Maailma on ihana paikka niin on sanottu niin minäkin olen joskus uskonut. Elämä on tyhjää ilman rakkautta senkin olen saanut kovinkin tarkkaan kokea. Tätähän tämä tyhjää tänään, tyhjää huomenna, tyhjää seuraavana päivänä. Tumma pilviverho peittää taivaan niin että auringon häivähdystä ei näy. Mutta sitten pilvet hetkeksi raottuivat sain hetken tuntea auringon ihanan lämmön, aloin toivoa että pilvet eivät enää tulisi takaisin mutta toivoinkin liikoja. Se oli vain pieni rako pilvipeitteesä joka jälleen kattaa koko taivaan se on synkkä ja tumma niinkuin ei siitä mikään läpi tulisi. Tiesin sen tapahtuvan, pelkäsin sitä ja se meni juuri niinkuin odotinkin.
Mutta tiedän nyt edes hiukan kuinka täydellistä kaikki on niillä joilla ei ole pilviä. Kuinka kiitollinen pitäisi olla siitä että olisi ihminen jota rakastaa olisi joskus saanut tuntea rakastavansa ja tuntea jonkun rakastavan. Minä hetken luulin niin tunteani edes pienen palan siitä mutta kaikki, kuten tavallista, oli vain harhaa. Suurta itsepetosta. Mutta minä en edelleenkään murru, yksi pettymys muiden joukossa ei ole enää mitään. Sydän kovettuu, pikkuhiljaa se muuttuu, ennen täysillä hetkeen lähtevästä sydämestä on tullut kova, tunteeton, kylmä. Niin käy kun sitä ei mikään lämmitä ja saa vain iskuja toisensa perään. Nyt suljen sen. Tunteet ovat turhia, rakkaus on turha tunne ilman vastarakkautta ihastuminen on hyödytöntä kun tietää että se ei ole mahdollista että elämä sittenkin hymyilisi.
Näin se käy, sydän on nyt kiinni se suojelee itseään siltä että sen ei enää koskaan tarvitse ottaa vastaan iskuja ja pettymyksiä. Se kaipaa rakkauttaa se haluaisi rakastaa mutta se on kiellettyä. Se on aina valmistautunut antamaan kaikkensa rakastamaan täysillä ilman ehtoja siihen se on aina ollut valmis kun siltä on tuntunut. Se on vaan nyt päätettävä. Tämä sydän ei rakasta ei nyt eikä tulevaisuudessa koska lopulta se kokee vain saman pettymyksen niinkuin niin usein ennenkin. Se on siis kivuttomampaa kieltää kaikki tunteet. Se koskee nyt se on helvetillinen kipu kun taistelee sitä tosiasiaa vastaan että minä en ole rakkuatta varten eikä rakkaus minua varten. Mutta kun sen kivun kestää ja sydämen saa suljetuksi kaikelta sellaiselta mikä voisi enää aiheuttaa lisää tuskaa, on elämä paljon helpompaa ei tuteita, ei ihastumisia, yksinäisyyttä johon on jo tottunut, ei rakkautta joka tuhoaa. Toisaalta ei myöskään ole mahdollisuutta rakkauteen joka parnataa kaikki haavat, mutta sen hinta on liian suuri, se on liian mahdotonta että se tapahtuisi. Siksi senkin voi estää.
Minä haluaisin rakastaa antaa kaikkeni, rakkauteni, koko elämäni. Mutta kenelle? Niin, en kenellekkään kun sellaista ihmistä ei ole joka sen haluaisi ja jolle sen haluaisin antaa. Nyt. Lukitsen portin sydämeen. Kierrän avainta lukossa. Valtava tuska... Noin. portti on vielä raollaan otan avaimen lukosta ja heitän sen raollaan olevasta portista sisään ja suljen portin. Nyt se on tehty portti on lukossa suljettu ikiajoiksi. Sinne ei pääse sisään kukaan ei kukaan. eikä sieltä mikään pääse ulos ei mitään ketään kohtaan koskaan. Minusta on tullut tunteeton ei rakkautta. Vain muisto tuskasta jota se on aiheuttanut. Enää ei sitäkään tarvitse kokea. Jäljellä on vain kaipaus ei muuta kaipaus johonkin kauniiseen ja siihen että pilvet häviäisivät taivaalta. Ainoa vaan että enää sekään ei ole mahdollista.
