Ihmeitä tapahtuu!

Tässä ote kirjasta "Jumala voi". Tekijä: Kathryn Kuhlman.

Alkusanat

Jos et koskaan ole tavannut Kathryn Kuhlmania, et ole menettänyt mitään. Jos etsit uskolla parantajaa, älä lue pitemmälle. Jos haluat tutkia syvällistä teologiaa, tämä kirja ei missään tapauksessa ole oppikirja. Jos haluat uutta uskontoa tai tunne-elämystä, silloin en varmasti voi auttaa sinua. Minulla ei ole uskontoa tarjottavana. En ole uuden ajan näkijä, enkä myöskään ihmeitten tekijä.

Kathryn Kuhlman on ainoastaan nainen. Kukaan ei tiedä paremmin kuin minä, että itsessäni en ole mitään. En ole sinun kosketuskohtasi Jumalaan. En ole vapauttaja. Seison edessäsi avuttomana. Ja ihmeitä tapahtuu. Miksi?

Olen ihmeissäni aivan samoin kuin sinäkin. Itken, niin kuin sinäkin. Iloitsen myös kanssasi, kun tämän kirjan lehdiltä alat nähdä kuin vilaukselta Jumalan valtavan rakkauden ja voiman Hänen koskettaessaan ja liikkuessaan valtasuuruudessaan.

Kirjeitä saapuu. Ihmiset tulevat. Epätoivoissaan he etsivät vastausta. Nämä kirjeet on arkistoitu Kathryn Kuhlman -Säätiön toimistossa.

-Hyvä neiti Kuhlman. Tarvitsen apuanne epätoivoisesti. Vaimoni on kuolemaisillaan. Yksin Jumala voi auttaa häntä. Hän ei voi liikkua eikä puhua eikä tehdä tarpeitaan tiettäviksi, mutta hän haluaa elää. - Tampa, Florida.

-Hyvä Kathryn Kuhlman. Vetoan teihin, että ihme tapahtuisi. Poikani, joka on 24-vuotias kolmen lapsen isä, sairastaa imurauhassyöpää. Hän on Peter Bent Brigham sairaalassa, Bostonissa, Massachusettsin valtiossa. Hän on vakaa kristitty. - New Hampshire.

-Hyvä Kathryn. Olen kovin väsynyt, sillä olen monta vuotta ollut sidottu pieneen vesipää-poikaani, joka on hyvin avuton. Hoidan myös kolmea lastenlastani, jotka ovat vallattomia ja rasavillejä. Sanotte aina, ettei Jumala tee erehdyksiä, mutta tuntuu kovin raskaalta jaksaa päivästä toiseen. Rukoilkaa puolestani, että Jumala antaisi minulle voimaa sanoa: Tapahtukoon Sinun tahtosi. - Cleveland, Ohio.

-Miksi olen näin sairas? Ihmiset kysyvät.
-Jos Jumala rakastaa minua, miksi Hän otti lapseni pois?
-Sairastan syöpää ja pelkään kuolla. Mitä minun pitäisi tehdä?
-Mieheni on henkisesti lamassa. Kotimme ja avioliittomme on surkea.
-Olen rukoillut paranemista ja uskon, että Jumala voi sen tehdä. Miksi en ole parantunut?

Kuinka sinä vastaisit heille? Kuinka minä voin vastata? Antaisin heille elämäni, jos se olisi vastaus.

Suurissa parantumiskokouksissa Pittsburghissa ja Los Angelesissa - kaupungin nimi ei ole tärkeä
- tuhannet odottavat minun tekevän ihmeen, jota he etsivät. Mutta minulla ei ole mitään tekemistä siinä, mitä tapahtuu. Olen yhtä hämmästynyt ja innostunut kuin kuka muu tahansa, kun kokous alkaa ja Jumala tekee ihmeitä keskuudessamme.

Pyhä Henki, Jumaluuden kolmas persoona, tulee voimassaan ja käyttää Hänelle antautunutta astiaa.
Minä en voi käyttää Pyhää Henkeä, Hänen täytyy käyttää minua. Ei ole niinkään tärkeää, että minä
Kosketan jotain henkilöä, kuin että Pyhä Henki koskettaa sydäntä ja täyttää elämän.

Kun Jumalan voima parantaa ihmisruumiin, on se suuri armon ja rakkauden ihme. Mutta suurin ihme kaikista on, kun Jeesuksen Kristuksen veri puhdistaa sydämen, kun sielu syntyy Pyhästä Hengestä, syntyy Jumalan ja taivaallisen Isän perheeseen, on tehty perilliseksi ja kanssaperilliseksi meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kanssa. On ihmeiden ihme, että Jumala rakastaa meitä niin paljon.

Sinä haluat minulta vastausta. Minulla on ainostaan yksi: Jeesus Kristus. Hän on vastaus, olkoon kysymys mikä tahansa.
Mitä tulee Kathryn Kuhlmaniin, olen taivaallisen Isän lapsi yksin Jeesuksen tähden. Ilman Pyhää Henkeä en ole mitään - en mitään.
En voi muuta kuin sanoa: kiitos Jeesus - miljoonat kiitokset.

Kathryn Kulhman


IHMEITÄ TAPAHTUU -
LEHTIMIEHEN KERTOMUS
Jamie Buckingham

Kello oli kymmenen sunnuntaiaamuna Los Angelesin kaupungissa. Oli parantumiskokouspäivä.
Seisoin jalkakäytävällä Shrine-juhlasalin ulkopuolella. Salissa on istuimet seitsemälle tuhannelle ihmiselle. Täällä Kathryn Kuhlmanilla on kokous kerran kuukaudessa. Saatoin tuskin uskoa silmiäni. Vaikka kokous oli ilmoitettu alkavaksi kello neljätoista, jalkakäytävät ja portaikot olivat tungokseen asti täynnä odottavia ihmisiä.

