkuveljeni kärsii alkoholismista. Hän käy nyt ekaa luokkaa. Kohta hän on sen verran iso, että osaa itse tulla meille, mikäli haluaa. Sossu ei suostu ottamaan huostaan vaikka tietää tilanteen. Mutta hänestä sijoitus olisi traumaattisempaa. Olen ihan toista mieltä. Tämän lisäksi veljeni on häiriintynyt. Ei se näy, kun on meillä yötä jne. mutta kotona kyllä ja mikäli huostaanotetaan ja joutuu niin perheessäkin. Hän huutaa "haista vittu!" "Pidä pääskii vitun paska." Valehtelee äärettömän sujuvasti, jopa niin hyvin, että jouduin soittamaan äidille ja kysymään, että pitääkö paikkansa ja miksi ei ole kertonut, etä veljeni on aloittanut koulun vuoden aikaisemmin :) minä tosiaan uskoin sen selityksen ja se oli viellä oikeasti niin hyvin selitetty, että missä käy ja miten menee kouluun :) Hän saattaa poltella huvikseen lelujaan.

Toivon, että on niin fiksu ja kertoo koulussamillasta on kotona. Niinkuin minä tein. Ja toivon, että sieltä otetan yhteyttä sossuun ja että se typerä sossu VIHDOIN tekisi jotain. Jopa minä olen tehnyt ilmoituksen äidistäni sossuun ja niin on sukulaiset ja naapuritkin. Mutta aina vaan veljeni palautetaan lastiksesta kotiin ja viipyy n. viikon huostassa.

Minulla ja toisella veljellä, meillä menee hyvin. Itse olen menossa naimiisin ja suunnittelemme oman talon ostoa. Lapset ovat ihania, vaikka välillä kyllä rasittavia pikku piruja;) jotka keskivät kakki kommerverkit mitä voivat. Vanhin tyttöni on matikassa ollut lahjakas, mutta nyt kolmannella luokalla se ei oikein enään maistu ja inhoaa sitä. On keskivertoa aineissa, mutta muiden lasten kanssa todella hyvä. Opettaja kehuikin, että hänet voi laitta atyöskentelemään vaikka rinnakkaisluokkalaisen kanssa ja työt sujuvat hyvin ja että tulee toimeen kaikkien kanssa.

Veljenia suu avoliitossa ja opiskelee uutta alaa. Opiskelut toisella linjalla jäivät kesken, kun hän meni nuorten narkomaanien hoitokeskukseen maalle, vuodeksi.

Kaikki näyttää ihan hyvältä, vaikka paremminkin voisi olla...nuorimman veljeni osalta.