En tiedä onko tämä masennusta vai mitä. Synnytyksestä on kohta 4 kuukautta. Ruoka ei ole maittanut moneen viikkoon juuri lainkaan, vaikka on näläntunne. Olenkin lahtunut sitten synnytyksen n. 23kg, vaikka en ole imettänyt enää kuukauteen. Öisin en saa unta 1-2 tuntiin vauvan käytyä untenmaille. Olen agressiivisempi (johtuu kai väsymyksestä). Minua ei huvita lähteä ulos vauvan kanssa, vaikka tiedän sen olevan vauvalle hyväksi. En ole käynyt itseasiassa vauvan kanssa ulkona lenkillä muistaakseni pariin viikkoon. Minua ei huvita vastata puhelimeen, jos siihen soittaa joku muu henkilö kuin mieheni.
Minulla on ollut aiemmin masennusta. Se oli erittäin rankkaa. En hakenut silloin mistään apua ja olikin ihme, että sain koulun käytyä hyvin arvosanoin loppuun. Mieheni oli kai se joka pelasti minut siitä masennuksesta. Tosin vielä senkin jälkeen minun oli todella vaikea saada aikaiseksi esim. opinnäytetyötä. Töihin hakeminen tuntui ihan ylitsepääsemättömän vaikealta, vaikka haluja olisi ollut päästä hankkimaan elantoa perheellemme. Nukuin aina myöhään, koska en kertakaikkiaan jaksanut nousta työttömyys-/raskausaikana sängystä. Yöllä en sitten saanut unta, enkä saa edelleenkään. Raskausaikanakin olin todella masentunut, en vain halunnut kenenkään tietävän siitä, olinhan itse halunnut lapsen.
Olenkohan minä ollut jatkuvasti jollain tapaa alavireinen? Olen kai tottunut jo tähän, koska tätä on jatkunut pitkän aikaa. Olen eristäytynyt kotiin vauvan kanssa ja parasta päivässä on se, kun mieheni tulee kotiin.
Toiset päivät tuntuvat paremmilta ja toiset taas erittäin huonoilta. Paremmista päivistä huolimatta haluan eristäytyä ystävistäni ja sukulaisistani. Eristyneisyyden haluani kai lisää vielä se, että minulla ei ole ketään tuttuja tällä paikkakunnalla.
Minua epäilyttää, että alavireisyyteni vaikuttaa myös rankka lapsuuteni. Tulen vieläkin surulliseksi, kun muistelen menneitä. En siis ole käsitellyt niitä asioita kunnolla itseni kanssa. Tarvitsisin siihen prosessiin kai apua, mutta mistä?
Tiedän, että minun pitäisi hakea apua. En vain uskalla/kehtaa/halua ottaa asiaa puheeksi neuvolassa. Tuntuu, että minut leimataan huonoksi äidiksi, tai että ongelmaani ei suhtauduta vakavasti. Itsestänikin tuntuu välillä, että ei minulla mitään ongelmia ole, kuvittelen vain. Toisinaan taas minulla on niin huono olla, että ajattelen tarvitsevani heti apua.
Minulla on ollut aiemmin masennusta. Se oli erittäin rankkaa. En hakenut silloin mistään apua ja olikin ihme, että sain koulun käytyä hyvin arvosanoin loppuun. Mieheni oli kai se joka pelasti minut siitä masennuksesta. Tosin vielä senkin jälkeen minun oli todella vaikea saada aikaiseksi esim. opinnäytetyötä. Töihin hakeminen tuntui ihan ylitsepääsemättömän vaikealta, vaikka haluja olisi ollut päästä hankkimaan elantoa perheellemme. Nukuin aina myöhään, koska en kertakaikkiaan jaksanut nousta työttömyys-/raskausaikana sängystä. Yöllä en sitten saanut unta, enkä saa edelleenkään. Raskausaikanakin olin todella masentunut, en vain halunnut kenenkään tietävän siitä, olinhan itse halunnut lapsen.