Pitkätukkaiset, parrakkaat nuoret miehet seisoivat rinnan ylväitten hienostorouvien kanssa, jotka saapuivat univormupukuisten kuljettajien ohjaamissa loistoautoissa. Oli kotirouvia asumalähiöistä, liikemiehiä, Hollywoodin kuuluisuuksia, nuoria pareja lapsineen, lääkäreitä, sairaanhoitajia ja kaikkialla läsnäolevia sairaita. Monet olivat lentäneet Seattlesta, Portlandista, Las Vegasista, Houstonista ja Denveristä. Tulin tietämään, että joka kuukausi saapui useita Hawaijilta ja Brittiläisestä Columbiasta.

Tilausbusseja satojen mailien säteeltä saapui jatkuvasti. Niiden matkustajat purkautuivat autoistaan ja järjestäytyivät ryhmiksi kantaen kotipaikkojensa nimikilpiä, kuten Santa Barbara, San Diego ja Sacramento. Yli viisikymmentä linja-autoa oli saapunut ennen kokouksen alkua. Kuljeksin kadunkulmasta toiseen pudistellen päätäni, uskomatta näkemääni.

Olin tullut Los Angelesiin seuraamaan yhtä parantumiskokouksista, joista on tullut säännöllinen osa Kathryn Kuhlmanin toiminnassa. Aikana, jolloin monet kirkot rakentavat golfkenttiä ja tekojärviä saadakseen sunnuntaiaamuna yleisöä ja useat kirkot ovat pimeinä sunnuntai-iltaisin, Kathryn Kuhlmanin kokoukset ovat niin täyteen ahdetut, että on ainoastaan seisomatilaa.

Olin päässyt selville salaisuudesta kuukausi sitten seisoessani vanhan Carnegie-salin portailla Pittsburghissa ollakseni läsnä perjantaiaamun kokouksessa neiti Kuhlmanin kotipaikkakunnalla. Olin keskustellut monien henkilöiden kanssa, jotka eivät antaneet minkään estää heitä tulemaan kokouksiin. He, terveet, tulevat jakamaan muiden kanssa Jumalan armon ja rakkauden ilon. Ja tietenkin sairaat ja epätoivoiset tulevat joukoittain odottamaan ja rukoilemaan omaa, henkilökohtaista ihmettään.

Tämä joukko Pittsburghissa oli hyvin paljon samanlainen kuin Los Angelesissakin. Näin tilausautoja Ohiosta ja Kentuckysta ja yksityisautoja Ontariosta. Länsi-Virginian pakettiautot oli pysäköity Delawaren Cadillacien viereen. Tapasin ryhmän teologian opiskelijoita Harvardin teologisesta korkeakoulusta, Bostonista. He olivat tulleet pilkkaamaan, mutta palasivat takaisin uskoen.

Sairaita oli paljon. Eräs nainen, joka kyyhötti telttatuolissa rakennukseen nojaten, kertoi odottaneensa siinä auringonoususta lähtien. Hän oli tullut Indianapoliksesta istuen koko yön linja-autossa ja toivoi parantuvansa vatsasyövästä.
Etenin sivustalla olevien rullatuolien ohi ja pujahdin takaovesta sisälle. Pienessä käytävässä esiintymislavan takana kulki Kathryn Kuhlman edestakaisin, kasvot kohotettuina, huulet liikkuen äänettömässä rukouksessa. Hän ei näyttänyt tajuavan muita ympärillään puhuessaan Jumalalle.
Kun hän viimein huomasi minut, vaihdoimme nopean tervehdyksen. - Pudistaen päätäni aloin puhua ulkona näkemästäni:
- Minä näin lapsen.. Hän keskeytti minut sydämellisesti:
- Anteeksi.. Minulla on keskeneräinen tehtävä.
Hänen siniset silmänsä tutkivat kasvojani.
- Kukaan ei tiedä paremmin kuin minä, sanoi hän ääni täynnä tunnetta, - kuinka voimaton minä olen, kuinka riippuvainen Herran armosta auttaakseni näitä kalliita sieluja. Mutta Jumala voi tehdä yli meidän ymmärryksemme, yli vahvimman uskomme ja hartaimpien rukoustemme.

- Tulkaa mukaani, hän sanoi äkkiä. Tarttuen käteeni hän vei minut pienelle ovelle, joka johti esiintymislavalle.
- Näettekö nuo kolme askelmaa? Ja tuon mustan ovenkahvan? Minä kuolen tuhat kuolemaa joka kerta, kun nousen nuo portaat, käännän kahvasta ja kävelen lavalle. Tuhannet ihmiset, jotka ovat tuolla salissa, ovat tulleet epätoivoisina tullakseen terveiksi, löytääkseen Jumalan. Mutta minulla ei ole mitään annettavaa heille. Yksin Pyhä Henki voi antaa heille jotain. Ette voi ymmärtää, miltä tuntuu, kun seison tässä portailla ja avaan tämän oven. Tiedän ihmisten tulleen kaukaa. Tämä on heidän viimeinen toivonsa. Minulla ei ole valtaa parantaa. Enin, mitä voin tehdä, on muistuttaa heitä Jumalan suuruudesta, että Hän on vielä Kaikkivaltias. Olen ainoastaan Hänelle antautunut astia. Jumala tekee lopun.

