Hans Assmannin arvoitus

"Nuori nainen surmataan Isojoella 1953 ja toinen, pari vuotta vanhempi nainen Kemissä 1955. Kaksi nuorta naista surmataan Heinävedellä 1959. Kaksi nuorta naista ja yksi nuori mies surmataan Espoossa 1960. Nuori nainen surmataan Turussa 1963. Kymmenen vuoden aikana kahdeksan selvittämättä jäänyttä veritekoa pienessä, rauhalliseksi tunnetussa maassa."

Näin alkaa Matti Paloaron ja Jorma Palon kirja Luottamus tai kuolema. Kirjoittajista Matti Paloaro on entinen KRP:n rikoskomisario ja Alibi-lehden päätoimittaja, Jorma Palo taas lääkäri, joka Kirurgisessa sairaalassa muiden lääkärien muassa joutui tekemisiin Hans Assmann -nimisen miehen kanssa, joka teeskenteli tajutonta ja tuli Bodominjärven murhien jälkeen kynnenaluset mustina hoidattamaan epämääräisiä vaivojaan.

Jorma Palo julkaisi vuonna 2003 kirjan Bodomin arvoitus, jonka jälkeen hänet kutsuttiin heti KRP:n kuulusteluun ja keskustelu murhista käynnistyi jälleen.

Kirjan Luottamus tai kuolema nimi tulee haastattelusta, jonka Hans Assmann antoi kuolinvuoteellaan entiselle rikoskomisariolle ja Alibi-lehden päätoimittajalle Matti Paloarolle, jonne hänen täytyi mennä yksin. Ehtona oli, että vähintään viiteen vuoteen Hans Assmannin kuolemasta ei haastattelusta saanut puhua sanaakaan:

"Asetan kolme ehtoa keskustelullemme. Julkisuuteen ei saa tulla sanaakaan ennen kuin kuolemastani on kulunut vähintään viisi vuotta. Oikeaa henkilöllisyyttäni, jos satut saamaan sen selville, ei saa paljastaa koskaan kenellekään. Myös tämän asuinpaikkani paljastaminen on kiellettyä.

Kiellot annettiin sävyyn, joka ei jättänyt tilaa tulkinnalle - riutuneesta vanhuksesta ja viime kädessä hänen taustajoukoistaan löytyi yhä voimaa. Paloaro kysyi siitä huolimatta:

'Miten voit luottaa minuun?'

'Olet minua nuorempi. Muista, että olen ostanut vakuutukseni jo 50 vuotta yhtiöstä, joka on aina maksanut ajallaan. Tarvittaessa yhtiö hoitaa tämänkin asian loppuun.'" (s. 18)

Vanhus makasi pienessä huoneessaan sängyllä yöpyjamissa:

"Vuoteen toisella puolella oli yöpöytä, jonka päällä oli muutama maljakkoonsa nuutunut syntymäpäiväkukka. Maljakon vieressä oli useita erikokoisia lääkepurkkeja, muovinen mehukannu sekä suomen- ja ruotsinkielisiä sanoma- ja aikakauslehtiä, niistä päällimmäisenä yksi edellisvuonna ilmestyneen Alibin, Paloaron päätoimittaman lehden, numero. Kuin tahallaan Assmann oli jättänyt sen etukannen päällimmäiseksi, niin että siitä erottui isoilla valkoisilla kirjaimilla mustalle pohjalle painettu teksti:

PROFESSORI JORMA PALO:
'USKON HOITANEENI BODOM-JÄRVEN MURHAAJAA'

Assmann oli siis seurannut Suomen tapahtumia kaikki nämä vuodet. --

Paloaro huomasi pelkäävänsä ensi kertaa henkensä puolesta pöydällä olevien lehtijuttujen vuoksi. Ne olivat julkaistu hänen vastuullaan, ja monet niistä olivat hänen kirjoittamiaankin." (s. 16 - 17)

"Sitten määräyksiä tuli lisää:

'Äänityslaitetta et saa käyttää. Sinun on muistettava, mitä sanon. Saat merkitä muistiin vain nimiä, vuosilukuja ja paikkakuntia. En toista mitään. Odotat tietenkin, että kertoisin niistä teltta- ja puukkojutuista ja muista sellaisista, mutta tuotan sinulle pettymyksen. Yksityiskohdista en puhu, enkä myönnä enkä kiellä mitään. Sinun on vain tajuttava asiat puheestani tai käsitettävä ne muuten. Et saa mainita sanallakaan, että olisin tunnustanut jotain. Totuus löytyy tarrinastani ja sen rrivien välistä. Jos nämä ehdot sopivat, niin sitten passaa kuunnella.' --

'Yhden asian voin kuitenkin kertoa heti', Assmann jatkoi, 'koska se on vanhin ja tavallaan vahinko, joka piti peittää. Muuten retkemme olisi paljastunut. Vaikka ystäväni oli hyvä ajaja, vahinkoa ei voinut välttää. Tietänet, mitä meinaan.'

Paloaro päätti, että kysymys oli Isojoen pitäjässä Pohjanmaalla surmatusta Kyllikki Saaresta, jonka kuolemaa on tutkittu murhana tai tappona melkein puoli vuosisataa. Vain Assmann tiesi, mihin kaikkeen oli sekaantunut!

Assmann tarttui mehukannuun vasemmalla kädellä ja otti siitä kulauksen. Vasta silloin Paloaro tiedosti hänen vasenkätisyytensä: yöpöytä lääkepurkkeineen ja aikakauslehtineen oli vasemman käden puolella, vaikka vanhuksen oikeakin käsi näytti toimivan normaalisti.

Heinäveden Tulilahdella kesällä 1959 riehunut murhaaja oli todettu vasenkätiseksi." (s. 19 - 20)


LAPSUUS JA NUORUUS

"Hans Assmannin oikeaa henkilöllisyyttä ei tiedetä, koska hän ei suostunut sitä paljastamaan. Hänelle oli kuitenkin rakennettu pitävä peitetarina, joka kesti perusteellisenkin tarkastelun. Se oli nimittäin melkein totta.

Tarinan mukaan Hansin isoisä Heinrich menetti 1920-luvulla maatilansa ja pienen metalliverstaansa kaiken muun omaisuutensa ohella. Hänen poikansa, Hansin isä Adolf, joutui näin aloittamaan aikuisen elämänsä tyhjästä, kuten useimmat muutkin saksalaiset ensimmäisen maailmansodan ja sitä seuranneen sanelurauhan jälkeen. Hänestä tuli kohtalaisen menestynyt sekatavarakauppias, joka osallistui nuorena myös kunnallispolitiikkaan sosiaalidemokraattien riveissä. Näkyvää poliitikkoa hänestä ei tullut, joten kaimansa Adolf Hitlerin päästyä valtaan natsit jättivät hänet rauhaan. Hän ei hyväksynyt kansallissosialismin ideologiaa toisin kuin kolme poikaansa ja ainoa tyttärensä. Erityisesti Hitleriä itseään hän piti huijarina ja jopa mielipuolena. (s. 53 - 54)

"Kertomansa mukaan Hans Assmannista oli siis tullut vannoutunut kansallissosialisti. Ennen kuolemaansa hän tunnusti toimineensa pahamaineisissa SS-joukoissa jo 18-vuotiaana. Tie vei pian vartijaksi Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin. Aloittaessaan tässä tehtävässä helmikuussa 1942 hän oli vain 19-vuotias eikä voinut aavistaa, millaiseen työhön joutui. Sotainnostaan huolimatta hän oli kuvitellut välttävänsä rintamataistelut, joissa oma henki oli alinomaisessa vaarassa. Hitlerin aatemaailman omaksuneena hän ei kuitenkaan vastustanut työtään sinänsä, sillä hän uskoi tekevänsä oikein.

Auschwitzissa Hans palveli Kuolemantaloksi kutsutuissa tiilirakennuksissa ja niiden väliin jäävässä Kuolemanpihassa. Sen vieressä kulki yksi leirin pääkaduista, jota pitkin ajettiin myös autoilla. Tervattu lankkuaita erotti kadun pihasta, mutta sieltä kuuluvat äänet kantautuivat esteettä ohikulkijoiden korviin.

Kuolemanpiha oli tarkoitettu vankien kidutukseen ja teloitukseen. Sille oli pystytetty rautarenkain varustettuja pylväitä, joihin vangit kytkettiin ruoskimista varten. Pihasta kuului lähes tauotta tuskanhuutoja, mutta harva piittasi niistä. Lankkuaita esti näköyhteyden, ja kauheutta oli muutenkin kaikkialla.

Sama koski teloituksia. Ne tapahtuivat pihan toisessa päässä olevalla Kuolemanalttarilla, joka oli rakennettu hirsistä ja vahvistettu betonivelliin kastetulla lastuvillalla. Sen ääreen vangit talutettiin tai raahattiin ja surmattiin niskaan ampumalla. Sitä ennen heidät oli näännytetty raskaalla työllä ja äärettömän niukalla ja ala-arvoisella ravinnolla. Jos he kuolivat jo tähän käsittelyyn, valtiolla ei ollut mitään sitä vastaan, koska rahaa säästyi. Työhön lopulta kykenemättömät vangit tuotiin Kuolemantalon kellareissa oleviin selleihin, mistä heidät haettiin yksi kerrallaan teloitettaviksi.