Olenkohan minä ollut jatkuvasti jollain tapaa alavireinen? Olen kai tottunut jo tähän, koska tätä on jatkunut pitkän aikaa. Olen eristäytynyt kotiin vauvan kanssa ja parasta päivässä on se, kun mieheni tulee kotiin.
Toiset päivät tuntuvat paremmilta ja toiset taas erittäin huonoilta. Paremmista päivistä huolimatta haluan eristäytyä ystävistäni ja sukulaisistani. Eristyneisyyden haluani kai lisää vielä se, että minulla ei ole ketään tuttuja tällä paikkakunnalla.
Minua epäilyttää, että alavireisyyteni vaikuttaa myös rankka lapsuuteni. Tulen vieläkin surulliseksi, kun muistelen menneitä. En siis ole käsitellyt niitä asioita kunnolla itseni kanssa. Tarvitsisin siihen prosessiin kai apua, mutta mistä?
Tiedän, että minun pitäisi hakea apua. En vain uskalla/kehtaa/halua ottaa asiaa puheeksi neuvolassa. Tuntuu, että minut leimataan huonoksi äidiksi, tai että ongelmaani ei suhtauduta vakavasti. Itsestänikin tuntuu välillä, että ei minulla mitään ongelmia ole, kuvittelen vain. Toisinaan taas minulla on niin huono olla, että ajattelen tarvitsevani heti apua.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei äiti!
En usko, että nyt ihan vaan kuvittelet ongelmiasi: sinulla on ongelma ja vaatii rohkeutta että haet siihen apua. Avun hakeminen on sulle kuitenkin välttämätöntä, koska nyt sun masennus koskettaa jo toistakin ihmistä: sun rakasta lastas. Neuvolassa ei todellakaan leimata sua huonoksi äidiksi jos siellä puhut väsymyksestäs, mutta jos et halua siellä ottaa asiaa puheeksi, käy vaikka omalääkärisi vastaanotolla.
Itse olen ollut myös aika ajoin tosi väsynyt ja tiedän, että tilannetta ei ainakaan helpota se, että paikkakunnalla ei löydy sukulaisia tai ystäviä. Välillä vaan tuntuu, että on niin yksin näiden suurten asioiden kanssa, vai mitä?
Kirjotit myös, että sun paha olo johtuu myös siitä, että sulla on jäänyt käsittelemättä joitakin lapsuuden ongelmia. Nyt kun olet itse äiti, niin ongelmat myllertää mielessä vielä enemmän ja niistä olis hyvä puhua. Kun ihminen tulee itse vanhemmaksi, alkaa hän automaattisesti myös puntaroida omaa lapsuuttaan ja saa asioihin erilaisen perspektiivin. Monet toisaalta ymmärtää helpommin joitakin vanhempiensa ratkasuja, mutta toisaalta jää miettimään, kuinka äiti tai isä voi tehdä niin tai näin.
Omalle lapsellesi teet kuitenkin oikeudenmukaisimman teon jos lähdet hakemaan apua. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen ei aina edes tarvitse olla syytä (aikaisempi masennus, traumat ym) vaan se voi johtua vain hormonien muutoksesta. Et siis missään tapauksessa ole huono äiti, vaikka tunnetkin olosi kurjaksi!!
Toivon, että vietistäni on sinulle jotakin apua. Tiedä ainakin, että olet ajatuksissani!
ota rohkeasti puheeksi neuvolassa. ei leimata! vaikeuksia myöhemmin, jos et nyt tartu asiaan!
Kun luin sun juttua tunnistin itseni heti.
Tyttäreni syntyi "2viikkoa myöhässä"
kuin oli laskettu aika.
Loppuraskauden aikana kun supistukset tyrehtyi kun olivat kestäneet n.2 tuntia ,totesin ukolleni ettei mitään muksua kait tulekkaan...
Eli nupissa alkoi "viiraan"jo raskaus aikana.
Kaikki 3 edellistä kun olivat syntyneet juuri niin sanottuna laskettuna päivänä.