Minä olen yksin nyt ja tässä, tänään ja huomenna, aina ja ikuisesti. Eikä minua siinä kukaan voi auttaa. Mutta niinkuin tähänkin saakka minä tyydyn kohtalooni.
Mutta tiedän nyt edes hiukan kuinka täydellistä kaikki on niillä joilla ei ole pilviä. Kuinka kiitollinen pitäisi olla siitä että olisi ihminen jota rakastaa olisi joskus saanut tuntea rakastavansa ja tuntea jonkun rakastavan. Minä hetken luulin niin tunteani edes pienen palan siitä mutta kaikki, kuten tavallista, oli vain harhaa. Suurta itsepetosta. Mutta minä en edelleenkään murru, yksi pettymys muiden joukossa ei ole enää mitään. Sydän kovettuu, pikkuhiljaa se muuttuu, ennen täysillä hetkeen lähtevästä sydämestä on tullut kova, tunteeton, kylmä. Niin käy kun sitä ei mikään lämmitä ja saa vain iskuja toisensa perään. Nyt suljen sen. Tunteet ovat turhia, rakkaus on turha tunne ilman vastarakkautta ihastuminen on hyödytöntä kun tietää että se ei ole mahdollista että elämä sittenkin hymyilisi.
Näin se käy, sydän on nyt kiinni se suojelee itseään siltä että sen ei enää koskaan tarvitse ottaa vastaan iskuja ja pettymyksiä. Se kaipaa rakkauttaa se haluaisi rakastaa mutta se on kiellettyä. Se on aina valmistautunut antamaan kaikkensa rakastamaan täysillä ilman ehtoja siihen se on aina ollut valmis kun siltä on tuntunut. Se on vaan nyt päätettävä. Tämä sydän ei rakasta ei nyt eikä tulevaisuudessa koska lopulta se kokee vain saman pettymyksen niinkuin niin usein ennenkin. Se on siis kivuttomampaa kieltää kaikki tunteet. Se koskee nyt se on helvetillinen kipu kun taistelee sitä tosiasiaa vastaan että minä en ole rakkuatta varten eikä rakkaus minua varten. Mutta kun sen kivun kestää ja sydämen saa suljetuksi kaikelta sellaiselta mikä voisi enää aiheuttaa lisää tuskaa, on elämä paljon helpompaa ei tuteita, ei ihastumisia, yksinäisyyttä johon on jo tottunut, ei rakkautta joka tuhoaa. Toisaalta ei myöskään ole mahdollisuutta rakkauteen joka parnataa kaikki haavat, mutta sen hinta on liian suuri, se on liian mahdotonta että se tapahtuisi. Siksi senkin voi estää.
Minä haluaisin rakastaa antaa kaikkeni, rakkauteni, koko elämäni. Mutta kenelle? Niin, en kenellekkään kun sellaista ihmistä ei ole joka sen haluaisi ja jolle sen haluaisin antaa. Nyt. Lukitsen portin sydämeen. Kierrän avainta lukossa. Valtava tuska... Noin. portti on vielä raollaan otan avaimen lukosta ja heitän sen raollaan olevasta portista sisään ja suljen portin. Nyt se on tehty portti on lukossa suljettu ikiajoiksi. Sinne ei pääse sisään kukaan ei kukaan. eikä sieltä mikään pääse ulos ei mitään ketään kohtaan koskaan. Minusta on tullut tunteeton ei rakkautta. Vain muisto tuskasta jota se on aiheuttanut. Enää ei sitäkään tarvitse kokea. Jäljellä on vain kaipaus ei muuta kaipaus johonkin kauniiseen ja siihen että pilvet häviäisivät taivaalta. Ainoa vaan että enää sekään ei ole mahdollista.