Vangit tiesivät kohtalonsa. He saattoivat vain odottaa, sillä itsemurhakin oli mahdottomuus paljaaksi riisutuissa selleissä. Jokainen avaimen kilinä ja oven avaus saattoi merkitä viimeistä hetkeä maan päällä. Kaikki toivoivat, että saisivat kuolla nopeasti ilman kidutusta, mutta siitä päättivät vartijat ja heidän päällikkönsä. Monet kadehtivatkin niitä lapsia, vanhuksia ja sairaita, jotka vietiin rautatievaunuista suoraan suihkuhuoneeksi naamioituun kaasukammioon ja poltettiin tukehtumiskuoleman jälkeen krematoriossa. Heistä kieli vain palaneiden ruumiiden tympeä tuoksu, joka tunkeutui parakkikylässä kaikkialle, ruokalaankin. Useimmat vangit olivat kuitenkin niin uupuneita, etteivät jaksaneet kiinnittää siihen huomiota.

Tällaisessa ympäristössä Hans työskenteli. Auschwitz, joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Krakovasta, on nykyisin alkuperäisen puolalaisen nimensä mukaisesti Oswiecim. Koko laaja keskitysleirialue toimii museona. Alueelle kuljetaan natsiajalla rakennetun portin kautta, jonka päällä on leirin klassinen tunnuslause 'ARBEIT MACHT FREI' eli 'Työ vapauttaa ihmisen' - monimielinen ilmaisu, joka etsii vertaa julmuudessaan. Portin tuntumassa on muutamia konekivääripesäkkeitä kuin muka vankien vapautta turvaamassa, lasiseinäisissä huoneissa juutalaisilta kerättyjä tavaroita: yhdessä silmälaseja, toisessa kenkiä, kolmannessa proteeseja, neljännessä matkalaukkuja nimineen ja osoitteineen. Kuolleiden suista kiskottiin kultahampaat, hiuksista kudottiin kangasta, vainajista valmistettiin saippuaakin - saksalaista taloudellisuutta.

Hans ei koskaan laskenut, kuinka monta keskitysleirivankia hän ampui pistoolillaan. Vajaan kahden vuoden aikana kertynyt luku oli varmasti lähempänä tuhatta kuin viittäsataa. Koska hänelle oli kuitenkin opetettu, että juutalaiset, mustalaiset, homoseksuaalit ja ne, jotka esittivät Führerin vastaisia mielipiteitä, olivat valtion vihollisia ja siten vaarallisia rikollisia, oli heitä nöyryytettävä ja kohdeltava mahdollisimman ankarasti. --

Hans oli uskonut vilpittömästi, että Führerillä todella oli oikeus rangaista valtion vihollisia, mutta jo ensimmäisen vuoden aikana jotakin särkyi hänen sisimmässään. Vaikka hänelle, kuten muillekin vartijoille, annettiin alusta alkaen amfetamiinia ja morfiinia itsenäisen ajattelun turruttamiseksi, hänessä heräsi kapinahenki. Se oli alussa hiljaista alistumista, sen jälkeen hän alkoi sairastella ja pystyi lopulta kiduttamaan ja tappamaan vain amfetamiinin aiheuttaman sekavuustilan voimalla. Annosta oli pakko lisätä aineen sietokyvyn kasvaessa, mutta siitä huolimatta (tai sen vuoksi) hänen itsehillintänsä petti: hän oksensi kesken teloituksen.

Tällainen heikkouden merkki ei jäänyt leirin päälliköiden tiedonantajilta huomaamatta. Hansin lähin esimies vääpeli Sten Angemayer kutsui hänet puhutteluun, jossa hän sai ankaran varoituksen ja siirron rautatieasemalle uusien vankien vastaanottoon, lähinnä jonojen muodostajaksi ja järjestyksen pitäjäksi." (s. 60 - 63)

Siellä syksyllä 1943 Hans ihastui nuoreen juutalaisnaiseen, Heidiin, ja kutsui tämän kotiinsa siivoamaan. Vartijat käyttivät juutalaisnaisia yleisesti hyväkseen ja Hansikin muita naisia kertomansa mukaan, muttei Heidiä, jonka kanssa suunnitteli karkaamista leiriltä. Salakuuntelijat saivat kuitenkin vihiä asiasta ja Hans karkottiin itärintamalle.

"Lähtiessään Auschwitz-Birkenausta kohti itärintamaa Hans Assmann tiesi, että kyseessä oli kuolemantuomion jälkeen pahin rangaistus, minkä SS-mies ja keskitysleirinvartija saattoi saada." (s. 69)

Saksan alkaessa joutua sodassa häviölle ja puna-armeijan joukkojen saartaessa Hansinkin rykmentin hän joutui lopulta neuvostoliittolaiselle vankileirille:

"SS-miehen ja keskitysleirivartijan paperit eivät olisi auttaneet neuvostoliittolaisella vankileirillä, päinvastoin. Nyt Hans Assmann sai huomata, että hänen olikin parempi olla vain tavallinen Feldwebel, vääpeli Mart Assenbach, minkä todisteeksi kaatuneen aseveljen nuhruinen ja märkä sotilaspassi kävi hyvin. Sekä mies että passi olivat sellaisessa kunnossa, ettei kenessäkään leirin vartijassa tai päällikössä herännyt henkilöllisyydestä pienintäkään epäilystä.

Hans muisti vaeltaneensa lauhassa kevätsäässä kohti vankeutta kymmenientuhansien kohtalotoverien kanssa, mutta muuten hän muisti parin kuukauden marssista vain vähän, kaikkein tarkimmin lähdön Königsbergistä kohti Siperiaa.

'Sieltä alkoi elämäni kolmas helvetti. Päätin sen takia olla vääpeli Mart Assenbach, joka ei pakokauhun vuoksi muistanut nimeään, yksikköään eikä mitään muutakaan.' (s. 75 - 76)


KOTIUTTAMISLEIRI

"Suurin osa Königsbergistä lähteneistä sotilaista tapettiin tai kuoli matkalla nälkään ja uupumukseen." (s. 77)

Vain harvat selvisivät hengissä ja päätyivät Vologdan alueella sijaitsevaan Tšerepovetsin kotiuttamisleiriin asti.

"Leirissä oli suomalaisia, unkarilaisia, romanialaisia ja muita Saksan rinnalla taistelleita sotilaita. Saksalaisia oli 3000 - 5000 miestä. Suomalaiset olivat pääasiassa jatkosodan loppuvaiheessa kesällä 1944 Viipurissa, Siiranmäessä ja Ihantalassa vangittuja, mutta heistä lähes kaikki kotiutettiin jo marras-joulukuussa. Näin suomalaiset tuskin tapasivat Hansia ja hänen Königsbergistä lähtenyttä kolonnaansa." (s. 78)

"Tšerepovetsin kotiuttamisleirissä jokainen vanki yritettiin värvätä yhteistyöhön - eli vakoojaksi - neuvostoliittolaisten kanssa. Jos vanki suostui, hänelle luvattiin hyvä sairaanhoito ja pikainen kotiinpääsy. Useimmat suomalaiset kieltäytyivät tarjouksesta, mutta muutamat suostuivatkin." (s. 80)


KOULUTUS

"Hans tarttui yhteistyötarjoukseen kuin hukkuva oljenkorteen. Mitä muuta hänellä oli elämältä odotettavissa? Vaikka sota oli loppunut, hänellä ei ollut ammattia eikä perhettä. --

Kun Hans oli tehnyt päätöksensä, hänet lähetettiin Moskovaan koulutettavaksi. Lähtöhetkellä hän kertoi painaneensa vain 52 kg, mutta hyvän hoidon ja ravitsevan ruoan ansiosta hän kuntoutui nopeasti, olihan hän vasta 23-vuotias. Jo kolmen kuukauden kuluttua vuonna 1946 hänet siirrettiin KGB:n koulutuskeskukseen, missä hänet määrättiin Suomen osastolle. Siellä hän kertoi taustastaan kaiken muun paitsi keskitysleiriosuuden, vaikka luultavasti neuvostoliittolaiset tiesivät jo senkin. Vartijana toimiminen ei haitannut koulutusta millään tavalla, eikä siitä koskaan muistutettu. Muistuttaminen oli sitä paitsi aiheetonta, sillä Neuvostoliitossakin toimi tuhoamistarkoitukseen perustettu vankileirien saaristo. --" (s. 81)

"Hans oli käynyt Saksassa vain keskikoulun, mutta hänet huomattiin pian kielellisesti lahjakkaaksi. Jo koulussa hän oli opiskellut hiukan venäjää, joskin se oli ehtinyt melkein tyystin unohtua. Uuden koulutuksen jälkeen hän puhui kieltä sujuvasti, minkä lisäksi hän oppi sujuvan suomen kielen. Oppipa hän myöhemmin vähän englantiakin, ja aikanaan hänen oli käytännön syistä pakko opetella vielä ruotsi. Hän oppi nopeasti myös vakoojien tarvitsemat tiedot ja taidot, joiden omaksumisessa auttoivat osaltaan Hitler Jugendissa vietetyt partiopoikamaiset vuodet.

Tämä hyvin suunniteltu ja määrätietoinen vakoojakoulutus kesti kolme ja puoli vuotta. --" (s. 82)

"'Hans Assmann' -niminen henkilö syntyi tässä koulutuskeskuksessa. Asiaa ei kuitenkaan kerrottu vielä Suomeen lähetetylle yhdyshenkilölle, joka käytti Inga Stenin nimeä. Hansin motivaatiota työtään kohtaan haluttiin nimittäin lisätä hankkimalla hänelle Suomen matkaa varten henkilöpaperit Max Haasen nimellä. Mitä vaativampi tehtävä, sitä useampi peitenimi.

Vakoojan erikoiskoulutus alkoi peruskoulutusjakson jälkeen. Siihen kuului salakielisten sanomien laatiminen ja lukeminen, vastustajien surmaaminen, jälkien hävittäminen, ruumiiden kätkeminen, ihmisiin vaikuttaminen sekä kansalaisten mielialojen ja moraalin tarkkailu. Suppeampia aiheita olivat peitepiirrosten laatiminen, muona- ja asevarastojen rakentaminen, naamiointi ja liikkuminen maastossa jälkiä jättämättä.