- Viime viikolla.. ei, se oli kaksi viikkoa sitten, mies tuli tänne takahuoneeseen ennen kokousta. Yritämme pitää ihmiset poissa täältä ennen kokousta, sillä he voisivat musertaa minut alleen. Mutta hän oli päässyt tänne ja pyysi rukoilemaan korvansa puolesta. Hänellä oli korvasyöpä. En ole koskaan kuullut miehen itkevän, nyyhkyttävän niin kuin tämä mies. Hän ei rukoillut, ainoastaan itki. Rukoilimme lyhyen rukouksen ja hän meni pois.
Hänen kasvonsa säteilivät, kun hän jatkoi riemukkaasti:
- Viime viikolla mies tuli takaisin ja hänen korvansa oli niin vaaleanpunainen ja terve kuin olla voi. Tämä on Jumalan voima, hän sanoi puhjeten kiitosrukoukseen.
Hän kääntyi ja käveli pois pitkin käytävää kädet kohotettuina rukoillen voitelua Jumalalta ennen kuin kokous alkaisi.
Pujahdin ovesta, joka vei minut kulissien takaa valtavaan Los Angelesin Shrine-juhlasaliin. Siellä valmistelut olivat täydessä käynnissä. Kolmensadan laulajan kuoro oli paikoillaan harjoitellen tarmokkaasti ohjelmaansa.

Musiikilla on suuri osa Kathryn Kuhlmanin kokouksissa. Arthur Metcalfe, huomattava muusikko, jolla on filosofian tohtorin oppiarvo St. Olaf-yliopistosta, johtaa kuoroa. Ennen liittymistään Kuhlman-järjestöön hän johti pittsburghin kansalaiskuoroa ja Canterburykuoroa. Hän uskoo viisaasti, että musiikin tulisi saavuttaa sekä sydän että sielu, ja siksi hän tarjoaa mestarillisen yhdistelmän hengellisiä lauluja yhdessä Mendelssonin ja Bachin musiikin kanssa.

Charles Beebee, neiti Kuhlmanin pitkäaikainen urkuri, oli paikoillaan urkujen äärellä. Tiesin, että hän soittaisi sopivaa taustamusiikkia kokouksen aikana. Tom murray, nuori, innokas muusikko, istui soittamassa yhtä salin flyygeleistä. Kuulin, että hän oli liittynyt huomaamattomasti kuoroon useita kuukausia sitten. Vasta myöhemmin tohtori Metcalfe kuuli, että hän oli yksi Kalfornian etevimmistä konserttiurkureista ja oli voittanut useita kansallisia palkintoja. Kun häntä pyydettiin soittamaan pianoa kokouksissa, hän lupautui nöyrästi, mutta kieltäytyi julkisesta esittelystä.

Jo ennen kuin ovet avattiin yleisölle, oli salin ilmapiiri täynnä jännitystä ja odotusta, sillä rullatuoleille varattu sivusta oli jo melkein täynnä. Rullatuoleissa ja paareilla olevat saivat tulla aikaisemmin sisään salin sivuovesta. Jokainen, avustajista kuorolaisiin saakka, tuntui käsittävän, että ennen kuin iltapäivä on kulunut, tämä suuri sali jälleen kerran tulisi olemaan ihmeiden tapahtumapaikkana.

Istuin korokkeelle useiden arvokkaan näköisten miesten viereen, Äkkiä ovet avautuivat. Ihmiset virtasivat sisälle, niin kuin vesi suuren padon sulkuporteista. He tulivat juosten käytäviä pitkin päästäkseen niin eteen kuin mahdollista. Järjestysmiehet yrittivät rauhoittaa heitä, mutta se oli hyödytöntä. Ihmismassa syöksyi nousuveden tavoin täyttäen pohjakerroksen, tulvien ensimmäiselle parvekkeelle, kiiveten toiselle ja viimein kolmannelle.
Kymmenessä minuutissa jokainen istuin valtavassa salissa oli täynnä. Se tuntui uskomattomalta.
Tohtori Metcalfe saapui lavalle. Kuoro alkoi laulun räjähdysmäisesti. Räjähtää oli ainoa oikea sana heidän laulaessaan "Helluntaitulen" säveliä. He eivät ainoastaan laulaneet, vaan heidän tunteensa purkautuivat riemulliseen ja sopusointuiseen melodiaan. Musiikki raikui, kunnes seinät tuntuivat tärisevän ja päässäni humisi.
Useiden laulujen ja kuoronpätkien jälkeen kuoro aloitti laulun, josta on tullut tuunussävel kaikille niille, jotka ovat olleet Kathryn Kuhlmanin kokouksissa: "Mua koski Hän..."
Tanakka, keski-ikäinen mies, jonka kasvoilla oli kiihkeä ilme, nojautui eteenpäin rullatuolissaan ja kuiskasi vieressä olevalle vaimolleen:
- Tämä on hänen laulunsa... neiti Kuhlmanin.
Nyt hän tulee!
Äkkiä hoikka, vihreään silkkiin pukeutunut henkilö ilmestyi lavalle. Hänen pitkä, kullanruskea tukkansa loisti kirkkaissa värivaloissa. Hän hymyili valloittavasti. Sähköinen ilmapiiri tuntui ympäröivän hänet. Ihmiset puhkesivat äänekkäisiin suosionosoituksiin - vapaaehtoinen todistus heidän rakkaudestaan häneen.
Käsien taputus lakkasi nopeasti, kun hän johti seisovan yleisön lauluun:

Mua koski Hän, oi, mua koski Hän.
Mikä autuus on sielussani.
Ihme ihmeiden tapahtui syömmessäin,
minut muutti Hän uudeksi.