Minä olen yksin nyt ja tässä, tänään ja huomenna, aina ja ikuisesti. Eikä minua siinä kukaan voi auttaa. Mutta niinkuin tähänkin saakka minä tyydyn kohtalooni.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olet kovin nuori vielä toivoasi heittämään.
Elämässä sattuu vastoinkäymisiä useitakin, mutta ne läpikäytyäsi nouset monta kertaa voimakkaampana ylös, vastoinkäymiset ja surut ovat kaikille tuttuja asioita joita ei pysty välttämään, ne tulee ja menee, mutta jossain sinuakin odottaa toinen ihminen mutta toisinaan voi mennä aikaa ennenkun hänet löydät.
Olet vain vuoden vanhempi kuin poikani, ja poikani ei ole vielä kenenkään kanssa seurustellut, ja ei sitä se tunnu ollenkaan haittaavan ,vaan sen mielestä ei ole kiire hankkia naisystävää vaan vapaana on hyvä olla.
Joten elä sinäkään hätäile, vaan anna ajan kulua ,ja se ystävä voi löytyä aivan yhtääkkiä vaikka mistä. hyvää kesää sinulle
Muista, katkeroitunut ihminen ei näytä kauniilta, toiseksi sun täytyy ajatella, mikä minussa itsessäni on, jos suhteet kuolee ajan myötä, kysyä missä teen virheen. Ei kannata hukkua itsesääliin, täysillä eteenpäin uusiin haasteisiin, niin kauan kuin vähänkin kynnelle kykenee. Tsemppiä sulle.
Minä olen miettinyt mikä minussa on todellakin olen miettinyt. Mun suhteet ei kuole kun ne ei edes synny siinä se ongelma onkin. Ei koskaan kettän jota rakastaa, antaa kaikkensa, taistella yhteisen onnen puolesta, pitää kädestä, tuntea että toinen välittää... kaikkea sitä kaipaa, siitä unelmoi mutta mikään sellanen ei tunnu siltä että se olis edes mahdollista. Se on yksinäisyyttä tyhjyyttä. Tarpeeks usein kun turhaan haikailee rakkauden perään ja lopulta jälleen taas kerran saa tietää että ei mitään koskaan niin vika todellakin on minussa joku kun vielä kertoisi missä se vika on. Ehkä en vaan todellakaan kelpaa kenellekkään. Ehkä se vain on hyväksyttävä tosiasiana ilman sen kummempaa itsesääliä. Kauniilta en näytä kai ilman katkeroitumistakin ja mitä silläkään on niin väliä.
Olen seurustellut kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran pojan kanssa jota olin kauan katsellut, josta todella välitin, mutta ajan mittaan huomasin että en ole valmis siihen. En välittänyt tarpeeksi, enkä halunnut leikkiä toisen tunteilla. Lopetin suhteen, jota (sen loepttamista) olen monet kerrat jälkeen päin katunut. Mutta tosiasia on se ettei sitä olisi voinut jatkaa. Ei sen lopettaminen ollut tunteista kiinni vaan iästä (15.v).
Kun sitten uudelleen tutustuin tähän poikaan reilun vuoden jälkeen huomasin hänen edelleen haikailevan sitä mitä oli eikä ollut enää. Minä vain paadutin tunteeni. Oli niiden kuukausien aikana ehtinyt tapahtumaan yhtä jos toistakin, olin keräillyt sydänsuruja itselleni niin paljon että olin sisältä täysin hajalla. Kun vastaan tuli poika joka osoitti kiinnostustaan, se oli menoa. Poika vain sattui olemaan tämän entisen paras ystävä.
