Niin, olen itse hoitoammatissa jossa näen ihmisten tiedot, siis terveydentilaan liittyvät. Olemme työtovereiden kanssa ihmetelleet sitä asiaa, miten tavattoman yleistä on nykyään kaikenlaisten mieliala- ja masennuslääkkeiden käyttö. Tuntuu että kohta joka toisella on jonkinlainen lääkitys menossa ja huom, siis nimenomaan kohtalaisen nuorilla ihmisillä. Iältään hädintuskin 18 täyttäneitä, sitten 20-30 vuotiaita, yli 3-kymppisiä... toisaalta taas tuntuu että siellä 4-kympin ja sen yli sitten vähemmän. Eli onko niin että yhä vähemmän nykyään kestetään sitä elämään kuuluvaa masennusta ja tympiintymistä ja sitä ns. vit..sta? Mietin usein kuinka moni oikeasti, siis ihan oikeasti sitä lääkitystä tarvitsee ja kuinka monella se on sama kuin päänsärky, että no nyt vähän särkee, otampa tuosta heti särkylääkkeen niin ei tarvitse kestää... siis karrikoidusti sanoen! Onko nykyajan ihmiset niin heikkoja, että heti pienenkin vastoinkäymisen kohdatessa ollaan pilleripurkilla ja otetaan sieltä helpotusta ja sitten ollaan koukussa loppuelämä? Ja nyt sitten vielä korjaan, etten suinkaan vähättele niitä, joilla on elämäntilanne niin traumaattinen tsm, joilla se lääkitys on ehdoton elämästä selviytymiselle.
Elämähän on sitä, että välillä masentaa ja kaikki tuntuu niin tympeälle, sitten taas on uusi päivä jolloin on iloa ja aurinkoa elämässä. Kestätkö sinä näitä masennuksen ja ilottomuuden hetkiä ilman että pitäisi olla saamassa helpotusta pilleristä, alkoholista, huumeesta, tms?
Elämähän on sitä, että välillä masentaa ja kaikki tuntuu niin tympeälle, sitten taas on uusi päivä jolloin on iloa ja aurinkoa elämässä. Kestätkö sinä näitä masennuksen ja ilottomuuden hetkiä ilman että pitäisi olla saamassa helpotusta pilleristä, alkoholista, huumeesta, tms?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Lääkkeet määrätään nykyään hätiköidysti, ei keskitytä edes selvittämään mikä on vialla. Syötetään lamaavia lääkkeitä, ennen kuin aloitetaan edes terapia ja kuunnellaan itse potilasta. Se on ns. helppo ratkaisu, mutta pitemmän päälle ei tuota mitään muuta tulosta kuin lääkeriippuvuuden. Ei lääkkeet kerro mikä on esim masennuksen perimmäinen syy, mikä on tärkeää selvittää parantumisen kannalta!
En aliarvioi kenenkään pahaa oloa tai masennusta, sitähän ei voi toinen ihminen tietää/tajuta mitä päässä liikkuu ja miltä tuntuu(voi vain yrittää ymmärtää, tukea ja kuunnella). Enemmän pitäisi keskittyä ns. kokonaisvaltaiseen hoitoon eikä juuri lääkkeillä turruttamiseen heti ensimmäiseksi!
Sinun kannattaisi "ammattilaisena" perehtyä paremmin siihen, mitä on oikea masennus ja mitä se aiheuttaa. Päinvastoin on hyvä, että ihmiset uskaltavat ajoissa hakea apua, eivätkä enää häpeile näitä mieliala-juttuja.
