Kaikki ne, jotka takaraivossaan haluaisivat itselleen syömishäiriön, toivon että tiedätte enemmän niiden heijastuksista koko loppuelämään kuin mitä minä tiesin....
Kuten yksi täällä jo kertoikin, osteoporoosi ja lopullinen lapsettomuus ja muutenkin sairas loppuelämä voivat seurata syömishäiriötä, eikä mikään "ikuisesti hoikka ja kaunis"-tulevaisuus. Minä sain pahan suolistosairauden vuosia syömishäiriön jälkeen, enkä parane siitä koskaan.
Syömishäiriön aikana elimistön aineenvaihdunta häiriintyy epänormaaliksi, melkein pysähtyy ja siitä seuraa muitakin ongelmia kuin ne jotka heijastuvat lihoomiseen/laihtumiseen. Kuona-aineet kerääntyvät kehoon ja altistavat pahoillekin sairauksille. Aivot, elimistä tärkein, ei saa syömishäiriön aikana tarpeeksi ravintoa ja se tekee liian laihasta ihan oikeasti hieman tyhmän... Enkä edes osaa kuin arvailla miten aivojen pitkä-aikainen vajaaravitsemus tekee tulevaisuudelle....
Syömishäiriö on psyykkinen sairaus, se ei ole mitään pelleilyä mutta vaatii ihan muuta kuin ihmisten kauhistelua, huolehtimista syömisestä tai lääkärillä käyntejä. Syömishäiriöinen tarvitsee psyykkistä apua, eikä siinäkään käynti silloin tällöin "jonkun" luona auta yhtään. Valtava rakkauden ja hyvän elämän kaipuu ajaa ahdinkoon ja saa ihmisen täyttämään kaipuutaan laihduttamalla tai ylenmääräisellä ahmimisella.
Parasta mitä voi saada on että joku ihan oikeasti rakastaa.... ! Minä olin varma etten koskaan sellaista saa.
Minä olin todella pahasti koulukiusattu, normaalikokoinen mutta tanakka tyttö joka oli finninaamainen, ei osannut meikata, olin kaikkien mielestä tyhmä ja yleinen narri. En uskonut että minulla voi koskaan olla paikkaa elämässä, lämpö ja onni oli kaikkia muita varten, laihduttamisesta tuli ainoa toivoni.
Teille kaikille jotka tunnette samoin sanon: syömishäiriö vain eristää teitä entisestään, heikentää itsetuntonne minimiin vaikka tuntuisi ihan päinvastaiselta, ja saa teidät oikeasti sairaiksi. Kehon hyvinvointi voi silti tehdä hyvää itsetunnolle, ja syömishäiriö ei sitä tuo.
Tie siihen, ehkä jopa vaikeampi kuin heittäytyminen ääripäähän eli syömishäiriöön, on ryhtyä liikkumaan aika paljon mutta kohtuudella, uskoa elimistöä kun se haluaa lepoa, nauttia liikunnasta (tosin liikkumattomalle alku on aina vaikeaa. Anoreetikon taas täytyy uskaltaa päästää tuloksen tavoittelu mielestään ja tosiaan vain nauttia) ja syödä terveellisesti. Jättää huonot rasvat ja sokerit pois, mutta syödä huoleti kaikkea terveellistä eikä tuntea siitä huonoa omaatuntoa.
Minä olen nykyään liikunnanohjaaja, enkä ollenkaan niin ruma kuin joskus olin varma että olen koko ikäni. Ihmiset kutsuvat minua paljon jopa kauniiksi ja sen täytyy johtua siitä, että minulla on nykyään hyvä olla itseni kanssa. Vartaloon on vaikea olla täysin tyytyväinen, mutta olen oppinut suhtautumaan siihen rennosti, riittää että pidän vartalon terveenä ja hoikkana, ei laihana. Ja jos lihoisin, valitsisin mielummin pienen pyöreyden kuin sairauden! Terveydestäni en enää luovu, sitä suurempaa onnea ei suuren rakkauden lisäksi olekaan!
Sydämellisiä voimia kaikille...!
Kuten yksi täällä jo kertoikin, osteoporoosi ja lopullinen lapsettomuus ja muutenkin sairas loppuelämä voivat seurata syömishäiriötä, eikä mikään "ikuisesti hoikka ja kaunis"-tulevaisuus. Minä sain pahan suolistosairauden vuosia syömishäiriön jälkeen, enkä parane siitä koskaan.
