En tiedä onko tämä masennusta vai mitä. Synnytyksestä on kohta 4 kuukautta. Ruoka ei ole maittanut moneen viikkoon juuri lainkaan, vaikka on näläntunne. Olenkin lahtunut sitten synnytyksen n. 23kg, vaikka en ole imettänyt enää kuukauteen. Öisin en saa unta 1-2 tuntiin vauvan käytyä untenmaille. Olen agressiivisempi (johtuu kai väsymyksestä). Minua ei huvita lähteä ulos vauvan kanssa, vaikka tiedän sen olevan vauvalle hyväksi. En ole käynyt itseasiassa vauvan kanssa ulkona lenkillä muistaakseni pariin viikkoon. Minua ei huvita vastata puhelimeen, jos siihen soittaa joku muu henkilö kuin mieheni.
Minulla on ollut aiemmin masennusta. Se oli erittäin rankkaa. En hakenut silloin mistään apua ja olikin ihme, että sain koulun käytyä hyvin arvosanoin loppuun. Mieheni oli kai se joka pelasti minut siitä masennuksesta. Tosin vielä senkin jälkeen minun oli todella vaikea saada aikaiseksi esim. opinnäytetyötä. Töihin hakeminen tuntui ihan ylitsepääsemättömän vaikealta, vaikka haluja olisi ollut päästä hankkimaan elantoa perheellemme. Nukuin aina myöhään, koska en kertakaikkiaan jaksanut nousta työttömyys-/raskausaikana sängystä. Yöllä en sitten saanut unta, enkä saa edelleenkään. Raskausaikanakin olin todella masentunut, en vain halunnut kenenkään teitävän siitä, olinhan itse halunnut lapsen.
Olenkohan minä ollut jatkuvasti jollain tapaa alavireinen? Olen kai tottunut jo tähän, koska tätä on jatkunut pitkän aikaa. Olen eristäytynyt kotiin vauvan kanssa ja parasta päivässä on se, kun mieheni tulee kotiin.
Toiset päivät tuntuvat paremmilta ja toiset taas erittäin huonoilta. Paremmista päivistä huolimatta haluan eristäytyä ystävistäni ja sukulaisistani. Eristyneisyyden haluani kai lisää vielä se, että minulla ei ole ketään tuttuja tällä paikkakunnalla.
Minua epäilyttää, että alavireisyyteni vaikuttaa myös rankka lapsuuteni. Tulen vieläkin surulliseksi, kun muistelen menneitä. En siis ole käsitellyt niitä asioita kunnolla itseni kanssa. Tarvitsisin siihen prosessiin kai apua, mutta mistä?
Tiedän, että minun pitäisi hakea apua. En vain uskalla/kehtaa/halua ottaa asiaa puheeksi neuvolassa. Tuntuu, että minut leimataan huonoksi äidiksi, tai että ongelmaani ei suhtauduta vakavasti. Itsestänikin tuntuu välillä, että ei minulla mitään ongelmia ole, kuvittelen vain. Toisinaan taas minulla on niin huono olla, että ajattelen tarvitsevani heti apua.
Minulla on ollut aiemmin masennusta. Se oli erittäin rankkaa. En hakenut silloin mistään apua ja olikin ihme, että sain koulun käytyä hyvin arvosanoin loppuun. Mieheni oli kai se joka pelasti minut siitä masennuksesta. Tosin vielä senkin jälkeen minun oli todella vaikea saada aikaiseksi esim. opinnäytetyötä. Töihin hakeminen tuntui ihan ylitsepääsemättömän vaikealta, vaikka haluja olisi ollut päästä hankkimaan elantoa perheellemme. Nukuin aina myöhään, koska en kertakaikkiaan jaksanut nousta työttömyys-/raskausaikana sängystä. Yöllä en sitten saanut unta, enkä saa edelleenkään. Raskausaikanakin olin todella masentunut, en vain halunnut kenenkään teitävän siitä, olinhan itse halunnut lapsen.
Olenkohan minä ollut jatkuvasti jollain tapaa alavireinen? Olen kai tottunut jo tähän, koska tätä on jatkunut pitkän aikaa. Olen eristäytynyt kotiin vauvan kanssa ja parasta päivässä on se, kun mieheni tulee kotiin.
Toiset päivät tuntuvat paremmilta ja toiset taas erittäin huonoilta. Paremmista päivistä huolimatta haluan eristäytyä ystävistäni ja sukulaisistani. Eristyneisyyden haluani kai lisää vielä se, että minulla ei ole ketään tuttuja tällä paikkakunnalla.