Lauloimme sen kerran, kahdesti ja yhä uudelleen. Nekin, joille sanat tai sävel olivat oudot, yhtyivät pian lauluun. Unohdin tulleeni sinne puolueettomana sanomalehtimiehenä ja yhdyin lauluun muiden kanssa. Voimakas kiitoksen aalto oli kohoamassa.
Neiti Kuhlman vaikeni ja seisoi kädet kohotettuina suuren yleisöjoukon edessä. Hänen kasvonsa olivat suunnatut ylös, silmät suljetut, huulet liikkuen rukouksessa. Hän näytti olevan kuin eri maailmoissa puhuessaan Jumalan kanssa.

Hän siirtyi eteenpäin ja aloitti täyteläisellä kontra-altollaan uuden kuoron:
- "Niin riemulauluun sielu puhkeaa..." Soittajat, jotka olivat virittyneet hänen jokaiseen mielijohteeseensa, aloittivat laulun "Oi Herra suur".
Kaikkialla yleisön joukossa kohosi käsiä laulun aikana. Ilmassa oli vapaus. Vapaus avata sydämensä kaiken Luojalle. Vapaus kiittää Pelastajaa. Vapaus vastaanottaa Pyhä Henki.
Huomasin, kuinka vasemmalla minusta komea, nuori meksikolainen, jolla oli syvä baritoniääni, ei enää laulanut englanniksi, vaan ylisti Jumalaa äidinkielellään. Hänen silmänsä loistivat ja hänen äänensä sulautui tuhansiin muihin.
Sitten Kathryn Kuhlman puhui. Hän pyysi kaikkia yhtymään hetkeksi äänettömään rukoukseen.
Hiljainen urkumusiikki sästi hänen sanojaan.
- Jeesuksen nimessä on voimaa, hän sanoi hiljaa mikrofoniin. Syvä, pyhä hiljaisuus laskeuti valtavan kuulijakunnan yli. Sen rikkoi ainoastaan siellä täällä puoliääneen lausuttu: "Rakas Jeesus" ja "kiitos Jumalan".
Hän jatkoi:
- Me tiedämme, Isä, että ihmeitä tulee tapahtumaan tänään, tässä paikassa. Tunnemme Pyhän Hengen siunatun läsnäolon. Lupaamme antaa Sinulle kaiken kiitoksen ja kunnian siitä, mitä tapahtuu. Vuodata Henkesi yllemme, Jeesuksen tähden...
Rukouksen jälkeen hän muuttui tuttavalliseksi.
Tervehtien ystävällisesti yleisöä hän kysyi:
- Mistä olette kotoisin? Huutakaa se ääneen.
Nopea äänten laskenta osoitti, että melkein jokainen Yhdysvaltain osavaltio oli edustettuna, samoin Japani, Suomi, Hollanti, Brasilia, Jamaika, Uusi Seelanti, Intia, Arabia, Panama, Kreikka, Saksa ja Ranska.

- Ranska, hän naurahti. - Toivonpa, että palaisitte hakemaan herra de Gaullen mukaan. Yleisö nauroi. - Ajatelkaapa, jos Yhdistyneet Kansakunnat kokoontuisivat Jeesuksen nimessä kuten me täällä, sotia ei enää olisi.
Totesin näiden kokousten sykkivän naurusta, sillä Kathryn Kuhlman ei usko synkkään kristillisyyteen. Hänen esiintymisensä on spontaania. Toisinaan hänen huumorintajunsa ilmenee hiljaisena, sattuvana sukkeluutena, joka nostattaa hymyn väreitä suuressa ihmisjoukossa. Toisinaan hän on koominen ja leikkisä, melkein meluisan hauska; vitsejä hän ei kuitenkaan koskaan kerro.