Syömishäiriön aikana elimistön aineenvaihdunta häiriintyy epänormaaliksi, melkein pysähtyy ja siitä seuraa muitakin ongelmia kuin ne jotka heijastuvat lihoomiseen/laihtumiseen. Kuona-aineet kerääntyvät kehoon ja altistavat pahoillekin sairauksille. Aivot, elimistä tärkein, ei saa syömishäiriön aikana tarpeeksi ravintoa ja se tekee liian laihasta ihan oikeasti hieman tyhmän... Enkä edes osaa kuin arvailla miten aivojen pitkä-aikainen vajaaravitsemus tekee tulevaisuudelle....
Syömishäiriö on psyykkinen sairaus, se ei ole mitään pelleilyä mutta vaatii ihan muuta kuin ihmisten kauhistelua, huolehtimista syömisestä tai lääkärillä käyntejä. Syömishäiriöinen tarvitsee psyykkistä apua, eikä siinäkään käynti silloin tällöin "jonkun" luona auta yhtään. Valtava rakkauden ja hyvän elämän kaipuu ajaa ahdinkoon ja saa ihmisen täyttämään kaipuutaan laihduttamalla tai ylenmääräisellä ahmimisella.
Parasta mitä voi saada on että joku ihan oikeasti rakastaa.... ! Minä olin varma etten koskaan sellaista saa.
Minä olin todella pahasti koulukiusattu, normaalikokoinen mutta tanakka tyttö joka oli finninaamainen, ei osannut meikata, olin kaikkien mielestä tyhmä ja yleinen narri. En uskonut että minulla voi koskaan olla paikkaa elämässä, lämpö ja onni oli kaikkia muita varten, laihduttamisesta tuli ainoa toivoni.
Teille kaikille jotka tunnette samoin sanon: syömishäiriö vain eristää teitä entisestään, heikentää itsetuntonne minimiin vaikka tuntuisi ihan päinvastaiselta, ja saa teidät oikeasti sairaiksi. Kehon hyvinvointi voi silti tehdä hyvää itsetunnolle, ja syömishäiriö ei sitä tuo.
Tie siihen, ehkä jopa vaikeampi kuin heittäytyminen ääripäähän eli syömishäiriöön, on ryhtyä liikkumaan aika paljon mutta kohtuudella, uskoa elimistöä kun se haluaa lepoa, nauttia liikunnasta (tosin liikkumattomalle alku on aina vaikeaa. Anoreetikon taas täytyy uskaltaa päästää tuloksen tavoittelu mielestään ja tosiaan vain nauttia) ja syödä terveellisesti. Jättää huonot rasvat ja sokerit pois, mutta syödä huoleti kaikkea terveellistä eikä tuntea siitä huonoa omaatuntoa.
Minä olen nykyään liikunnanohjaaja, enkä ollenkaan niin ruma kuin joskus olin varma että olen koko ikäni. Ihmiset kutsuvat minua paljon jopa kauniiksi ja sen täytyy johtua siitä, että minulla on nykyään hyvä olla itseni kanssa. Vartaloon on vaikea olla täysin tyytyväinen, mutta olen oppinut suhtautumaan siihen rennosti, riittää että pidän vartalon terveenä ja hoikkana, ei laihana. Ja jos lihoisin, valitsisin mielummin pienen pyöreyden kuin sairauden! Terveydestäni en enää luovu, sitä suurempaa onnea ei suuren rakkauden lisäksi olekaan!
Sydämellisiä voimia kaikille...!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuli ihan kyyneleet silmiin kun sanoit 'Parasta mitä voi saada on että joku ihan oikeasti rakastaa.... ! Minä olin varma etten koskaan sellaista saa.'
Mutta en usko että jos joku rakastaa minua joskus - niin en vain tunne vetoa häneen. Mielialat kuivuneet kokonaan kasaan kun en tunne muutakuin häpeää kroppaani kohtaan.