Inhosin itseäni siksi että olin samalla satuttanut toista, ihmistä jota todella rakastin, kun olin vain sydänsuruja peittääkseni aloittanut uuden suhteen ihmisen kanssa jota en edes tuntenut. Lähes vuoden kestin siinä suhteessa, vaikka monet kerrat tiesin että se ei ollut aitoa tunteen paloa, jota rakkaus on. Se oli tapa. Kymmenen kuukauden jälkeen kyseinen poika jätti minut jonka jälkeen olen ollut sisältä täysin hajalla. Itsetuntoa tuskin oli enää. Syytin itseäni kaikesta, koska hänkin oli syyttänyt. Täysin ilman syytä. Käänsi omat virheensä minun syykseni, enkä uskonut voivani koskaan enää rakastaa ketään.
Olin jo monta kuukautta silti haikaillut entiseni perään ja epäsuorasti kysynytkin voisiko mikään olla niin kuin ennen. Kysyin sitä uudestaan em. suhteen loputtua ja sain torjuvan vastauksen, vaikka kaikki oli viitannut siihen ettei mikään olisi ohi. Yli vuoden oltiin sahattu edes takaisin, että kiinnostaa, ei kiinnosta jne.
Hän löysi toisen ja jälleen kerran olin täydellisesti rikki revitty. En tiedä kumpi sattui enemmän pitkä aikaisen suhteen loppuminen vai ajatus siitä että aidosti rakastamallani ihmisellä oli toinen. Olin täysin yksin. En enää kuulunut siihen kaveri porukkaan johon olin kuulunut, ei ollut enää ketään joka rakastaisi, ottaisi syliin, kuuntelisi tai halaisi pahat olot pois. Vaikka se suhde oli ollut kurja oli siinä kuitenkin ulkokuori joka näytti hyvältä. Oli helppo sulkea pois ikävät asiat ja uskotella hyvinä hetkinä kaiken olevan hyvin.
Päätin että koskaan enää en kenenkään kanssa seurustelisi. Nyt seurustelen. Aivan ihanan ihmisen kanssa, joka kuuntelee ja jonka kanssa todella viihdyn. Ihmisen jonka kanssa minulla on hauskaa ja joka on kuin paras kaveri. Älä menetä toivoasi, vaikka tiedänkin sen olevan vaikeaa. Äläkä syytä itseäsi.
Lukiessani kirjoitustasi tunnistin itseni.Osasit hienosti tuoda esille rakkauden parantavan voiman.Olet herkkä ihminen ja herkkä pettymyksille.Ikäsi puolesta sopisin äidiksesi.Sanonkin,älä Rakas Ystävä koveta sydäntäsi.Älä tee niinkuin minä.
Jotenkuten minäkin selvisin,kunnes todellisuus kohtasi.-keski-iässä-allekin.Jouduin kohtaamaan sen kipeän tosiasian että olin kieltänyt elämäni,kieltänyt tarpeeni,kieltänyt tunteeni.
Minun oli lähdettävä kohtaamaan itseni,lukkoni.Tiedätkö se kannatti.Sain lukkojani auki,pikkuhiljaa.aivan pikkuhiljaa.Aloin kirjoittaan paljon ajatuksiani,tunteitani,lukkojani.Kirjoitin päiväkirjaan niin ettei kukaan niistä saa tietää.
Olin myös samoin jo pienestä lapsesta päättänyt että en enää yhtään ota vastaan pettymyksiä ja hylkäämisiä.Samalla tavalla lukitsin itseni.Kadotin avaimeni.En päästänyt ketään lähelleni.Yksin,omassa maailmassa oli paljon turvallisempaa.Kunnes en sitä enää kestänyt.
Tiesin kuitenkin aina etten ole yksin vaikka yksin olinkin.Tiesin että minulla on Jumala,kaikessa tuskassa,kaikessa surussa,kaikessa yksinäisyydessäni.