Neiti Kuhlman jatkoi:
- Toivon, että voisitte tavata uuden ystäväni Gordon Wilsonin. Hän oli eräänä päivänä kokouksessa ajettuaan sinne pienestä kotikaupungistaan, joka sijaitsee Kanadassa. Hän toi mukanaan neljä raajarikkoista naista, joista yksi oli rullatuolissa.
Gordon Wilson parani vuotavasta vatsahaavasta.
Eikä ainoastaan hän, vaan jokainen hänen mukanaan olleista sai vastaanottaa parantumisen siunauksen. Yksi näistä naisista oli tuon pienen kanadalaisen kaupungin lääkärin vaimo.
Kuulijakunnassa oli liikehdintää ja sieltä täältä kuului "kiitos Jumalan" ja "halleluja".
- Mutta odottakaahan, neiti Kuhlman jatkoi lämpimällä, mutta silti vielä hiljaisella äänellä. - Ei tässä vielä kaikki. Hämmästyttävintä on, että herra Wilson Ontarioon palattuaan tilasi linja-auton ja toi seuraavalla viikolla koko autolastillisen ihmisiä kokoukseen. Näyttää siltä, että puolet tuon pienen kaupungin asukkaista on sen jälkeen käynyt kokouksissa Pittsburghissa.
Yleisö yhtyi nauruun ja kättentaputuksiin.
- Mutta Pittsburgh ei ole ainoa paikka, missä ihmiset paranevat, hän jatkoi.
- Tänään haluan teidän tapaavan henkilön, jolla on erikoisasema minun sydämessäni, näyttääkseni teille, että ne, jotka paranevat, pysyvät terveinä.
Tummansiniseen pukuun pukeutunut, herttaisen näköinen nainen käveli lavalle kantaen kainalosauvojaan. Hänen kasvonsa säteilivät.
- Kertokaa heille, mitä tapahtui, kehotti neiti Kuhlman.
- Kun viime kuussa tulin kokoukseen, en voinut kävellä ilman kainalosauvoja, sanoi nainen kirkkaalla, mutta liikutuksesta värähtelevällä äänellä.
- Toista jalkaani on leikattu kaksitoista kertaa ja toista viisitoista kertaa. Jaloistani poistettiin melkein kaikki jalkapöydän luut. Jalkapohjat tehtiin lihaksesta, joka otettiin vatsastani. Saatoin tuskin koskea lattiaan, kipu oli niin suuri. Nyt voin tehdä näin. Hän polki lattiaan lujasti. Yleisö taputti käsiään.
Neiti Kuhlman kääntyi ja sanoi arvokkaan näköiselle miehelle, joka seisoi lavalla hänen takanaan:
- Tohtori Biery, te tarkastitte tämän naisen viime kuussa kokouksen aikana. Mitä teillä lääkärinä on sanottavaa?
Tohtori Martin L. Biery on ollut kirurgina kolmenkymmenen vuoden ajan ja hän on suorittanut lääketieteelliset opintonsa Michiganin Yliopistossa ja Michiganin Valtionyliopistossa. Hän käveli mikrofonin ääreen.
- Kun tutkin häntä, huomasin, että käytännöllisesti katsoen kaikki jalkaterien luut puuttuivat. Se tekee normaalin kävelemisen mahdottomaksi, ja jaloissaon kova kipu ja arkuus. Mutta kun tutkin häntä parantumisen jälkeen, kipu ja arkuus olivat hävinneet. Jos se olisi ollut vain väliaikaista lieventymistä, kipujen olisi pitänyt palata tähän päivään mennessä.
- Näyttäkää meille, että voitte kävellä, neiti Kuhlman kehotti. Nainen käveli lavan poikki polkien jalkojaan vähän väliä.
- Mitä sanotte tähän, tohtori Biery? kysyi neiti Kuhlman.
- Tämän täytyy tulla Jumalasta.
- Kyllä, sen täytyy tulla Jumalasta, sanoi neiti Kuhlman pehmeästi. Sitten hän kohotti silmänsä ja rukoili: - Rakas Jeesus, emme voi sanoa muuta kuin kiitos - miljoonat kiitokset!
Parantunut nainen oli kyynelissä, samoin tohtori Biery. Neiti Kuhlman itki myös ja minäkin huomasin pyyhkiväni silmiäni nenäliinaan.
Seuraavassa hetkessä nauroimme kaikki neiti Kuhlmanin kertoessa tapauksesta, joka oli sattunut vähän aikaa sitten Pittsburghissa.
- Minun tietämättäni oli kokouksessa roomalaiskatolinen pappi New Yorkista. Jotain ihmeellistä tapahtui hänelle kokouksen aikana. Luen, mitä hän kertoi siitä kirjeessään:

"Parhain neiti Kuhlman. Kaikki kunnia Iankaikkiselle Isälle! Kaikki ylistys Jeesukselle Kristukselle! Kaikki kiitos Pyhälle Hengelle, sillä Henki on tullut minuun. Itkin, niin kuin en koskaan ole itkenyt, nauroin, niin kuin en koskaan ole nauranut, ylistin, niin kuin en koskaan ole ylistänyt ja huusin, niin kuin en koskaan ole huutanut - kaikki tämä tapahtui autossani tänä aamuna kotimatkalla."

- Vähän myöhemmin hän kirjoitti uudestaan, kutsuen minut pitämään kokouksia kotikaupungissaan. Hän sanoi: "Olen pahoillani, etten voi pyytää teitä saarnaamaan kirkossani. Mutta jos tulette, vuokraan luentosalin teitä varten. Olen täydellisesti käytettävissänne, jotta toisetkin voisivat kokea sen, mitä minä koin."
Neiti Kuhlman jatkoi keveämpään sävyyn:
- Tämä tuo mieleeni pienen roomalaiskatolisen tytön, joka tuli parantumiskokoukseen äitinsä kanssa ja sanoi: "Oi, äiti, eikö neiti Kuhlmanista tulisi suurenmoinen isä?"
Nyt hän muuttui hyvin vakavaksi. Hänen äänensä oli matala ja käheä. Hän melkein kuiskasi:
- Pyhän Hengen ihmeellinen läsnäolo on täällä.
Alkuseurakunnassa oli varmaan samanlaista, kun Pyhä Henki alkoi laskeutua opetuslasten päälle. Jumalan rakkauden valo on tässä huoneessa. Mutta ulkopuolella on pimeää, aina vain pimenevää. Siellä on vihaa, ahneutta ja väärinymmärrystä. Ainoa toivomme on Jumalan rakkaus. Te olette täällä tänään nähdäksenne Jumalan rakkauden ja voiman käytännössä. Tiedän, ettette vaivautuisi edes ylittämään katua nähdäksenne Kathryn Kuhlmanin. Minä en osaa saarnata enkä laulaa. Osaan ainoastaan rakastaa teitä.

Kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiaan, ja monet meistä pyyhkivät silmiään. Kukaan ei kuitenkaan ollut hysteerinen. olimme aidosti liikuttuneita. Tunne oli liian syvä aiheuttaakseen melua.
Neiti Kuhlmanin ääni oli vaipunut kuiskaukseksi:
- Rakastan Jumalaa olemukseni jokaisella solulla. Ja minä tiedän, että tänään Pyhä Henki liikkuu tässä paikassa hiljaa... lempeästi...
Jokainen silmä oli suunnattu yksinäiseen hahmoon keskellä lavaa. Jokainen korva oli jännittynyt kuullakseen hänen sanansa. Jopa yskiminen ja liikehtiminen yleisön joukossa taukosi.
- Siellä kaukana, hän sanoi äkkiä osoittaen paikkaa parvekkeen alla, - siellä joku parani juuri astmasta. En tiedä, kuka olet, mutta tulit tähän kokoukseen läähättäen astaman vuoksi. Nyt se on hävinnyt. Henki todistaa minun hengelleni, että olet juuri parantunut.
Kuulijakunnassa virisi odottava kohina.
- Jonkun korva on juuri auennut. Siitä on kulunut vain minuutti. (Neiti Kuhlman ei voi selittää, kuinka hän pystyy tunnistamaan henkilöt ja sairaudet, joista he ovat parantuneet. Hän yksinkertaisesti vain tietää. Mutta järjestysmiehet ja avustajat voivat kertoa, että hänen ilmoittaessaan parantumisen se on todella tapahtunut. - Tiedän nämä asiat, hän sanoo, - mutta en teeskentele ymmärtäväni syytä tietooni.)