Maennus on hyvin vakava ja vaikeasti hoidettavissa oleva sairaus, jos se menee liian pahaksi. Vaikeasti hoidettavissa tarkoitan sitä, että potilas ei välttämättä itse "ymmärrä"/välitä sairastavansa vakavaa masennusta,ei syö lääkkeitä säännöllisesti tai lopettaa ominpäin jne... Ulkopuolisten on sitten hyvin vaikea saada ihmistä ulos montun pohjalta...miten repiä äijää sängyn pohjalta puolenpäivän aikaan, joka vaan ärtyy jos käy ehdottelemassa, että tehtäisiin jotain/mentäisiin jonnekkin jne. Tai jos äijä lopettaa lääkkeet niin niitä on vaikea väkisin syöttää kenellekkään... jos ihminen itse ei enää nää sitä tarpeelliseksi...
Itse olen miettinyt masennusta, uupumista ja lääkeiden käyttöä myös viime aikoina ja myös omasta kokemuksesta.
Mä olen aina hoitanut masennukset ja uupumiset oman pääkoppani sisäpuolella. Joskus olo on ollut todella sietämätön ja elämänhaluton, mutta kun mä tunnistan pahan olon, mä vedän takin päälle ja pakotan itseni ovesta ulos ja suggestoin itseni pahaa vastaan. Mä olen tehnyt näin aina ihan kakarasta alkaen.
Jäin 22 vuotiaana kahden lapsen yksinhuoltajaksi. AIkaa ei ollut potea synnytysmasennusta, eikä muitakaan äiteyden tuntoja, sillä ex-mies alkoi ryyppäämään lasten synnyttä ja nykyisin on jo melkoisen alkoholisoitunut.
Nyt mun lapset ovat melkein aikuisia ja voin kokemuksella kertoa, että elämässä on ollut paljon onnen hetkiä ja paljon yksinäisyyttä ja surua.
Mun pointsi on se, että pitää uskaltaa kohdata huonoa elämää. Joskus lääkitys on pakollinen ja paikoillaan, mutta heti ensimmäisen kriisin tultaessa ei ole oikein turruttaa tunteita kemiallisesti. Ne pitää kokea ja yrittää ratkoa ne ja oppia myös sietämään ja elämään niiden kanssa.
Tämä on sama kysymys, kuin että minulla on pää kipeä ja menen lääkäriin. Lääkäri antaa lääkettä, mutta kun lääke loppuu on mulla taas pää kipeä. Pitäisi keskittyä joskus siihen, että tutkitaan miksi pää särkee.
Sama masennuksessa. Yhteiskunnassa ei oikeasti välitetä toisesta ihmisestä, helpommin päästään surullisesta loisesta eroon, kun lyödään resepti kouraan ja ulos ovesta. Tärkeämpää olisi että masentunut selvittäisi omaa tilaansa keskustelulla ym.. keinoilla, mutta se on paljon kalliimpaa. TIedän, että ihmiset ovat hemmetin masentuneista mm. yksinäisyyden takia, ei ole ihmistä jolle voisi aukipuhua huolia.
HALOO !!! Lääkkeiden puolestapuhujat, se ei voi olla oikein, että joka toinen kulkee mömmöpurkki laukussa töihin ja kotiin ja yhä useampi nuori kärsii mielenterveyongelmista ja masennuksista. Silloin on jotain vialla, kemiallinen lääke ei saa olla ainoa ratkaisu !
Mun mielestä jos muut keinot eivät meinaa purra, niin sitten lyödään lääkkeet kouraan, mutta se ei saisi olla ensimmäinen ratkaisu.
ITse olisin ainakin elämän myrskyissä saanut syödä lääkkeitä tämän tästä, mutta kestetty on elämän sietämättömyyttä...
Eli, ei pelkät pillerit riitäkään masennuksen hoidoksi. Niiden lisäksi pitää saada kunnon terapiaa.
Mutta ketään masentunutta ei auta tuollainen itsensä ylentäminen masentuneita lyttäämällä: "Kun minäkin olen jaksanut ilman lääkkeitä, mikset sinä muka jaksa?"
Asiaa voi katsoa noinkin, mutta ehkä, toivottavasti, tilastot kertovat laskeneita itsemurha lukuja.