Minua epäilyttää, että alavireisyyteni vaikuttaa myös rankka lapsuuteni. Tulen vieläkin surulliseksi, kun muistelen menneitä. En siis ole käsitellyt niitä asioita kunnolla itseni kanssa. Tarvitsisin siihen prosessiin kai apua, mutta mistä?
Tiedän, että minun pitäisi hakea apua. En vain uskalla/kehtaa/halua ottaa asiaa puheeksi neuvolassa. Tuntuu, että minut leimataan huonoksi äidiksi, tai että ongelmaani ei suhtauduta vakavasti. Itsestänikin tuntuu välillä, että ei minulla mitään ongelmia ole, kuvittelen vain. Toisinaan taas minulla on niin huono olla, että ajattelen tarvitsevani heti apua.
Vastaukset 4
Vanhimmat
suosittelisin että kävisit psykologilla. siis lapsenkin kannalta hyvä, että äitillä menisi hyvin.
ÄLÄ ajattele että sinut leimataan huonoksi äidiksi! Et ole sellainen, olet väsynyt,väsynyt ja masentunut.
Hae itsellesi apua!Itse sairastuin kymmenisen vuotta sitten ensimmäisen kerran depressioon,toivuin siitä sitten parissa vuodessa,kiitos lääkkeiden ja tiheän terapian.
Kunnes sitten sairastuin synnytyksen jälkeen uudelleen.
Itse käännyin minua jo aiemmin hoitaneen psykiatrin puoleen,mutta voit aloittaa avun haun vaikkapa neuvolasta,terveyskeskuksesta,mielenterveystoimistosta tai yksityiseltä sektorilta.
Paljon voimia sinulle! Ja muista että ET ole missään tapauksessa huono äiti!!!!
ja hae apua. Tarvitset apua sekä itsesi, vauvan että miehesi takia. Jos et halua puhua neuvolassa ota yhteys suoraan mielenterveystoimistoon. Niin saat ehkä nopeimminkin avun. Ei sinun kannata vuositolkulla kärsiä yhden masennuksen takia. Tuumasta toimeen, kyllä se siitä...
Mä oon aika samassa tilanteessa ku sinä. Mun vauva on kyllä jo 7 kk, ja oon sen verran piristynyt, että ulkoillaan ja pakolliset kotihommat saan tehtyä.
Mä söin ennen raskautta masislääkkeitä, ja ne auttoi silloin. Nyt tuntuu välillä et tarvis taas. Kerroin jo ekalla neuvolakäynnillä aikoinaan, että olin käyttäny lääkkeitä. Lääkäri kyselee aina mielialaa, miten on menny. Mä kerron häpeilemättä, et on ollu mieli maassa taas.. mulle sanottiin, että saan reseptin heti jos tuntuu etten jaksa, tarvii vaan soittaa neuvolaan niin sieltä kirjotetaan. Tuo auttaa jaksamaan taas vähä, yritän sinnitellä ilman lääkkeitä.
Siitä on huono omatunto mullaki, että halusinhan tätä lasta ja muuttaa tänne kauas sukulaisista ja ystävistä rakkaani luo.. mutta masis ei johdu vauvasta, vaan lapsuuden kokemuksista, joita minäki mietin vieläki liikaa. Ja sit on huoli oman lapsen tulevaisuudesta, ettei se joudu kokee samoja juttuja ku minä ja siskot.
Sen sulle sanon, että älä häpeä tunteitasi! Kerro neuvolassa miten oikeasti menee, ne kertoo sulle mitä vaihtoehtoja sulla on olon helpottamiseen (neuvolapsykologi esimerkiks, tai lääkkeet, keskusteluapu kun nykyään on kiven takana :( ).
Tuokin on niin tuttu tunne, että välillä on niin kaamee olo, että TIETÄÄ tarvitsevansa ammattiapua, mut sit se tunne jää taka-alalle kummittelemaan ja välillä uskoo kuvittelevansa koko asian. Luulen, et se johtuu siitä, kun on niin tottunu kantamaan taakkaansa.. pienestä asti. Jotenkin osaa elää sen kanssa, kun ei paremmasta tiedä.. eikä kuitenkaan jaksa aina elää sen kanssa :(
Toivon, että otat tunteesi esille neuvolassa tai mee vaikka yleislääkärille, se tekee varmaan masennus-testin sulle ja saattaa antaa lähetteen mielenterveystoimistoon (oot onnekas, jos saat keskusteluapua).