Nyt yleisön joukossa oli paljon liikehdintää ihmisten noustessa seisomaan parannuttuaan.
- Sokeritauti on paranemassa. Oikealla puolellani ensimmäisellä parvekkeella joku paranee juuri sokeritaudista. Älä ole peloissasi, kuumuus kehossasi on yliluonnollista.
- Ja kasvain on kadonnut jonkun niskasta. Henkilö siellä ylhäällä, toisella parvekkeella, koeta kädellä niskaasi ja huomaat kasvin hävinneen.
- Erittäin paha heinänuha on silmänräpäyksessä parantunut. Sinulla oli jonkinlainen leikkaus viimeisten kahden kuukauden aikana, mutta se ei auttanut. Nyt tämä heinänuha on täydellisesti parantunut.
- Jossain on sydän juuri parantunut. Mies, jonka sydän oli enemmän kuin puoleksi kuollut, on juuri parantunut.
- Ylhäällä parvekkeella, vasemmalla puolellani, on sokea silmä avautumassa ja näkö siihen palautumassa juuri nyt. Jossain täällä alhaalla on vanhahko mies, jonka kivulias eturauhanen on paranemassa. Leikkaus ei enää ole tarpeellinen. Jumala on pitänyt siitä huolen.
- Oi, täällä on nyt niin paljon voimaa! Jumalan Henki on kaikkialla niin valtavana, että tuskin voin pysyä jaloillani!
Suuri joukko ihmisiä oli kokoontunut molemmin puolin lavaa todistaakseen parantumisestaan. Ensimmäisenä oli astmaa sairastanut nainen. Kaikki todistivat istuneensa siellä, minne neiti Kuhlman osoitti ja parantuneensa täsmälleen hänen selostamistaan sairauksista.
- Mitä nyt? kyseli neiti Kuhlman nähdessään erään avustajan saattavan jonon eteen sukkasillaan olevaa nuorta naista. Tämä itki hillittömästi.
Avustaja, kookas, ryhdikäs nainen, käveli mikrofonin luo.
- Neiti Kuhlman, tämä nainen on ollut rullatuolissa kahden vuoden ajan. Hän tuli kokoukseen rullatuolissa, mutta katsokaapa nyt häntä.
- Rullatuolissa! neiti Kuhlman huudahti tuskin itsekään uskoen ihmeen valtavuuteen.
- Tämä on ensimmäinen kerta, kun näen hänet.
Hän parantui, ja vain Pyhä Henki tiesi sen. Kerro minulle, kultaseni, missä kirkossa käyt?
- Minä olen etelän babtisteja, sopersi nainen nyyhkytysten lomasta.
- Babtisti, ja kaiken lisäksi vielä etelästä. Jos Jumala voi parantaa babtistin, Hän voi parantaa kenet tahansa.
Hiljainen naurun kohahdus kävi läpi kuulijakunnan. Havaitsin, ettei parantuminen noudattanut mitään erityistä kaavaa. ja yllättävää oli, että suurin osa parantuneista kuului johtaviin kirkkokuntiin, eikä niinkään helluntaisuuntaan. Roomalaiskatolilaiset, juutalaiset, vieläpä epäilijätkin, saivat Jumalan siunauksen yhdessä tunnustavien kristittyjen kanssa. Neiti Kuhlman painottaa epäröimättä profetiaa: "...viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle..." Apt.2:17.

Kuulustellen vielä naista, joka oli noussut rullatuolista, neiti Kuhlman kysyi: - Onko miehesi täällä?
Nainen nyökkäsi osoittaen jonnekin salissa.
- Hyvä, kutsu hänet tänne, pyysi neiti Kuhlman hymyillen.
- Ro-bert nyyhkytti nainen mikrofoniin.
Mies kiiruhti käytävää pitkin. Hän harppasi lavan portaat kolme askelmaa kerrallaan ja sulki vaimonsa syliinsä. Hän nosti tämän kokonaan ylös maasta ja hautasi kasvonsa hänen olkapäätään vasten. Molemmat itkivät ääneen. Neiti Kuhlman astui syrjään seuraamaan silmiemme edessä tapahtuvaa riemullista näytelmää.
Tohtori Robert Hoyt, patologian professori, istui vierelläni lavalla. Hän kääntyi ja kuiskasi:
- Näettekö nyt, miksi kannatan tätä työtä. En haluaisi mistään hinnasta jäädä pois ainoastakaan kokouksesta.
Nyökkäsin myöntymykseksi voimatta liikutukseltani vastata mitään.
- Tuokaa hänen rullatuolinsa, neiti Kuhlman pyysi. Leikillisyyden puuskassa hän pani aviomiehen istumaan siihen ja nuoren rouvan työntämään hänet pois lavalta.
Ovimies saatteli mikrofonin ääreen nuoren arabialaisen naisen.
- Neiti Kuhlman, tämä nuori nainen saapui Amerikkaan silmäleikkausta varten. Hän tuli kokoukseen ystävänsä pyynnöstä ennen huomista sairaalaan menoa. Nyt hänen näkökykynsä on normaali.
- Onko se totta? kysyi neiti Kuhlman viehättävältä, tummaihoiselta naiselta.
- Totta se on, sanoi tyttö selvästi ponnistaen löytääkseen oikeat sanat. Hän puhui voimakkaasti murtaen. - Minulla oli veritulppa näköhermossa, mutta nyt näen selvästi. En ymmärrä, mitä on tapahtunut.
Neiti Kuhlman pyysi lavalla olevaa naislääkäriä, kalifornialaista tohtori Viola Frymania, tutkimaan naisen. Tohtori Fryman tutki nopeasti hänen silmänsä ja astui taaksepäin. Hän kohotti sormensa ylös ja pyysi naista laskemaan ne.
- Hänen näkökykynsä on nyt ilmeisesti normaali, tohtori Fryman ilmoitti yleisölle. - Mutta tavallisesti veritulppa näköhermossa ei itsestään häviä.