Hansille annettiin myös laskuvarjohyppääjän ja pioneerin koulutus. Lukuisista saamistaan ohjekirjoista hän muisti erityisen hyvin yhden, SMERS-vastavakoiluohjekirjan. Puna-armeijan marssioppaansa hän sanoi luovuttaneensa 'presidentti Kennedyn murhaajalle'. Hans Assmann tarkoitti Lee Harvey Oswaldia. Oswaldin tiedetäänkin asuneen vähän aikaa vuonna 1959 Helsingissä matkallaan Euroopan halki Neuvostoliittoon. Häntä pidetään yleisesti presidentti John F. Kennedyn murhaajana, mutta täysin vedenpitävästi syyllisyyttä ei ole pystytty osoittamaan.

'Se oli hieno CIA:n ja Yhdysvaltojen aseteollisuuden lavastus', kuului Hansin niukkasanainen mielipide tästä asiasta, jossa hänelläkin saattoi olla tekemistä. Hän on kehuskellut olleensa se henkilö, joka järjesti Oswaldin matkaa varten tarvittavat palat 'oikeaan järjestykseen'. --

Hans kertoi avustaneensa Oswaldia maamme itärajan ylityksessä yhdessä Suomen ja Neuvostoliiton viranomaisten kanssa. --

Sanomalehti Uuden Suomen toimittajat ovat kertoneet löytäneensä Oswaldin nimen helsinkiläisen hotelli Klaus Kurjen asukasrekisteristä, mutta kun he menivät tutkimaan asiaa uudelleen, asianomaisen rekisterin sivu oli poistettu." (s. 83 - 84)


KOMENTO SUOMEEN

Hans Assmann kävi syksyllä 1950 Saksassa äitinsä kuoleman jälkeen. Hän käytti amfetamiinia ja morfiinia säännöllisesti, jonka käytön kuitenkin salasi sukulaisiltaan ja tuttaviltaan.

Hans lähti Berliinin itäosaan, josta KGB järjesti hänelle asunnon.

"Eräänä päivänä Hansin asunnolle koputettiin. Koputtaja oli koppalakkinen ja punatähtinen neuvostoupseeri, joka antoi saksankielisen komennon:

'Menkää Alexanderplatzille.'

Komento tarkoitti, että oli mentävä salaiseen paikkaan tapaamaan yhdyshenkilöä. Tämä antoi Hansille uudet ohjeet uusia tehtäviä varten:

'Matkustatte pian Suomeen. Saatte siellä viralliset henkilöllisyyspaperit Hans Assmannin nimellä. Yhdyshenkilömme on nainen. Älkää flirttailko hänen kanssaan. Se ei onnistu, ja sitä paitsi teidän on mentävä naimisiin suomalaisen naisen kanssa. Tyttö on sama, jota olette jo tapaillutkin täällä. Asia on järjestetty valmiiksi, ja vaikka tyttö aavistaisi jotain, hän ei tiedä teistä ja taustastanne läheskään kaikkea. Teidän on avioliiton avulla pyrittävä Suomen kansalaiseksi, sillä tehtävänne kestää monta vuotta, ilmeisesti koko ikänne, jos osaatte hoitaa sen hyvin.'

Hans omaksui uuden roolinsa nopeasti. Hän ei olisi vahingossakaan kääntänyt päätään, jos joku olisi kutsunut häntä hänen alkuperäisellä nimellään tai ylipäätään joksikin muuksi kuin Hans Assmanniksi. Vaikka tämä peitenimi on siis Wehrmachtin arkistossa, oikea nimi on vain SS:n papereissa, missä ne sitten lienevätkin. Keskitysleirien vartijoita koskevat tiedot Gestapo ehti hävittää ennen sodan loppumista. Jos joitakin niistä jäi jäljelle, ne joutuivat luultavasti Neuvostoliiton haltuun, koska puna-armeija ehti ensimmäisenä Auschwitz-Birkenauhun. (s. 88 - 90)

"Hans Assmann tuli Helsinkiin Max Haase -nimisenä heinäkuussa 1952. Hän saapui laivalla Lyypekistä Olympia-terminaalin passintarkastukseen muiden saksalaismatkustajien joukossa kenenkään kiinnittämättä häneen erityistä huomiota. --" (s. 23)

"Max oli saapunut ventovieraaseen maahan, missä hän ei ollut käynyt koskaan aikaisemmin. Hänet oli kyllä koulutettu perusteellisesti, mutta ympäröivä todellisuus tulisi valkenemaan vasta paikan päällä. Onneksi hän osasi maan kielen ja hyvin osasikin, eikä hänen tarvinnut myöskään lähteä heti etsimään asuntoa ja työtä, sillä niistä 'yhtiö' oli huolehtinut etukäteen. Oli vain muistettava ennalta annetut ohjeet ja meneteltävä niiden mukaan. --

Työnteko alkaisi siitä, kun Max etsisi diplomaattikaupunginosasta sataman ulkopuolelta kaksivärisen Opel-henkilöauton. Sen löytäminen kävi vaivatta, koska sellainen auto oli silloisessa Helsingissä harvinaisuus, kuten olivat siihen aikaan harvinaisia kaikki muutkin läntisissä teollisuusmaissa valmistetut autot. Autossa istui jopa kuljettaja, isokokoinen tumma mies, jolla oli yllään lippalakki, hieltä haiseva kesäpusero ja nahkasaappaat. Hänen nimeään oli vaikea kuulla terminaalin hälinässä, mutta Max päätti, että se oli Antti, ja sennimisenä hän miestä piti aina siihen päivään asti, jolloin heidän tiensä erosivat. (s. 25)


TEHTÄVÄT SUOMESSA

Hans Assmann ilmoittautui paikkakunnalta toiselle kiertäväksi kirkkomaalariksi, jonka tehtävänä vakoojana oli suorittaa tärkeitä sotilaallisia mittauksia: siltojen leveys ja pituus, tierumpujen sijainti ja teiden painorajoitukset, soiden kunto kesällä ja jäätymissyvyys talvella, sekä selvittää kaikki muukin sotajoukoille tärkeä tieto. Koska mittauksia ei pystytty suorittamaan vielä ilmakuvista, jonkun piti suorittaa ne paikan päällä ja "kiertävä kirkkomaalari" sopi tehtävään erinomaisesti.

"Inga Sten lieneekin samanveroinen peitenimi kuin Hans Assmann. Peitenimien antaminen ulkomaalaisille jäsenille oli tavallista siinä organisaatiossa, 'yhtiössä', joka oli palkannut sekä Ingan että Hansin. Heitä tarvittiin, koska Neuvostoliitto ei luottanut suomalaisiin kommunisteihin. Luottamus taas oli välttämätöntä, koska Suomi oli saatava suuren neuvostoperheen jäseneksi.

Hansin ja mitä ilmeisimmin myös Ingan työnantaja oli Neuvostoliitossa Valtion turvallisuuden komitea eli KGB ja Saksan demokraattisessa tasavallassa sen vastaava organisaatio STASI. Hansin tehtävänä oli perehtyä erityisesti asekätkentään ja etsiä vielä paljastumattomia kätköjä. Niiden avulla organisaatio voisi todistaa, etteivät kätkijät olleet isänmaanystäviä vaan häikäilemättömiä fasisistia vallankaappaajia.

Sodan voittaneen Neuvostoliiton vaatimuksesta Suomessa oli jo pidetty Pohjoismaiden kautta aikojen suurin oikeudenkäynti, jossa asekätkennästä oli tuomittu 2 500 miestä. Heistä enemmistö oli sotilaita, joukossa Paloaron isä, mutta yrityksistä huolimatta kaikkia kätköjä ei ollut löydetty eikä kaikkia kätkijöitä saatu oikeuden eteen. Oli pidetty myös sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jossa useita maan korkeimpia johtajia, esimerkiksi entinen tasavallan presidentti Risto Ryti, tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin.

Hansin mukaan organisaatio perustettiin, kun Suomen 'fasistinen' oikeuslaitos ei tuominnut asekätkijöitä tarpeeksi ankarasti. Se antoi pelkästään muodollisia tuomioita, jotka kärsittyään miehet pääsivät takaisin virkoihinsa ja johtaville paikoille. Organisaatiota tällainen vetelyys suututti.

Miksi Hans sitten epäonnistui tehtävässään? Ensinnäkin siksi, että ajatus Suomen miehittämisestä sodan jälkeen tehdyn Pariisin rauhansopimuksen astuttua voimaan oli alun alkaen utopiaa. Toinen syy oli hänen henkilökohtainen ongelmansa." (s. 32 - 33)

"Organisaatiossa tiedettiin Hansin ongelma, joten hänelle toimitettiin aineita tarpeen mukaan. Ne rauhoittivat, lisäsivät toimintatarmoa ja vähensivät unentarvetta. Sivuvaikutuksia ei tunnettu tai niistä ei välitetty. Aineiden hankinta sujui aina ongelmitta, sillä organisaation lonkerot ulottuivat kaikkialle." (s. 37)

Hans käytti valkoisesta jauheesta puristettuja amfetamiinipillereitä, joita hän otti muutaman kerran päivässä. Alussa oli riittänyt pilleri, mutta myöhemmin piti ottaa neljä ja joskus enemmänkin. Ruiskeina hän ei amfetamiinia kuitenkaan käyttänyt vaan toista tarvitsemaansa ainetta, morfiinia, jota tarvitsi hermostuessaan tavallista enemmän.


AVIOLIITTO

Suomessa Hans asui aluksi tilapäisessä asunnossa Espoossa, isossa talossa, missä asui muitakin Itä-Saksasta Suomeen tulleita kommunisteja. Sinne hänen morsiamensakin aluksi muutti.