Tiedätkö että on yksi joka rakastaa yksinäisiä ja hylättyjä! Hän on Taivaan Isä,jolle saa kertoa aivan kaikki,aivan kaikki.Hän kuulee ja ymmärtää,Hän lohduttaa.En kirjoittaisi tätä jollen olisi itse saanut tätä kohdata!
Rukoilen Sinulle voimia jaksaa,iloa sydämeesi,rakkautta.Älä menetä toivoasi,olet nuori ihminen.Sinulla on koko elämä edessäsi! Muista tämä!!!
Kaikkea Hyvää Sinulle!!!
Siis käännyit uskoon, sait siitä siis voimia, mutta oletko sittemmin löytänyt konkreettisia uusia ihmissuhteita, vai oletko edelleen yksin?
Minun ongelmani on ollut aina se että jollakin tasolla tiesin ja tunsin että minulla on ystäviä..mutta he eivät kohtaa.Koska en päästänyt ketään henkisesti lähelleni.Pidin etäisyyttä vaikka sitä tuskaa eivät varmaan ystäväni kukaan edes voineet nähdä.Olen ollut aina hyvin ulospäinsuuntautunut,siinä se vitsi juuri onkin.Olen kantanut naamiota.Oli pakko jo lapsena kehittää itselleen naamio,suojakuori,jonka avulla selviytyi.Se naamio ei vain ollut aito minä.Naamion takana oli hyvin arka,pelokas,yksinäinen tyttörukka joka rakasti ihmisiä mutta samalla heidän läheisyytensä ja ystävällisyytensä pelotti.En voinut uskoa että kukaan oikeasti välittää minusta,ei tullut kuuloonkaan.Olin yksin.Itse rakentamassani vankilassa.Kunnes terveys petti,fyysisesti alkoi keho huutaa,jotakin on tehtävä.Sitten iski erimuotoinen masennus,todella karmeat paniikkikohtaukset ym.ym.listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Olin eräässä ryhmässä.Se koostui aivan tavallisista ihmisistä.Siellä käsiteltiin ihmisenä olemista.Yksi tehtävä oli sellainen jossa ehdotettiin tai kysyttiin onko jollakin sydämellä jotain jota haluisi kertoa kaikille.Ryhmässä oli toistakymmentä henkilöä,miehiä ja naisia.(-Ei ollut uskonnollinen ryhmä-)Sanoin kaikille ääneen: Haluan riisua naamioni jota kannan.Selitin heille,ääni vapisten.Kaikki olivat hiljaa,ei sanaakaan.Kuuntelivat.
Kun olin saanut sanottua olin äärettömän onnellinen.Kukaan ei hylännytkään minua vaikka sanoin mitä pelkäsin jne.
Heistä kaikista on tullut läheisiä minulle.Sitä tunnetta ei voi kuvata kun pääsee taakastaan jota on kantanut.Mitä enemmän saa parantua haavoistaan sitä enemmän saa oikeita ystäviä joille saa ja uskaltaa olla sitä mitä on,ei näytellä mitään roolia.
Suosittelenkin kaikille joilla on läheisyys-ongelma,menemään jonkunlaiseen ryhmätoimintaan jossa käydään ihmisen tunnepuolta ja ihmistä kokonaisuutena lävitse.
Sitä kautta saa pysyvää ja rakentavaa ihmissuhdetta koska siellä on mukana se aito välittäminen.
Tsemppiä,rohkeutta,unelmia !! koko sydämestäni!