Keski-ikäinen mies Washingtonin valtiosta kertoi, että selkätulehdus oli tuhonnut yhden hänen selkänikamistaan. Häneltä oli poistettu nikaman välilevy kolme kuukautta sitten. Hän oli tuntenut kovia kipuja kokouksen alkaessa, mutta ne olivat yhtäkkiä hävinneet hetkellä, jolloin Kathryn Kuhlman sanoi selkävikaisen miehen paranevan. Hän näytti kykenevänsä nyt kumartumaan ja venyttelemään joka suuntaan kivuttomasti. Tohtori Biery huomautti:
- Se, mitä tämä mies on juuri kokenut, on lääketieteellisesti mahdotonta. Kun välilevy on äskettäin poistettu, jokainen liike aiheuttaa hirvittävää kipua. Tässä täytyy olla Jumala takana!
Vanhahko mieshenkilö astui mikrofonin ääreen yrittäen hallita tunteitaan.
- Minun kurkkuni, hän sanoi. - En ole kyennyt nielemään ilman suuria tuskia kolmeenkymmeneen vuoteen. Nyt olen parantunut.
- Milloin tämä tapahtui?
- Yli tunti sitten, tunnusti mies. - Mutta en uskaltanut sanoa mitään, sillä pelkäsin kivun palaavan. Mutta se on kadonnut, ja nyt voin puhua ja niellä vaikeuksitta.
- Mikä on teidän ammattinne?
- Olen nyt eläkkeellä, mutta työskentelin lääkärinä yli neljäkymmentä vuotta, vastasi mies vielä vavisten tunteen vaikutuksesta.
Nuori kotirouva oli seuraavana. Hän itki.
- Mikä hätänä? kysyi neiti Kuhlman.
- Minun pitäisi lopettaa tupakointi, hän nyyhkytti.
- Tupakointi? Neiti Kuhlman oli hämmästynyt.
En ole sanonut mitään tupakoimisesta. En koskaan saarnaa siitä. Kuitenkin haluatte lopettaa sen. Miksi?
- Koska haluan olla puhdas, sanoi nainen. Mutta minä en voi lopettaa. Hän kopeloi pientä laukkuaan, veti esille ryppyisen savukepakkauksen ja asetti sen puhujakorokkeelle.
- Älkää panko niitä tänne, neiti Kuhlman virnisti. Heittäkää ne lattialle, mihin ne kuuluvatkin. Jumala on poistava tupakoimishalun teistä juuri nyt.
Hän asetti kätensä naisen pään päälle ja alkoi rukoilla:
- Rakas Jeesus, täytä tämä kallis sielu Sinun rakkaudellasi ja voimallasi niin, ettei hän koskaan enää tarvitse savuketta... Naisen polvet pettivät ja hän lysähti lattialle.
Ja niin kokous jatkui.
- Tämä mies on metodistipastori, ilmoitti neiti Kuhlman tarkoittaen hyvin pukeutunutta, keski-ikäistä miestä, joka seisoi lavalla hänen vierellään.
- Hän oli kyllin rohkea tullakseen tänne ylös sanomaan: "Neiti Kuhlman, minulla ei ole Pyhän Hengen voimaa elämässäni ja palvelustehtävässäni. Olkaa hyvä ja rukoilkaa, että saisin sen."
Hän alkoi rukoilla, ja hetkessä mies vajosi lattialle.
- Tämä on Jumaln voima. Minulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Jos täällä on tänään muita hengellisen työn tekijöitä, jotka haluavat enemmän Henkeä suorittaakseen tehtäväänsä, tulkaa esille nyt.
Useita miehiä alkoi nousta istuimiltaan ja kulkea kohti lavaa. Jotkut olivat tavallisessa puvussa, jotkut papin asussa. Monet olivat istuneet yleisön joukossa huomaamattomina, peläten tunnustaa itsensä papiksi. Nyt he halusivat vastaanottaa Jumalan voiman. Lava täyttyi pian hengenmiehistä.
Siellä oli episkopaalisia kirkkoherroja, presbyteeripastoreita - miehiä, jotka häpeämättä ilmaisivat tarvitsevansa syvempää hengellistä kokemusta. Heidän kiihkeä toiveensa oli, että Jumalan voima ilmenisi suurempana heidän työssään. He eivät lainkaan piitanneet siitä, että omia seurakuntalaisia oli yleisön joukossa.
Näky oli unohtumaton. Neiti Kuhlman rukoili jokaisen puolesta.