Naimisiin Hans Assmann meni Suomessa Vieno Mirjam Tapion kanssa elokuun viimeisenä päivänä 1953:

"Organisaatio oli järjestänyt tapaamisen Berliinin itäosassa edellisenä vuonna. Hans oli tutustutettu suomalaiseen Vieno Mirjam Tapioon, joka oli Saksassa töissä ja kieltä oppimassa. Samalla Vieno oli värvätty itävyöhykkeen valtaapitävien tiedotustoimintaan, ja pian hänen kanssaan oli tehty myös sopimus muodollisen avioliiton solmimisesta Hans Assmannin kanssa Helsingissä. (s. 41)

"Usein Vieno säikähti ajatellessaan, kuinka moni sivullinen mahtoi tietää, mikä Hans oli miehiään ja missä tarkoituksessa hän oli tullut Suomeen. 'Kuinka meidän yhdessäolomme oikein päättyy', hän pohti usein. Vienon epäilykset olivat perusteltuja, sillä suhde alkoi rakoilla jo muutaman kuukauden kuluttua ja oli parin vuoden kuluttua pelkkä muodollisuus. Virallinen ero oli poissuljettu, joten he alkoivat asustella erillään. Tehtävien hoidon takia heidän oli kuitenkin tavattava silloin tällöin.

Kaiken lisäksi suhde vaikeutui koko ajan. Hans sai silmittömiä raivonpuuskia, jotka päättyivät yleensä Vienon pahoinpitelyyn. Tämä taas ei voinut puhua ongelmista kenellekään. Paitsi että Hans esti häntä tapaamasta muita ihmisiä, organisaatio piti heitä jatkuvasti silmällä ja esti omasta puolestaan ulkopuoliset tapaamiset. --

Vieno alkoi epäillä, että Hans on mielenvikainen tai että hänellä on jotakin salattavaa. Salattavista asioista Vienokin tiesi toki paljon, mutta ehkä miehen taustalla oli myös sellaista, mitä hän ei tiennyt. Ilmiantaminen oli tietysti poissuljettu." (s. 46 - 47)


KYLLIKKI SAAREN MURHA

"Vieno Assmannin mieleen tuli usein eräs toukokuinen ilta vuonna 1953, jolloin hän oli vieraillut Hansin kanssa vanhempiensa luona Kauhajoen Päntäneellä. Sinne he olivat tulleet Hansin autolla, jota Hans ja usein autonkuljettajana ennenkin toiminut Antti ajoivat vuorotellen.

Vieno oli tarkistanut almanakasta, että kyseessä oli todellakin toukokuun 17. päivä. Päivämäärästä oli tullut kohtalokkaalla tavalla tärkeä, koska Isojoella, Kauhajoen naapuripitäjässä, oli kadonnut tuona päivänä tuntemattomalla tavalla nuori nainen. (s. 91)

"Hans lähti tiettävästi Antin kanssa iltapäivällä autoajelulle. Kun Vieno luki sanomalehdestä Kyllikin katoamisesta, epäilys miesten osuudesta tapahtumaan alkoi kalvaa häntä. Hän kuitenkin torjui sen, sillä miehet olivat kertoneet menevänsä katsomaan Isojoen, Karijoen, Karvian ja Kauhajoen kirkkoja ja suunnittelemaan niiden maalausurakoita. Kirkkojen maalaaminen piti aloittaa parin viikon kuluttua, joten oli jo hiukan kiire.

Antti toi Hansin kotiin aamuyöstä ja pyysi yösijaa Vienon vanhempien luota. Se oli poikkeuksellista, sillä hän oli kertonut hankkivansa vierailun ajaksi itse oman asuntonsa. Toinen outo piirre miesten tekemässä retkessä oli se, että Hans oli kadottanut sen aikana toisen sukkansa ja että hänen kenkänsä olivat märät. Vieno kuitenkin unohti nämä pikkuseikat nopeasti, sillä miehillä oli usein työmenoiksi kutsuttuja matkoja, jotka kestivät aamuun saakka.

Eräänä iltana muutaman päivän kuluttua miehet lähtivät taas ajelulle määränpäätään kertomatta. Kun he ottivat mukaansa rautalapion, Vieno pyysi selitystä.

'Sillä voi tarkastella kirkonseinän maalia korkeammalta kuin seisten', Hans selitti. 'Näkee, kuinka herkästi maali irtoaa.'

Auton vieressä juteltaessa Vieno oli huomaavinaan sen etuosassa pieniä lommoja kuin se olisi törmännyt johonkin. Auton liikkumiseen ne eivät näyttäneet vaikuttavan, ja niin Hans ja Antti lähtivät matkaan lapioineen." (s. 92 - 93)

Vasta lokakuussa tapahtui Kyllikki Saaren etsinnöissä läpimurto:

"Seuraavana päivänä päästiin taas askel eteenpäin, kun Kyllikin katoamispaikan läheltä, Isojoelta Kauhajoelle johtavan tien varrelta löytyi oikean jalan kenkä ja sen sisältä miehen trikoosukka ja naisen revitty kaulaliina. Kyllikin sisar tunnisti kengän ja kaulaliinan kadonneen vaatteiksi, mutta sukan omistaja jäi tuntemattomaksi. Löydön omituisuutta lisäsi se, että sukka ja kaulaliina oli sidottu mustalla villalangalla kenkään. Sukka oli noin sadan metrin päässä polkupyörän löytöpaikasta puunjuurakon alle tungettuna. Se ei ollut ehjä, vaan siitä puuttui pala.

Parin päivän päästä sunnuntaina Kyllikin ruumista lähti etsimään 400 miestä. He kulkivat poliisien ohjaamina rinnakkain polkupyörän löytöpaikalta Kauhajoen suuntaan. Nyt ruumiin oli pakko löytyä.

'Se löytyikin', kirjoitti Helsingin Sanomat ja jatkoi:

'Tuskin tuntia oli kulunut, kun Ilmari Hietaoja -niminen nuorukainen kiinnitti suon laidassa huomionsa näreeseen, vajaan metrin mittaiseen kuivuneeseen mäntyyn. Kiskaistuaan sen käteensä hän näki puukon jäljen juuressa.

Puu oli pistetty paikoilleen kuin jotakin naamioimaan. Sen alla olikin mätäs, jotka tutkittuaan Hietaoja huomasi sen keskeltä avatuksi. Mättäässä oli ruumis. Toukokuun 17. päivän iltana kadonneen Kyllikki Saaren ruumis.'

Lähellä olleelta ojatyömaalta löydettiin lapio, jolla hauta oli mahdollisesti avattu, sillä mättäässä olivat lapion jäljet. Se oli halkaistu keskeltä ja turpeet taivutettu kahta puolta. 'Sormenjälkiä ei huomannut lapiosta kukaan etsiä', lisäsi lehti uutisensa loppuun." (s. 96 - 97)

"Ruumiinavauspöytäkirjan mukaan vainaja oli pahassa mätänemistilassa. Vasen poskiluu oli murtunut. Sisäelimissä oli havaittavissa teräaseella, ehkä puukolla aiheutettuja pistojälkiä. Kuolinsyynä pidettiin tylpän esineen iskua kasvoihin ja puukonpistoja, joskin täsmällinen kuolinsyy jäi selvittämättä, kuten lääninlääkärikin sanoi.

Kyllikin vasen kenkä löytyi muutaman päivän kuluttua. Se oli vain 17 metrin päässä oikean kengän löytöpaikasta ja näytti siltä kuin se olisi tarttunut lahon kannon juurien väliin. Kengän sisällä ei ollut mitään ylimääräistä, ja sen nauhojen välistä kasvoi jo sammalta." (s. 98)

"Hautajaiset pidettiin Isojoen kirkossa lokakuun 25. päivänä 1953. Paikalla oli 25 000 surijaa, kymmenkunta kertaa koko pitäjän väkiluku. Surmatyön tekijä oli yhä tuntematon.

Missä olivat tuona päivänä Hans ja Vieno Assmann?

Hansin kertoman mukaan pariskunta osallistui Kyllikki Saaren hautajaisiin. Ihmetyksen aihe heille oli, kuinka pienestä kansakunnasta niin moni oli lähtenyt tällaiseen tilaisuuteen.

Moni olisi halunnut myös löytää surmaajan. Heistä sinnikkäin oli edellä mainittu komisario Axel Skogman, joka oli jo virkansa puolesta päättänyt selvittää tapauksen hinnalla millä hyvällä. Häntä pidettiin taitojensa vuoksi elävänä legendana, mutta viimeisessä haastattelussaan vuosikymmenien kuluttua rikoksesta hän uskalsi sanoa ainoastaan:

'Minä tiedän tekijän, mutta en voi kertoa. Ei ole tarpeeksi todisteita.'" (s. 100)

"Hansin vaimoa vaivasi miehensä poissaolo juuri tuona toukokuisena yönä. Häntä vaivasi myös puuttuvan sukan mysteeri. Vieno otti sukan puheeksi Hansin kanssa pariinkin otteeseen, mutta sai vain selkäänsä molemmilla kerroilla.

Hans tunnusti Matti Paloarolle Kyllikin kuoleman vahingossa tapahtuneeksi yliajoksi. Tunnetuista syistä hän ja Antti eivät voineet ilmoittaa sitä poliisille, joten he lavastivat sen rikokseksi. Vahinkoon sopivat autossa havaitut lievät peltivauriot, polkupyörän vääntynyt ohjaustanko ja Kyllikin murtunut poskiluu. Lisäksi miehet olivat retkellä katoamisiltana, ja sen jälkeisenä iltana he tekivät vielä uuden retken varustettuina lapiolla. Heidän autoaan ei tunnistanut kukaan, eikä tiettävästi kukaan verrannut tieltä löytyneitä auton jarrutus- ja kääntämisjälkiä heidän autonsa renkaiden kuviointiin.