Tarinasi on kuin itseni kirjoittama,niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.Vaikka olen vielä nuori jotenkin pessimisesti aavistelen,että ongelmani,yksinäisyys,tarrautuu minuun kuin kapinen susi,väijyy,ja lopulta tappaa herkän sieluni.Puoli vuotta olen tallanut nuorisopsykiatrisenpolin klinikan käytäviä,ei,mikään ei tunnu auttvan,ehkä aika,mutta kuinka kauan jaksan kärsiä? Psykoterapiaa on ehdotettu,mutta en halua riisua haarniskaani,väristä alastomana jonkun ventovieraan silmien edessä,velvollisuutenaan kuunnella minua palkkapussin kilistessä.Olenko tunteeton,itsekeskeisin tyyppi koko maanpäällä,vai itsesäälissä räpiköintikö vain sokaisee minut muulta maailmalta.Voi,kunpa joku kertoisi tämän minulle,ottaisi kädestä kiinni ja taluttaisi minut kauas pois maailman pahuudesta,ja kertoisi että välittää, Vaadinko liikoja?
Se on kamala tunne. Tuntea mutta kieltää se. Kun niin kovasti haluaisi antaa rakkauttaan, antaa kaikkensa, jakaa elämänsä., tietää että lähellä on ihminen jonka kanssa voi puhua kertoa huolensa kuunnella sen toisen huolia, olla vaan. Katsoa auringonlaskua pitää kädestä istua sylikkäin pihanurmella pitää toista hyvänä huolehtia ja toivottaa hyvää yötä illalla. Rakkaus puuttuu se on aina puuttunut sitä vaan osaa kaivata. Usein tulee miettineeksi mikä minussa on vikana. Olenko ruma? tylsä? teenkö jotain väärin? Mikä se on kukaan ei edes voi sitä kertoa. Kyllä sekin jo helpottaisi jos tietäisi mistä on kiinni. vai eikö se oikea vaan ole tullut vastaan. Ehkä ei. Ehkä sitä ei tulekkaan. Sama se kun yksinäisyyteen tottuu ei muuta osaa edes kaivata. Usein mietin sitäkin että mitä jos joskus löytyykin se ihminen jota voisi rakastaa niin että hänkin rakastaisi minua, mitä jos silloin ei osaakkaan uskoa siihen kun elämä on siihen asti ollut vain pettymyksiä ja tapettuja tunteita. Jos joku tulisi ja pyytäisi minua vaikka ulos (ehkä hiukan harvinaisempaa niinpäin) mutta todennäköisesti kysyisin ensin että miksi? Ja jos vastaus olisi se että minä olen muka kiinnostava niin vastaisin varmasti: "Minä en ole sellainen ihminen josta joku oikeasti voisi olla kiinnostunut joten et ole sinäkään." Eli tämäkö on sitä että on lopulta muuttunut kylmäksi ei enää usko edes vaikka joku sen suoraan sanoisi. No jokatapauksessa kukaan ei noin tule sanomaan joten asiaa on turha edes miettiä. Aina ei jaksaisi olla vahvaa ja itsenäinen olisi ihanaa olla vaan toisen sylissä heikko ja tuntea kun toinen välittää ja saa saman tunteen jakaa myös toisin päin. Mutta ei sellaista tapahdu kuin kauniissa haaveissa. Rakkaus on minunkohdalla vain kaunis haave, unelma jostain saavuttamattomasta. Jos rakkautta vaatisin, vaatisin liikoja. Siksi tyydyn vain haaveisiin.
Tämä on taas niin minua. Joku muu kirjoittaa omia
mietteitäni..
Olen tänään kuollut sydämessäni jo sata kertaa.
Ja jos hetkeksikään suljen silmäni, kivuliaat
ajatukset valtaavat minut. Ja se sattuu niin
saatanasti.
Joskus ehkä pärjäsi yksin, muttei enää.
Unelmointi on nykyisin todella vaarallista. Jos
sitä vain osaisi elää, eikä haaveilla, unelmoida.
Silloin ei tarvitsisi aina nähdä unelmiensa
kuolevan. Ja samalla kuolee osa itseä.
Mutta kun en tyydy haaveisiin. En pysty tukahduttamaan
itseäni. Pelottaa. Itsetuhovietti kasvaa.
Ei tämä ole mun maailma.