Nuori nainen oli seuraavana jonossa. Hän puhui hiljaa Kathryn Kuhlmanille.
- Tämä nuori nainen on yliopiston professori Teksasista. Hän sanoo haluavansa pelastua... haluavansa uudestisyntyä, sanoi neiti Kuhlman yleisölle.
- Parantuminen on suurenmoista, mutta valtavin ihme on sielun siirtyminen pimeydestä valoon. Minä en välitä, vaikka en enää näkisi yhdenkään ihmisen paranevan, jos tiedän, että sieluja pelastuu. Ruumiin paraneminen ei ole mitään sielun paranemisen rinnalla.
Yleisön joukossa kävi kohahdus neiti Kuhlmanin siirtyessä nuorta naista kohti. Hän kosketti naisen päätä kevyesti kädellään.
- Rakas Jeesus, anna anteeksi hänen syntinsä ja kasta hänet Pyhällä Hengellä. Naisen polvet antoivat hitaasti periksi ja hän kaatui taaksepäin. Järjestysmies otti hänet vastaan ja laski hiljaa lattialle, missä hän lepäsi kädet taivasta kohti ojennettuina äänellen hiljaa vieraalla, sointuvalla kielellä.
- Minä uskon kielillä puhumiseen, kun se on tällaista. Ettekö tekin? kysyi neiti Kuhlman. Yleisön myönsi puoliääneen vielä kunnioituksen vallassa sen johdosta, mitä lavalla parhaillaan tapahtui.
Kello oli melkein seitsemäntoista Shrine-salissa. Kokous oli jatkunut yli kolme tuntia. Havaitsin, että monet seisoivat vielä eteisaulassa ja ulkoportailla kurkottaen kaulaansa nähdäkseen täpötäyteen saliin. Kuukausi sitten yli kolmetuhatta ihmistä piti käännyttää takaisin istuimien puutteessa.
Tajusin, että Kathryn Kuhlman oli harkitusti johtamassa tilaisuutta huippukohtaan. Olimme tulossa hetkeen, jonka hän arvioi työnsä tärkeimmäksi osaksi.
- Minä uskon, että Jeesuksen Kristuksen veri on riittävä sovittamaan synnit, hän julisti kuuluvalla äänellä. - Ruumiin paraneminen, niin ihmeellistä kuin se onkin, on toisarvoinen sielun paranemisen rinnalla.
- Jos et ole uudestisyntynyt, jos et koskaan ole maistanut pelastuksen iloa ja luovuttanut elämääsi Jumalan Pojalle, Jeesukselle Kristukselle, haluan, että teet sen juuri nyt. Jeesus sanoi: "Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos."
Ja heitä tuli. Urut puhkesivat soimaan, ja käytävät täyttyivät ihmisistä. Heitä virtasi joukoittain salin jokaisesta osasta. Vanhukset, keski-ikäiset, nuoret - kaikki olivat tulossa. Jotkut itkivät. Toisten kasvot loistivat, niin kuin he jo olisivat kokeneet pelastuksen siinä käytävää pitkin kävellessään. Jotkut kävelivät nopeasti, päättäväisen näköisinä ikään kuin peläten mielensä muuttuvan. Toiset laahustivat hitaasti, nähtävästi raskaiden huolten painamina.
He täyttivät lavan ja tukkivat portaat ja käytävät. He tungeksivat eteenpäin, yrittäen päästä Kathryn Kuhlmanin lähelle, jotta tämä voisi laskea kätensä heidän päälleen ja rukoilla. Ylöspäin kohotetut kasvot olivat innokkaat ja pingottuneet.
- Emme mitenkään voi lausua loppusiunausta tällaiselle kokoukselle, sanoi neiti Kuhlman vielä paikoillaan istuville. (Näytti, että ainakin puolet yleisöstä seisoi lavan ympärillä.) - Voin ainoastaan sanoa teille lähtiessänne: Riemuitkaa ihmeellisistä asioista, joita Jumala on tehnyt täällä tänään!

Mahtavat urut pauhasivat. Kuoro puhkesi innoittuneeseen esitykseen: "Hän on sieluni pelastaja." Neiti Kuhlman kääntyi mennäkseen lavalta. Hän kulki rullatuoleissa olevien parantumattomien keskellä rukoillen yhden ja vielä toisenkin puolesta. Hän laski kätensä paareilla makaavien velttojen hahmojen päälle, ja hän rukoili pienokaisten puolesta, joita heidän vanhempansa ojensivat jännittynein käsivarsin.

Joukko suuressa salissa kääntyi lähteäkseen, mutta vitkaan ja haluttomasti. Jotkut viipyivät paikoillaan, rukoukseen vaipuneina, kasvot kohotettuina Jumalan puoleen. Toiset, täysin vieraat, vaihtoivat tervehdyksiä.
Vanha mies, jonka selkäranka oli parantunut, seisoi käytävässä katsellen ihmeissään ympärilleen.
- Eikö tämä olekin suurenmoista! hän sanoi kulkiessani ohi.
- Mitä tarkoitatte?
- Rakkautta! Sen voi tuntea tässä paikassa, eikö voikin? Hän katseli yhä ihmetellen ympärilleen.
Ja hän oli oikeassa. Joku on huomauttanut: -
Kathryn Kuhlman ei ole uskolla parantaja. Hän parantaa rakkaudella. Tullessani ulos suuresta salista yhä Jumalan voiman täyttämänä kyselin itseltäni missä olin ollut koko elämäni. Ajattelin vuosia, jotka olin viettänyt kirkoissa, missä ihmiset nauroivat ajatukselle, että Jumala on kuollut. Kuitenkin he käyttäytyivät niin kuin olisivat Hänen hautajaisissaan joka sunnuntai. Tusinoittain nimiä välähti mielessäni - sairaita, epäilijöitä, rakkaimpiani. Kuinka toivoinkaan, että he olisivat voineet jakaa kanssani tämän kokemuksen.
Elämäni ei koskaan enää tule olemaan sama