Hansin sukan löytöpaikalle on vaikeampi keksiä järkevää selitystä. Ehkä hänen jalkansa on vajonnut Lellunnevaan, ja kun märkä sukka on tuntunut epämukavalta, hän on kiskonut sen pois ja työntänyt Kyllikin kenkään." (s. 101)


TULILAHDEN MURHAT

"Kylmä sota jatkui, joten suurvallat jatkoivat myös keskinäistä vakoiluaan.

Hans Assmann hoiti Suomessa omia tehtäviään. Pari vuotta sitten hän oli saanut urakan kirkon maalaamisesta Etelä-Savossa, missä on runsaasti kauniita rantoja. Hän ihastui seutuun niin paljon, että vietti pari kesää Heinäveden pitäjässä. Siellä hän tutustui myös Tulilahden leirintäalueeseen, joka oli Kermajärven rannalla kävelymatkan päässä pitäjän kirkosta.

Kesä 1959 oli harvinaisen kaunis ja lämmin. Kaksi parikymmenvuotiasta jyväskyläläistä neitosta, sairaanhoitajaoppilas Eine Nyyssönen ja konttoristi Riitta Pakkanen, olivat päättäneet tehdä polkupyörillään pitkän kesälomamatkan, vaikka kauniita maisemia oli Jyväskylän lähelläkin. He lähtivät kohti itää ja lupasivat pitää omaisensa ajan tasalla retken edistymisestä. Yhden postikortin he lähettivät Kolilta, mistä he kääntyivät kohti Heinävettä. Kortissa he kertoivat yöpyneensä kerran sateen takia polvijärveläisessä matkustajakodissa, mutta muuten he pystyttivät pienen telttansa leirintäalueille ja viettivät yönsä siinä. Tulilahdelle heidän arvellaan saapuneen sunnuntaina heinäkuun 27. päivän illansuussa. Tarkka ajankohta on epävarma, koska leirintäalueella ei ollut kirjanpitoa siellä käyneistä vieraista, eikä siellä ollut vartijaakaan.

Kolin postikortti jäi Einen ja Riitan viimeiseksi, sillä he katosivat viikon kuluttua sen lähettämisestä." (s. 103 - 104)

"Moni alkoi pelätä yöpymistä koko leirintäalueilla. Tälläistä pelkoa Suomessa tuskin oli aiemmin esiintynyt.

Hansin vaimokin pelkäsi, mutta pelon syy oli toinen.

Vieno pelkäsi, koska Hansilla saattoi olla tekemistä tapauksen kanssa. Hän oli ollut päiväkausia poissa kotoa olinpaikkaansa ilmoittamatta, arvattavasti kirkkoja maalaamassa. Vieno soitteli eri pitäjiin, mutta yhdenkään maalausurakkaa ei pitänyt olla Heinäveden suunnassa työn alla. Hänen pelkonsa kasvoi sitä mukaa kuin tyttöjen etsinnät tiivistyivät." (s. 105)

"Lehdistö seurasi tarkasti etsintöjä. Vihdoin elokuussa lehdet pääsivät uutisoimaan murhattujen tyttöjen löytymisestä. Kouvolan Sanomat otsikoi uutisensa seuraavasti:

'NEITOSET MURHATTIIN TULILAHDEN LEIRIALUEELLA

IRRALLINEN KUUSENTAIMI PALJASTI MURHENÄYTELMÄN --'

Tytöt olivat haudattu lähelle vesirajaa, märkään paikkaan tehtyyn suohautaan, joka oli noin 20 metrin päässä teltasta raskaan ja upottavan taipaleen takana. Nyt tutkimuksia hoitamaan kutsuttiin jo Mikkelin lääninrikospoliisi. Se totesi, että toista uhria oli lyöty päähän jollakin tylpällä esineellä ja toista hakattu puukolla kuin raivon vallassa. --

Hauta oli naamioitu taitavasti. Sen päällä oli lapiolla erikseen irrotettuja turpeen palasia, jotka oli asetettu samaan järjestykseen kuin niiden ollessa paikoillaan ja kiinni maassa. Haudan päällä oli Kouvolan Sanomien mainitsema kuusentaimi. Se oli katkaistu puukolla, jonka terästä siihen oli jäänyt mikroskooppisen pienet naarmut. Niiden perusteella on päätelty, että puukko oli ollut risun katkaisijan vasemmassa kädessä.

Tyttöjen polkupyörät löydettiin Kermajärven pohjasta. Etsinnöissä löydettiin myös heidän telttansa, huopansa, kenkänsä ja joukko tarve-esineitä. Kateissa ovat heidän kellonsa, Riitan kamera ja molempien rahat.

Vieno Assmann huolestui nyt entisestään, sillä Tulilahden veriteoissa suohautoineen ja polkupyörineen oli liikaa Lellunnevan tapausta muistuttavia piirteitä. Lisäksi Hans oli ollut poissa sen sattuessa - ja hänkin oli vasenkätinen. Vienon oli pakko muistella Isojoen murhan ohella myös erästä toista omituista tapausta." (s. 106 - 107)


ELLI IMMON MURHA

"Tuo tapaus oli se, jossa kemiläinen kauppakoululainen Elli Maria Immo surmattiin joulukuun 7. päivän iltana 1955. --

Elli oli tiettävästi palaamassa työnväentalossa pidetyistä tansseista. Siellä häntä tanssitti moneen otteeseen mies, jota kukaan tansseissa mukana ollut ei ole ilmoittanut tunteneensa. Marttalan tienhaarassa hän erosi toveristaan ja ilmoitti menevänsä kotiin. Pikkupojat löysivät Ellin ruumiin hänen kotiporttinsa läheltä parin metrin päässä polulta, missä näkyi myös taistelun jälkiä. Surmaajan on täytynyt olla raivon vallassa, sillä näin selosti tapahtumia joulukuun 9. päivänä ilmestynyt kemiläinen Pohjolan Sanomat lukijoilleen:

'NEITONEN MURHAAJAN UHRIKSI KEMIN RISTIKANKAALLA

Elli Maria Immon kimppuun on ilmeisesti hyökätty takaapäin. Hyökkääjä on iskenyt tyttöön viiltohaavoja oikealle puolelle kaulaan sekä pistohaavan oikean korvan taakse, josta aiheutunut verenvuoto lääkärinlausunnon mukaan oli aiheuttanut kuoleman.

-- Rikospaikan läheisyydestä tavattiin autonjälkiä, mutta ne on todettu olleen siinä jo tuntia ennen tapahtumaa ja luultavasti niillä ei ole mitään yhteyttä murhaan.'

Tätäkin tapausta selvittämään etsittiin tutkija Helsingistä. Hän oli komisario Paavo Mömmö, sittemmin Kotakoski, mutta surmaaja jäi häneltä ja muiltakin löytämättä. Ketään ei ole edes epäilty vakavasti, mutta tanssiaisvierailta kerättyjen tuntomerkkien perusteella hän saattoi olla Hans Assmann.

Mikä sitten oli Vienon huoli tällä kertaa?

Huoli oli se, että Hans oli juuri tuona yönä Kemissä. Hän oli nytkin ollut matkoilla monta päivää ja kertonut menevänsä tapaamaan Reino Järvistä, kemijärveläistä sotavankikaveriaan. Ainoa puna-armeijan vangiksi ottama suomalainen Reino Järvinen on kuitenkin asunut Keski-Suomessa eikä koskaan Kemijärvellä tai muualla pohjoisessa. -- " (s. 107 - 109)


BODOMIN MURHAT

"Lukuisiin veitsen- tai puukoniskuihin kuolivat 15-vuotiaat Maili Irmeli Björklund ja Anja Tuulikki Mäki sekä 18-vuotias Seppo Antero Boisman, toinen heidän poikaystävistään. Boismanin ikäinen Nils Wilhelm Gustafsson pääsi raahautumaan haavoittuneena osittain teltan ulkopuolelle, missä surmaaja iski häntä vielä kivellä tai muulla painavalla esineellä leukaan ja takaraivoon, niin että hän menetti tajuntansa.

Alueella oli veren tahrimia papereita, joihin surmaaja oli pyyhkinyt surma-aseen terää; poliisin mukaan niistä ei löytynyt sormenjälkiä. Kenkäparit olivat niin kuluneita, että niiden pohjissa oli reiät. Kengät oli kätketty lähellä sijaitsevaan Oittaan kartanoon johtavan tien varteen noin 600 metrin päähän surmapaikasta, kumpikin kenkäpari eri puolille tietä syystä, jonka tietää vain murhaaja - ja murhasta tässä teossa oli kyse. Tyttöjen kenkiä ei ollut piilotettu." (s. 119)

"Oli toisen helluntaipäivän ilta 1960. Kirurgiaan erikoistuva lääkäri Heikki Silvola oli päivystysvuorossa Helsingin kirurgisessa sairaalassa. --

Ei tullut leikkausta, mutta tuli jotain muuta: Silvola oli saanut potilaan, jollaista hän ei ollut tavannut koskaan aiemmin eikä tapaisi myöhemminkään.

Potilas oli Hans Assmann.

Hans makasi selällään poliklinikan ikkunattomassa tutkimushuoneessa rullasängyn päällä. Sairaanhoitaja seisoi vieressä valmiina avustamaan. Hän oli riisunut Hansin hiekkaisilta vaikuttavat kengät, mutta pusero ja likaiset haalarit olivat riisumatta. Huoneessa ei ollut hoitajan lisäksi ketään muuta, eikä kukaan näyttänyt odottavan aulassakaan. Ei ollut ambulanssimiehiä eikä taksinkuljettajaa eikä varsinkaan omaisia. Näytti siltä kuin Hans olisi kävellyt muina miehinä poliklinikalle, sulkenut silmänsä ja heittäytynyt sänkyyn.