...kunpa mäkin saisin sen elämän takasin josta viime vuonna luovuin.. turhasti. ei olis tarvinnu. nyt oon laiha: kalpea, tummat silmänaluset ja ohuet hiukset löytyy, kun myös laiha ja kehittymätön vartalo.. kadun joka päivä että sairastuin anoreksiaan. nyt odottelen sitä toivottavasti parempaa elämää.. *huoh*
Se juuri onkin paranemisessa vaikeinta..... Että tosiaan uskaltaisi päästää irti häpeästään ja tuntea muita tunteita. Häpeä on niin voimakas pakopaikka, turva. Kun itse häpeää ja suojaa sillä ruumiinsa, kukaan muu ei voi tulla lyömään yllättäen..... Ja omasta häpeästä tulee rakkauden korvike... Siksi siitä kai onkin todella vaikeaa päästää irti.
Onneksi tässä maailmassa on ihan oikeasti lämpimiä ja vahvoja ihmisiä..... Minäkin löysin rakkauden joka näki "kehoni sisälle". Rakastuimme toistemme sisimpiin ja vaikka hän ei nähnyt ulkonäössäni mitään vikaa, minä en vielä silloin pystynyt sitä asiaa itselleni hyväksymään vaan ajattelin, että hän sietää kehoani koska rakastamme toisiamme niin paljon ja meissä on niin paljon samaa.
Minulla oli hyvin vaikeaa näyttää vartaloani, mutta vasta kun pikkuhiljaa näin, ettei hänen silmissään mikään muuttunut vaikka hän näki kehoni.... Ettei hän halunnutkaan lähteä luotani, eikä todellakaan ajatellut olevansa onnellisempi jonkun kauniimman luona..... Rupesin pikkuhiljaa rentoutumaan.
Nykyään pystyn jo seisomaan hänen edessään melko huoletta vaikka vatsani olisi vähän turvonnut tai vaikka olisin lihonnut tai laihtunut tai mitä tahansa, hänelle kehoni on osa minua ja minä olen oppinut hyväksymään ettei hän tuomitse sitä kuten minä vaan pystyy rakastamaan sitä.
Vaikka kai aina pitäisi itse, ilman toista, löytää hyväksyntä keholleen, kyllä minua on tämä rakkaus auttanut siinä huomattavasti...! Aluksi pystyin hyväksymään etteivät kaikki vihaa kehoani vaikka minä vihaan, sitten pystyin olemaan itsekin vihaamatta mutten vain pitänyt siitä. Pikkuhiljaa aloin vähän suostumaan siihen että vaikken itse pidä kehostani, joku muu voi pitää sillä tämä maailma ei todellakaan muodostu vain kansikuva-tyttöjä ihailevista ihmisistä vaan "totuus" onkin hyvin suhteellinen.... En osaa vieläkään rakastaa kehoani mutta osaan jo vähän paremmin hyväksyä sitä ja ennenkaikkea hyväksyn sen, että se keho ei estä minua olemasta onnellinen!!!!!
Ja siitä olen kehostani hyvin onnellinen, että siinä on nykyään voimaa, jaksan liikkua niin että keho voi samalla hyvin ja että olen terve!!!Niitä tunteita en vaihtaisi pois!!!
Miten toivoisinkaan että voisin auttaa kaikkia teitä, jotka olette samassa tilanteessa kuin minäkin ennen.....!!! Ehkä edes joku sana, jokin... mikä tahansa, toisi edes vähän toivoa tulevaisuuteen...??
Tää on niin kirotun totta.. Mulla koko homma alkoi just siitä, että jäin yksin.. Enkä tiennyt edes syytä. =((
Toi teksti oli niin totta. itse olen jo n.10 vuotta sairastanut. Nyt kärsin melkein joka päiväisistä mahakivuista ja on jäänyt paljon muitakin vaurioita mm.osteoporoosi. myös nivelvaivoja,rasitusvammoja,aivovaurioita yms ollut. monesti olen käynyt lähellä kuolemaa enkä edes tiedä miksi elän.olen tosi yksinäinen eikä minulla ole elämää.joka päivä ihan samaa.painoindeksini on hiukan yli 13 joten en oikein jaksa ees miettiä ja taistella.ystäväni ja perheeni on saneet kärsiä niin paljon että eivät enää jaksa minua. Kaikesta tästä huolimatta joku sisälläni vielä haluu elää ja uskoa parempaan huomiseen. Siispä teille kaikille toivon uskoa ja parempaa huomista. Taisteltava on loppuun asti,ei saa antaa anoreksian voittaa.