No, lopulta käynnistettiin synnytys koska lapsivesi alkoi ehtymään.
Likka tuli maailmaan ja kaikki oli hyvin kunnes tulin vaavin kanssa kotiin.
Silloin se helvetti vasta pääsi irralleen, anteeksi kiroilu mutta kuitenkin.
Menin vauva kainalossa aamusta iltaan, nälkä oli laitoin pannukakkua uuniin koska meillä oli silloin 1,5v.isosisko, onneksi oli tuuri että mieheni pystyi tuleen ruokatunnilla kotiin syöttään vanhemman.
Eli kävelin kuin joku idiootti vaavi kainalossa ja pelkäsin että häipyy koska raskaus-aikana ei "sitä ikinä ollut olemassakaan".
Siis loppuvaiheessa.
Tytär syntyi Tammikuussa,painoin silloin 85kg,maaliskuussa 63kg.
En mennyt ulos (omistan Rottweillerin) jonka kanssa aina lenkkeilin aamuisin, mieheni käytti pika-pissalla aamuisin, en uskaltanut vastata puhelimeen, koska funtsin että viranomaiset ovat tajunneet tilanteeni, en moikannut naapureita en tehnyt mitään muuta kuin kannoin pikkuista aamusta iltaan.
Ja HUUSIN miehelleni.
Hän väsyi tottakai huusi takaisin ettei olis pitänyt naimisiin mennäkkään jne...
Koko homma paisui ja paisui vauvaa en kyennyt viemään neuvolaa lähetin iskän matkaan, koska pelkäsin ja oli AIVAN VARMA ASIASTA että he soittavat sosiaaliin ja kertovat miten huono äiti olen.
Lopulta en nyt muista miten siinä kävi huusin ukolle että mun on pakko lähteä ulos kävelemään.
Kävelin Terveysasemalle, sihteerit ei saaneet mitään tolkkua mun puheista, loaittoivat tohtorin puheille saman tien.
Nyt kiitän lääkäriä joka teki yli-töitä mun takia pari tuntia.
Istuin ja itkin , annoin kaiken tulla ulos, mieheni kun ei ymmärrä,jne....
kirjoitti mulle 5kpl imovanea että alan nukkumaan, soitti miehelle ja sanoi että katso että se kanssa nukkuu.
Ilman mun kysymisiä oli puhunut neuvolan tädin kanssa tilanteesta, ja silloin Paula Järvinen maailman paras neuvolan täti puuttui tilanteeseen.
Tulivat koti käynnille mut laitettiin Cipralexi kuurille ja kaikki alkoi hoituun pikku hiljaa.
Tästä on nyt aikaa 4v. mutten ikinä unohda miten silloin oli asiat.
Miten voikin nupissa alkaa "viiraan" se on arvoitus!!
Mutta niin se vain voi käydä kenelle hyvään.
Nyt mä en sano sulle että:"Mene lääkäriin"
Koska se ei auta mitään, haluan vain sulle ilmoittaa että mitään syytä huoleen ei ole.
Se on niin yleinen "Sairaus" että kaikki neuvolat lääkäri siis kaikki tietää...
Sulla ei ole mitään hätää..
Voin kuvitella ettet itse uskalla mennä, sano miehelles tai jollekkin että kertoo mikä sulla on tilanne.
Sen takaan ettet yksin tästä hommasta selviä...
Jos haluut jutella mun osoite on
[email protected]
Jos haluat tietää synnytyksen jälkeisestä masennuksesta enemmän, ota yhteyttä tähän sähköpostiosoitteeseen. [email protected]. Voin laittaa sulle asiasta tietoa. Tein opinnäytetyön synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Ehdottamasti sinun kannattaisi ottaa HETi yhteyttä neuvolaan. Ei sinua leimata huonoksi äidiksi. JOka viides äideistä kerta potee synnytyksen jälkeistä masennusta. (Olen itsekin äiti vaikkakaan en masentunut)