Mikä teki Hansista niin poikkeuksellisen? Ei hänen poikkeuksellinen taustansa, koska siitä ei ollut sairaalassa tietoa, vaan se, että hän teeskenteli tajutonta." (s. 114 - 116)

"'Mikä se sellainen tajuton on?' Silvola kysyi hämmentyneenä osastokansliassa, mutta kaikki muut vaikenivat epäuskoisen näköisinä. Potilaalla vaikutti olevan ennemmin psykiatrinen kuin kirurginen tauti.

'Mies oli tajuton tahdonalaisesti!' Silvola vastasi omaan kysymykseensä kuin ylpeänä keksinnöstään.

-- Nyt oli tämän sairaanhoitajan, Helinä Orkolan, vuoro tavata potilas, jollaista hän ei tulisi kohtaamaan enää koskaan. Hans vaati häneltä nimittäin tinneriä. Sitä ei pidetä sairaaloissa, koska tinneriä tarvitsevat pääasiassa maalarit ja varmaan kirkkomaalarit. Tämän Orkola kertoi Hansille, mutta seuraava kysymys kuului:

'Millä mä sitten pesen?'

Koska vesi ei kelvannut, Orkola löysi bensiiniä, jota tunnolliset hoitajat käyttivät laastarijälkien poistamiseen iholta. Sillä Hans hankasi käsiään pitkin yötä, eikä tajuttomuudesta ollut enää tietoakaan. Jos hänellä oli vieroitusoireita amfetamiinista tai morfiinista, tinneri saattoi sopia myös niiden lievitykseen." ( s. 116 - 117)

"Tarkkasilmäinen osastonhoitaja Anna Räkköläinen huomasi myös tummat surunauhat Hansin kynsien ympärillä." (s. 118)

"Helluntaipäivystyksen loputtua Hans Assmannin hoitavaksi lääkäriksi oli tullut Kaarlo Lindholm, tavattoman kovaääninen ja leveäharteinen painonnostaja, joka Anna Räkköläisen tavoin kiinnitti omalla kierrollaan huomionsa potilaan kynsiin. Mitä oli tapahtunut?

'En mä tiedä mitään koko asiasta', kuului vastaus, 'mä olin tajuton'.

Lindholm ei rypistänyt otsaansa vaan mutristi suutaan, kuten hän teki aina miettiessään ankarasti. Potilas siis halusi jatkaa teeskentelyään, mutta Kaarlo Lindholm vaati paremman selityksen. Lopuksi hän sai sen:

'Mä menin aamulla työpaikalle hakemaan talonmieheltä vettä, kun mulla oli kovasta urakasta jano ja huono olo. Hän antoi mulle Bordeaux-punaviiniä. Sitä mä sain kynsille, ja se teki ne mustiksi.'" (s. 119 - 120)

"Kun Lindholm oli ehtinyt muutaman vuoteen päähän, Hansilla oli vielä jotakin sanottavaa:

'Tohtorri! Tässä on mielenkiintoinen arrtikkeli. -- Mielenkiintoista! Saksassa on murrhattu paljon nuoria naisia sodan jälkeen. Murrhaajaa ei ole saatu koskaan kiinni. -- Todella mielenkiintoinen arrtikkeli', hän toisti." (s. 121)

"Kesäkuu lähestyi loppuaan. Tuli juhannus ja Hans Assmann oli edelleen sairaalassa. Aaton kaunis ilma muuttui sateiseksi ja tuuliseksi, nousi melkein myrsky. Siitä huolimatta Hans vaati ehdottomasti saada nukkua parvekkeella. Henkilökunta esteli, mutta lopulta hoitajan oli pakko työntää Hansin vuode hänen haluamaansa paikkaan. Siitä näki viereistä katua ja lähellä kasvavia lehteviä puita, mutta siitä näki myös sairaalan pääovelle ja sille nousevalle ajoluiskalle.

Osastokansliassa huolestuttiin, koska vastuu Hansin terveydestä oli tietysti sairaalalla. Toisaalta henkilökunta oli alkanut jo pelätäkin häntä, joten kukaan ei uskaltanut ryhtyä häntä vastustamaan. Murhajutut kammottivat, ja ikään kuin ne eivät olisi riittäneet, hän kertoi omista kirurgisista taidoistaan halukkaille kuulijoille:

'Olen mäkin ollut kova puukkomies, mutta kaikki ne, joita mä olen leikannut, on kuollut.'

Hans nauroi, ja kymmenet valtavan suuressa sairaalasalissa makaavat potilastoverit nauroivat mukana, mutta lääkärit ja hoitajat loukkaantuivat verisesti.

Juhannus ei jäänyt osasto IV:n väen mieleen myrskystä vaan siitä, että sairaalan ajoluiskalla seisoi koko yön Opel-merkkinen pakettiauto, jonka rekisteritunnus oli ZD-779. Se ei tuonut ketään sairaalaan, kukaan ei tullut sillä sairaalaan, eikä kukaan, ei kuljettajakaan, tullut siitä ulos. Lisäksi se pysytteli kaiken aikaa ajoluiskalla, vaikka pysäköintipaikka oli tyhjä. Etupenkillä istui isokokoinen tuntematon mies, joka antoi auton ajovalojen palaa alkuillasta puoleenyöhön asti. Valot osoittivat Hansin toisen kerroksen parvekkeelle, miltä olisi ollut tarvittaessa helppo päästä autoon. Vasta aamuyön tunteina valot sammuivat, ja aamun sarastaessa auto lähti. Siihen mennessä myrskykin jo laantui.

Amanuenssi pantiin selvittämään, kenelle Opel kuului. Omistaja oli espoolainen maanviljelijä, jonka talosta oli viisi kilometriä Assmannin asuintaloon. Siitä taas oli vain lyhyt matka Bodominjärven rantaan. Hansin uuttera apulainen Antti asui puolestaan rikospaikasta noin viiden kilometrin päässä. Hän saattoi hyvinkin viettää juhannusta Opelissa.

Amanuenssi pantiin soittamaan myös sen vallilalaisen verstaan talonmiehelle, jossa Hans ilmoitti saaneensa punaviiniä käsilleen ja ehkä vaatteilleenkin. Talonmies kielsi jyrkästi Hansin käyneen työpaikallaan helluntaina ja kuulleensakaan niin hienosta juomasta kuin 'Pordoosta'. Verstaassa ei säilytetty alkoholia eikä ryypiskelty, siellä tehtiin työtä. Joku nainen oli kyllä käynyt hakemassa helluntaina verstaan avaimia, ja hän oli ne myös saanut.

Samaan aikaan tiedotusvälineissä julkaistiin murhista epäillyn miehen ensimmäiset tuntomerkit. Ne oli koottu murha-aamuna järven lähellä liikkuneilta harvoilta silminnäkijöiltä, ja ne sopivat Hansiin vaatetusta myöten. Heti uutisen jälkeen tämä leikkautti pitkät aaltoilevat hiuksensa lyhyiksi, niin että häntä oli vaikea tuntea entiseksi Hans Assmanniksi. Hän ryhtyi myös ottamaan auringonkylpyjä parvekkeella kuin päästäkseen irti tuntomerkeissä mainituista kasvojen finneistä ja näppylöistä." (s. 122 - 124)

Sairaalan henkilökunnalle alkoi olla selvää, ettei Hans Assmann ollut sairaalassa saadakseen parannusta vaivoihinsa, vaan saadakseen suojaa. Lääkärit päättivätkin ilmoittaa epäilyksensä poliisille. Siviilipukuinen poliisi kävikin sitten kahdesti hyvin lyhyesti eikä halunnut kuulla sairaalan henkilökuntaa ollenkaan.

"Silvola ja Lindholm eivät luovuttaneet. Seuraavaksi he pyysivät amanuenssiaan soittamaan suoraan Keskusrikospoliisille, jotta se tutkisi ne vaatteet, joissa Hans oli saapunut poliklinikalle. Kukaties niistä löytyisi jopa verta.

Amanuenssi Palo teki työtä käskettyä. KRP sijaitsi Ratakadulla vain muutaman sadan metrin päässä sairaalasta, ja kun sieltä luvattiin ystävällisesti lähteä heti liikkeelle, osaston henkilökunnalle tuli kiire. Hansin vaatteet haettiin siviilivaatevarastosta, paketoitiin ruskeaan voimapaperiin ja juoksutettiin pääovelle, missä Palo jo odotti niitä valkoinen lääkärintakki yllään. Nyt alkaisi tapahtua!

Ei tapahtunut mitään. Poliisi jätti tulematta.

Seisottuaan sairaalan portailla puolitoista tuntia Palo palasi pettyneenä osastolle. Onneksi Hans ei ollut huomannut vaatteidensa siirtelyä, tai jos oli, vaikeni siitä kuten kuulustelustakin. Hänellä oli siihen varaa, sillä viimeistään nyt kaikki olivat ymmärtäneet, että hän oli poliisin erityisessä suojelussa. Kaarlo Lindholm, joka oli äärettömän isänmaallinen ja taistellut sodassakin, oli menettänyt kaiken luottamuksensa häntä kohtaan.

'Se mies on huijari', hän lausui johtopäätöksensä erään kierron jälkeen. 'Mutta jos hän on murhaaja, voi kysyä, mikä hänelle on vankilan lisäksi sairaalaa parempi turvapaikka.'

Mitä kierrolla oli tapahtunut? Vain se, että Lindholm oli tullut tokaisseeksi parvekkeella yhä makaavalle Hansille: 'Tämähän on ihana paikka, aivan kuin olisi teltassa.'