Minun mies joutui lopulta ottamaan mielialalääkereseptin. Takana pitkään jatkunut työuupuminen. Mieheni ei pystynyt näkemään mitään muutoksia tulevaisuudessa. Se oli tosi hankalaa, vaikka kuinka selvitin ja puhuin, kuinka voisimme muuttaa työtilannetta monellakin eritavalla, ei mieheni pystynyt tarttumaan niistä mihinkään. Hän ei kertakaikkiaan pystynyt näkemään mitään muutosta mahdolliseksi. Lääkkeen aloittamisen jälkeen (ja sairasloman) alkoi hän hahmottaa tulevaisuudessa uusia mahdollisuuksia. Jotkut sanoo, että lääke oikeastaan tekee vain välinpitämättömäksi, mutta ehkä se onkin juuri se mitä mm. työuupunut/masentunut tarvitsee. Taukoa huolehtimisesta. Tavallaan aivot saa lepoa, jonka jälkeen alkavat taas toimia "normaalisti" ja pystyvät katsomaan tulevaisuuteenkin.
Tämä on vain minun arvio kun olen vierestä seurannut. Ilman mitään ongelmia mieheni pystyi lopettamaan lääkkeiden käytön n.8 kuukautta aloittamisen jälkeen.
"Onko nykyajan ihmiset niin heikkoja, että heti pienenkin vastoinkäymisen kohdatessa ollaan pilleripurkilla ja otetaan sieltä helpotusta ja sitten ollaan koukussa loppuelämä"
Erässyys pillereiden käyttöön on voi olla se, että elämä on liian tasaista ja turvattua, elon ylä- ja alamäet puuttuvat.
Ollaan töissä, tullaa kotiin ja syödään turvoksiin televisiota katsellen päivästä toiseen. Siihen turtuu ja elo muuttuu tyhjäksi.
Itse pidän pääni kasassa hyvien harrastuksien avulla, jotka tuovat tunteet pintaan niin hyvässä kuin pahassa.
Hei!
Muistuttaisin, että masennus on tavallisen "masiksen" lisäksi myös diagnostisoitu sairaus, joka vaatii lääkehoitoa ja terapiaa.
Itselläni on ollut syvä masennus ja edelleenkin poen masennusta lievänä. Ilman lääkkeitä olisin tuskin tässä - kohtuullisen työkykyisessä - kunnossa. Masennus sairautena ei ole sitä, että on henkisiä ylä- ja alamäkiä. On vain pelkkää ilottomuutta johon liittyy mm. alemmuuden tunne, ahdistus ja päättämättömyys. Tuntuu kuin olisi suossa, josta ei pääse omin voimin ylös.
Lääkkeet on yksi apu, joka toimii henkisenä tukipilarina kun rakennetaan minuutta uudestaan ja etsitään kadoksissa olevaa elämäniloa. Noustaan siis suosta ylös. Lääkkeet nopeuttavat paranemisprosessia.
Toivon, ettei masennuslääkkeiden syöjää leimata, sillä masentunut on muutenkin jo henkisesti heikoilla eikä lyödyn lyöminen tunnu kauhean reilulta. Mikäli lääkäri on todennut masennuksen olevan niin syvä, että se vaatii lääkehoitoa, annetaan asian olla niin.
Asia on juuri kuin kirjoitit. Masennuksiakin on niin erilaisia.
Miehelläni alkoi masennus muutama vuosi sitten. Alkuun "normaalia" apatiaa. Ei oikein mikään kiinnostanut. Asia kuitenkin paheni siihen pisteeseen, ettei edes kaupassa voinut käydä. Jos kauppalapussa luki leipää, niin tuli kaupasta pois ilman leipää. EI OSANNUT päättää minkä valitsee. Tai ei syönyt mitään yksin ollessaan, kun EI OSANNUT päättää, mitä jääkaapista ottaisi. Ei kiinnostanut vaimo, ei lapset. EI MIKÄÄN!
Sain pakotettua lääkärille, joka määräsi oitis lääkkeet. Lääkkeiden avulla hän on taas pääsemässä jaloilleen. Takapakkeja (isojakin) on tullut, mutta niistäkin selvitään.
Näin jälkeenpäin hän kertoi, että olo ennen lääkitystä oli kuin olisi pimeässä sokkelossa hapuillut eteenpäin. Mitään ei nähnyt, mitään ei tuntenut ja mitään ei ollut edessä.
Joten erotetaan suosiolla oikea masennus näistä "huono päivä" jutuista. Ei pidä vähätellä kenenkään sairautta, jos itse ei sitä ole kokenut.
Olen nelikymppinen kahden lapsen äiti ja elämäni aikana sairastanut JO kahteen masennukseeen! Ensimmäinen 25-vuotiaana ja jälkimmäisen pari vuotta sitten. Siis noihin aikoihin, eihän sitä ikää voi tarkasti sanoa. Masennus tulee pikkuhiljaa hiipien. Olen syönyt molemmilla kerroilla mielialalääkkeitä ja käynyt terapiassa. Molemmat ovat YHDESSSÄ auttaneet. En olis pärjännyt, että vain toista hoitoa olis ollu. Nyt elän suht normaalia elämää itkuineen ja nauruineen. Mutta mulla on lääkeresepti kaiken varalta, jos alkaa elämä mennä aivan tuskaisuuden puolelle ja se ei ole tavallista v....sta. Olen ehkä sen luontonen ihminen, kun olen huono puhumaan ja enempi mietin omassa päässäni,mutta vähitelen olen oppinut puhumaan. Elämä opettaa...
Ainakin, jos olet noin epäempaattinen ihminen. Ihmisellä siis pitäisi olla vakava trauma tai menetys, että saa masentua. Monesti nämä masentuneisuudet johtuvat esim. monta vuosikymmentä aiemmin tapahtuneesta koulukiusaamisesta, raiskauksesta, pahoinpitelystä.. sellaisesta, minkä on sulkenut jo pois mielestään. Et sinä voi tietää niistä, ellei potilas itsekään muista.
Olet todella väärällä alalla! Anna lääkärien tehdä diagnoosit ja epikriisit ja lääkemääräykset äläkä ihmettele epäammatimaisia puolivillaisia mietelmiäsi. Luultavsti olet perushoitaja, laitosapulainen ja vanhempi semmoinen. Ennen kun nämä tämmöiset lakaistiin maton alle.
Tämänkaltaista työttömyyttä ja kokonaisten ihmisryhmien eristämistä yhteiskunnan toiminnasta ei suurille joukoille ole ennen tapahtunut. 1930-luvun laman aikana elettiin vielä pienemmissä yhteisöissä ja kaikille riitti ihmissuhteita. Kukaan ei kai jäänyt ihan yksin. Lama sysäsi meidät ulos työmarkkinoilta ja siten kai ihmiskunnasta myös. On todella raskasta yrittää pysyä järjissään kun ei kelpaa enää omaan ammattiisa tai lähes mihinkään ja silti pitäisi elää. Olen kohta 50- vuotias akat. koulutettu, enkä pääse enää töihin. Siivoustöitä saan tietenkin tehdä hautaan asti, mutta jotenkin se loukkaa.
Olen syönyt masennuslääkkeitä jonkun kerran, kun on itsemurhaa tullut haudottua. En tiedä, olis kai sekin vitutus vain pitänyt kantaa urhoollisesti.
Niin. Tekstistä paistaa terveen ihmisen ihmettely. Ei tätä tautia voi terve ymmärtääkään. En minäkään ymmärtänyt, ennen kuin itse sairastuin.