Hans oli säpsähtänyt silmin nähden, vaikka Lindholmilla ei ollut tarkoitusta viitata telttamurhiin." (126 - 127)

Koska poliisi ei halunnut tutkia Hans Assmannin osuutta murhiin, lääkärit päättivät kertoa havaintonsa lehdistölle kolme vuotta Bodomin murhien jälkeen.. Sanomalehti Uuden Suomen toimittajat tarttuivat rivakasti toimeen ja Hans Assmannin nimi mainittiin ensimmäisen kerran suomalaisessa lehdistössä.

"Kävi ilmi, että Hans oli saanut kaksi vuotta aiemmin yhdeksän kuukauden pituisen kuritushuonetuomion vaimonsa 'törkeää lievemmästä' pahoinpitelystä Helsingissä. Siihen oli sisältynyt silmitöntä hakkaamista ja potkimista 'erittäin raskauttavien asianhaarain vallitessa' keskellä katua, niin että Vieno Assmann oli saanut kolausvammojen ja verenpurkaumien lisäksi aivotärähdyksen, poskiluun murtuman ja silmän sarveiskalvon vioittuman. Jälkikäteen Hans oli kertonut olleensa niin voimakkaan suuttumuksen vallassa, ettei muistanut kunnolla, mitä oli tehnyt. --

Hansia ei pidätetty eikä toimitettu kärsimään rangaistustaan. Sen sijaan että hänet olisi etsintäkuulutettu, hänen annettiin matkustella vapaasti Suomessa, Ruotsissa ja Länsi-Saksassa ja ehkä muuallakin. --

Uuden Suomen toiminnan ansiosta myös Keskusrikospoliisi joutui julkisuuteen. Se kiisti jyrkästi Hansin osuuden veritekoihin - ja kiistää edelleenkin." (s. 129 - 130)

Asser Stenbäck, teologi ja psykiatrian erikoislääkäri, sittemmin psykiatrian professori, hypnotisoi Bodomin murhien jälkeen heti sekä Nils Gustafssonin että kuuden vuoden kuluttua silminnäkijä Olavi Kivilahden, mutta poliisi ei antanut arvoa noillekaan havainnoille. Silti vielä yli 90-vuotiaana Asser Stenbäck sanoi Hufvudstadsbladetissa:

"'Uskon murhaajan olleen todellakin Assmann, olen siitä vakuuttunut.'" (s. 132)

"Todennäköisesti tapauksen uuden julkisuuden yllyttämänä saksalainen organisaatio päätti muistuttaa olemassaolostaan sekä Kaarlo Tankoa, Jorma Paloa että Asko Vuorjokea.

Kaarlo Tangolle toimitettiin paketti Sirkka-Liisalta, jonka nimistä naista hän ei tuntenut, mutta jonka niminen nainen oli vastikään surmattu Turussa. Tangon puheille pyrki kaksi hänen luokkatovereikseen itsensä esitellyttä miestä, jotka eivät tienneet, että hänellä oli samalla luokalla ollut identtinen kaksosveli. Kolme saksaa puhuvaa muusikkoa seurasi päiväkaudet hänen liikkeitään puhuen radiopuhelimiin, joihin heillä ei ollut lupia.

Palon kotiin yhdistettiin tuntemattomia saksankielisiä puheluja, ja hänen ovelleen ilmestyi mattokauppiaita ilman mattoja samana päivänä kuin Kaarlonkin ovelle - mutta ei kenenkään heidän naapurinsa kotioven eteen. Hänen kerrostaloasuntonsa ikkunan alla seisoi päiväkausia tuntematon henkilöauto, jonka kuljettaja piilotti kasvonsa ohikulkijoilta. Autosta ei tullut kukaan ulos, eikä kukaan noussut siihen.

Häirintäsoittoja tuli myös Vuorjoen kotiin ja jopa hänen äidilleen. Välillä soittaja oli hiljaa, välillä hän puhui sekaisin suomea ja saksaa. Välillä vieras puhelu kytkettiin Vuorjokien ottaman tai heille tulevan puhelun päälle. Outo henkilöauto oli usein pysäköitynä myös heidän kotitalonsa eteen, mistä se poistui heti, kun Asko Vuorjoki ilmoitti puhelinhäiritsijälle lähtevänsä katsomaan, kuka autossa istui. Myös Uuden Suomen valokuvaajan lähestyminen sai auton pakenemaan.

Poliisia oli vaikea saada tutkimaan radiopuhelinjuttua, vaikka kyse oli luvattomista laitteista ja selvästä häirinnästä. Kaarlo Tangon ja hänen Väinö-veljensä oli mahdotonta ymmärtää poliisin menettelyä. Viimeistään nyt oli kuitenkin varmaa, että Hans Assmann kuului vakoojien ja agenttien kansainväliseen joukkoon, minkä paljastuminen virkavallan oli estettävä hinnalla millä hyvänsä. Estämisessä se onnistuikin hyvin. -- " (s. 132 - 133)

"Bodominjärven surmatekojen uhrit haudattiin yleisen myötätunnon ja suuren julkisuuden myötä. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan heidän etsintänsä olisi kestänyt, ellei aamuvarhaisella ongelle saapunut Olavi Kivilahti tai joku muu ohikulkija olisi sattunut paikalle, sillä yhtä uhreista oli jo raahattu vesirajaa kohti." (s. 134)

" -- Hansin apulainen Antti puolestaan hukuttautui 1969, joskin hänen tehtäviään tunteneet pitivät mahdollisena myös 'vakuutusyhtiön' osallisuutta tapahtuneeseen. Hän saattoi olla sama henkilö kuin julkisuudessa usein mainittu paikallinen helposti suuttuva kioskinpitäjä -- " (s. 134)

"Bodominjärven surmat merkitsivät käännekohtaa Hansin elämässä, sillä niiden jälkeen 'Hietaniemen postiin' ei ilmestynyt yhtään viestiä. Postilaatikkona toiminut lieriökin katosi. Tästä Hans sanoi päätelleensä, ettei hänen palveluksiaan enää tarvittu. Se masensi aluksi, mutta mieliala parani, kun hänen kipeästi tarvitsemiensa lääkkeiden toimitus taas alkoi. Myös palkanmaksu jatkui aiemman sopimuksen mukaan. Työnantaja piti sanansa loppuun saakka." (s. 136)

Aiemminhan posti oli kulkenut näin:

"Hansilla oli lupa asioida vain salaisen postitoimiston kautta, mutta valittamisen aihetta ei ollut: mikä tahansa ongelma hoidettiin ajallaan, ja pankkitilillä oli aina riittävästi rahaa. 'Postitoimisto' sijaitsi sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin haudan takana Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä. Salakielinen sanoma piti sijoittaa vesitiiviiseen metallilieriöön ja piilottaa haudan takana sijaitsevan koivun juurten alle. Toiminta muistutti suomalaissotilaiden harjoittamaa asekätkentää, mutta kätkijä jäi vaille rangaistusta, sillä hän oli voittajavaltion asialla. -- " (s. 43)


MINISTERI TERVON KUOLEMANTAPAUS

"Kuolinvuoteellaan Hans Assmann otti oma-aloitteisesti puheeksi tapauksen, jonka kanssa hänellä ei olisi luullut olevan mitään tekemistä. Hän nimittäin sanoi seuraavasti:

'Tiedän, miten ministeri Penna Tervo antoi ratkaisevan äänen presidentinvaalissa ja kuoli kahden viikon kuluttua.'

Sitten Hans lisäsi monimielisesti: 'Tein vain vähän.'

Tuo tammikuussa 1956 pidetty presidentinvaali on kuuluisa siitä, että maalaisliittolainen Urho Kekkonen voitti sen ennakko-odotusten vastaisesti. Voittajaksi ennustettiin toista pääehdokasta, sosiaalidemokraattien Karl-August Fagerholmia, sillä äänten jakauman piti olla hänen edukseen. Näin ei käynyt, vaan Kekkonen voitti niukimmalla mahdollisella erolla eli äänin 151 - 149. Joku sosiaalidemokraattien valitsijamies oli pettänyt oman puolueensa ehdokkaan, mutta kuka?

Sosiaalidemokraatit valvoivat toisiaan eduskunnassa salaisen lippuäänestyksen kyseenalaistavalla tavalla: kunkin heistä oli näytettävä äänestyslippunsa vierustoverilleen ennen lipun pudottamista uurnaan. Näin tarkistettiin, että jokaisen lipussa luki Fagerholm. Koska puolueen kaikkien valitsijamiesten lippuihin oli kirjoitettu oikea nimi, kenenkään ei todettu antaneen ääntään Kekkoselle. Silti joku oli petkuttanut.

Alkuperäisistä asiakirjoista on varmistettu, että Neuvostoliitto oli päättänyt järjestää presidentiksi Kekkosen epäluotettavana pitämänsä Fagerholmin sijaan ja antaneen tehtävän käytännön suorituksen KGB:lle. Vielä vaalia edeltäneenä iltana sen edustajat kävivät kertomassa suomalaiskommunisteille Neuvostoliiton ulkoministerin lähettämästä salamerkkisähkeestä, jossa vaadittiin auttamaan Kekkonen äänestyksen kolmannelle ja ratkaisevalle kierrokselle. Organisaatio menetteli ehkä näin:

Valitsijamiehenä toimineelle Penna Tervolle järjestettiin ylimääräinen, taitavasti väärennetty lippu, jolla hän todisti vierustoverilleen kirjoittaneensa siihen Fagerholmin nimen. Mennessään puhemiehen pöydällä olleelle vaaliuurnalle hänen oli helppo vaihtaa lippu aitoon, Kekkosen nimellä varustettuun lippuun. Vaikka Tervon vaimo on kiistänyt väitteen ja sanonut, ettei hänen miehensä olisi koskaan pettänyt puoluettaan, julkisti kuitenkin juuri Tervo yhdessä vaimonsa kanssa aikoinaan tiedon vaalilipun näyttämisestä vierustoverille.