Monissa mielialalääkkeissä on niin kurjat aloitusoireet, että niiden luulisi karsivan "turhat" pillerinpopsijat. Pitää olla todella hätää kärsimässä, että niitä aloitusoireita viitsii sietää siinä toivossa, että lääke joskus kuukauden päästä vähän helpottaisi oloa.
Huonosti menee, mutta onko se vika tosiaankin näissä potilaissa? TODELLA monet tarvitsevat nykyään hoitoa mielenterveysongelmiin. Hoito voi olla lääkitys tai terapia tai molemmat.
Terapia olisi aina parempi vaihtoehto, kuin lääkkeet (jos ruvetaan valitsemaan), mutta se vika on yhteiskunnan resursseissa ei muussa. Ja hoitohenkilökunnan välinpitämättömyydessä.
Lääkkeet todella auttavat monia. Minua myös. Terapia olisi minullekkin ollut varmasti tärkeää monta vuotta sitten kun sairastuin, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta/en kuulemma tarvinnut sitä. Lääkkeet siis ensisijaisena hoitona.
Ensimmäinen kerta kun hain masennukseeni apua oli todella järkyttävä. Olin 16-vuotias ja hakeuduin terveyskeskuslääkärille. Lääkäri kuunteli hetken pahasta olostani ja määräsi 3kk xanoria ja käski tulla hakemaan lisää jos olotila jatkuu. Ei tehnyt masennustestiä, ei mitään. No onneksi hakeuduin vielä toiselle lääkärille parin viikon päästä tästä. Hän kertoi minulle siitä, kuinka xanor aiheuttaa todella vakavaa riippuvuutta ja sitä yleensä käytetään ensiapuan kork. muutama viikko. Sen jälkeen sainkin sitten asiallisen lääkityksen (joka auttoi), mutta ei terapiaan ollut resursseja.
Olen asunut monella eri paikkakunnalla näinä vuosina kun olen sairastanut masennusta. Se on haitannut vakavasti opiskelua ja työssäkäyntiä. Nyt vasta, monen vuoden jälkeen, koen saavani asiallista hoitoa. Käyn mielenterveystoimistossa 1-4 kertaa kuussa tarpeen mukaan juttelemassa ja lääkitys löytyy edelleen. Kun hakeuduin tällä paikkakunnalla hoitoon, mielenterveystoimistoon pääsy ei kestänyt kuin viikon. Ja senkin jälkeen olen tarvittaessa saanut "kriisiapua" päivänvaroitus ajalla. Näin sen tulisi toimia. Toivottavasti tämä ei ole häviävä luonnonvara. Järkyttävää ajatella, että 80% minun kokemuksistani suomen maan mielenterveyshoidossa ovat olleet negatiivisia. Se tarkoittaa sitä, että 80% hoitoa tarvitsevista jää todennäköisesti ilman asianmukaista hoitoa.
Kai täytyy sanoa, että onnekseni asun myös sellaisella paikkakunnalla, että olen päässyt melko pian MTT:oon pienellä varoitusajalla ja minulla on pelkästään myönteisiä kokemuksia:-)mtt:sta (vaikka muutoin en aina niin tykkääkään tästä paikkakunnasta, kun on niin pieni ja samat ympyrät)
Oletkos ajatellut että juuri näillä 20-40-vuotiailla masentuneilla on usein pienet lapset,jotka eivät voi odottaa että äiti joskus kuukausien tai vuosien päästä jaksaa taas heitä hoitaa. Lapset tarvitsevat äidin heti ja jos masennus on vienyt toimintakyvyn, paras apu on aloittaa heti lääkitys. Ja kun lääkitys alkaa tehota jaksaa lähteä terapiaankin selvittelemään asioita. Ne joilla ei ole pieniä lapsia, voivat pitempään yrittää "kotikonsteja" tai odottaa masennuksen menevän ohi. Eikä nykyajan masennuslääkkeet turruta eivätkä lamaa ihmistä, eivät myöskään aiheuta riippuvuutta.