Kimmo Rentola on kertonut KGB:n edustajien reaktioiden vaalitulokseen olleen riemukkaita. Riemuun oli syytäkin, sillä heidän uransa olisivat katkenneet Fagerholmin voittoon. Vastaavasti Helsingissä, missä Kekkonen ei ollut saanut yhtään valitsijamiestä, epäiltiin Suomesta tulevan nyt kommunistinen 'Kekkoslovakia'.

Presidentiksi nimitetyn Urho Kekkosen on väitetty luvanneen Penna Tervolle peräti pääministerin paikan. Kuitenkin jo muutaman viikon kuluttua sattui merkillinen onnettomuus.

Tuolloin vast'ikään Suomen Pankkiin nimitetty 55-vuotias Tervo oli ollut helmikuisena sunnuntaina valtioneuvoston virka-autolla matkalla Aulangolta Tuusulantietä kohti Helsinkiä, kun Tervon auto törmäsi Järvenpään lähellä vastaan tulleeseen henkilöautoon ja sinkoutui lumivallin päälle. Auto iskeytyi vielä tien varrella kasvaneeseen haapaan, jolloin molemmat takaovet aukenivat ja Tervo sekä toinen takapenkillä istunut mies putosivat jäiselle tielle. Kun lähellä asuneen silminnäkijän kutsuma ambulanssi saapui poliisien kanssa paikalle, Tervo vaikutti kuolleelta, ja sairaalaan tuotaessa hän olikin jo kuollut. Kummankaan onnettomuusauton kuljettajat eivät loukkaantuneet.

Siihen aikaan autoissa ei käytetty kuin nastoittamattomia talvirenkaita ja niitäkin vain vetävissä pyörissä. Aina ei käytetty niitäkään. Turvavöitä senaikaisissa autoissa ei ollut. Moni ihmetteli, kuinka helposti ministerin auton ovet aukenivat. Moni ihmetteli myös sitä, että onnettomuusauton kuljettaja pääsi myöhemmin kaikkien kuljettajien toivevirkaan, tasavallan presidentin autonkuljettajaksi, mitä tehtävää hän hoiti eläkeikään saakka.

Onnettomuuden poliisitutkintapöytäkirjaa kuulusteluineen ja tapahtumapaikkapiirroksineen ei ole löytynyt, vaikka poliisi teki siihen aikaan tarkat piirrokset jopa peltikolareista. Asiakirjoja ei ole sellaisissakaan paikoissa, joissa niiden pitäisi olla tallessa jälkipolvia varten; niitä ei ole sen paremmin maakunta-arkistossa, kansallisarkistossa kuin valtionarkistossakaan - ne ovat kadonneet kuin presidentti Kekkosen sairauskertomus Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin arkistosta. Onnettomuuden valtiollista merkitystä kuvaa se, että Tervon hautajaisiin osallistuivat niin uusi tasavallan presidentti kuin Neuvostoliiton suurlähettiläs Viktor Lebedev. He istuivat vierekkäin.

Entä mitä tarkoitti Hansin sanonta 'tein vain vähän'?

Voi olla, ettei mitään, mutta Hansin kertomus viittaa siihen, että onnettomuuskin olisi ollut KGB:n järjestämä. Voi kuvitella, että hänen ammattitaidollaan olisi ollut helppoa käsitellä ministerin virka-auton ovenlukkoja niin, että ne aukenivat sopivasta töytäisystä. Entä kuka oli toinen autosta pudonnut mies ja kuinka hänen kävi? Siihen emme tiedä vastausta." (s. 137 - 140)


SIRKKA-LIISA VALJUKSEN MURHA

"Heinäkuussa 1963 Hans Assmann oli saapunut jälleen kerran Ruotsista Suomeen. Hänen seurassaan oli Kosti Korpikoski - niminen mies, jonka veljen omistamaan matkustajakotiin Peräseinäjoelle he asettuivat. Mies oli ilmoittanut Hansin olevan hänen ystävänsä, joten siihen aikaan pakollinen majoituskortti jätettiin täyttämättä. Hans puolestaan sanoi noutavansa vaimonsa muutaman päivän kuluttua Kotkasta, missä tämä asui sukulaisten luona. --

-- Myös Turussa olisi hoidettava naisasioita, sillä Sirkka-Liisa oli alkanut tapailla muita miehiä saatuaan lapsensa muualle hoitoon. Sellainen meno oli estettävä.

Matkustajakodin emäntä tiesi Hansilla olleen huolta Vienostakin. Automatka Kotkasta Peräseinäjoelle oli sujunut hiljaisuuden vallitessa. Molemmat alkoivat olla kyllästyneitä yli kymmenen vuotta kestäneeseen yhdessäoloon, mutta organisaation pelossa ei voitu erotakaan. Vieno oli sitä paitsi saanut tietoonsa niin paljon salaisuuksia, että hänen pettäessään moni joutuisi vaikeuksiin. Erityisesti Hans pelkäsi hänen jatkuvaa huomautteluaan puuttuvasta sukasta, vaikka juuri siitä puhuminen oli äärettömän vaarallista. Mitä tuli Sirkka-Liisan poikaan, Vienon ei auttanut kuin hyväksyä tapahtunut. Hans olisi puolestaan varmasti vastannut teostaan, ellei olisi ollut naimisissa. Ehkä organisaatiokin olisi hyväksynyt sen. Kysymys oli jälleen kerran hänen moraalistaan - ja miksei myös organisaation moraalista...

Ongelmia oli alkanut esiintyä organisaationkin kanssa. Oli uhkauksia ja hämäriä vihjailuja. Niitä oli niin paljon, että Hans oli piilottanut kaikki arkaluontoiset asiakirjansa varmaan talteen. Toisaalta ne olivat valtteja hänen käsissään, koska niiden ansiosta kukaan ei uskaltaisi koskea häneen.

Peräseinäjoelle jääneet tiesivät Sirkka-Liisan olemassaolosta ja pitivät selvänä, että Hansin oli käytävä Turussa katsomassa häntä. Sirkka-Liisa asui yksin, sillä hänelle kymmenen vuotta aikaisemmin syntynyt poika oli jo pienenä annettu sijaiskotiin. --

Menomatka sujui hyvin, sillä aurinko paistoi ja kesä oli kukkeimmillaan. Pöly lensi soratieltä kauas ojien pientareille. Heinää niitettiin ja nostettiin seipäille valtatien varrella kuten Peräseinäjoellakin.

Sitä Hans ei tiennyt, että nelostiellä Jämsän eteläpuolella Jorma Palo oli ajamassa vanhalla Austin-merkkisellä autollaan kohti Jyväskylää, missä asuivat hänen lankonsa ja anoppinsa. Kun hän oli Bodomin tapahtumista saakka pitänyt silmänsä auki nähdäkseen kirurgisen sairaalan pihalla juhannusyönä seisseen auton, huomasi hän sen rekisterinumeron ZD-779 tulevan vastaan juuri tuona päivänä. Tätä hän ei ollut odottanut! Hän olisi kääntynyt takaisin ja lähtenyt seuraamaan autoa kohti etelää, mutta hänen oli vietävä vaimonsa ja yksivuotias poikansa viivytyksettä Jyväskylään. Eikä hän olisi edes tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, jos hän olisi käännöksen jälkeen ohittanut vastaantulleen auton, ajanut sen eteen, ja siitä olisikin astunut maantielle hänen entinen potilaansa Hans Assmann. Sitä paitsi autossa saattoi olla muitakin ihmisiä. Oli viisas ratkaisu olla tekemättä mitään - paitsi että seuraavana päivänä surmattiin Sirkka-Liisa Waljus, jonka elämän hän olisi voinut pysähtymisellään säästää. Näin kertoi tapahtumasta Uusi Suomi:

'NAINEN LÖYTYI KUOLLEENA
- VERITYÖ TURKULAISASUNNOSSA

Tiistaina tavattiin Turussa Rauhankadun 19:ssä asunut Sirkka-Liisa Valjus kuolleena. (Hänen sukunimensä on kirjoitettu eri lehdissä vuorotellen V:llä ja W:llä.) Kaikesta päätellen on kysymyksessä törkeä rikos. Ruumiissa oli nimittäin pahoinpitelyn jälkiä ja asunnossa ja porraskäytävässä oli verijälkiä. Neiti Valjus oli viimeksi nähty maanantai-iltana ravintola Valenciassa, mistä hän oli poistunut seurassaan noin 24-vuotias mieshenkilö klo 00.30. Mies oli n. 182 cm pitkä, hoikka, ulkomaalaiselta vaikuttava. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, tukka vaalea, ylöspäin kammattu ja lyhyt, sivuilta paksuhko.'" (s. 141 - 145)

"Sirkka-Liisan luona tiedettiin käyneen runsaasti vieraita. Heidän joukossaan on arveltu olleen hyvinkin vaikutusvaltaisia henkilöitä poliitikoista virkamiehiin, mutta heidän henkilöllisyydestään on vain huhuja. Sirkka-Liisan kotialbumin valokuvissakaan heitä ei esiinny, sillä miesvieraat on leikattu niistä usein pois. --

Surmatyötä edeltävän päivän iltana hän oli lähtenyt Valenciaan, hänelle tuttuun tanssiravintolaan. Sen punasävyisen salin laidoilla oli tummia pylväitä, jotka ulottuivat kattoon saakka, ja sen seinillä taitavasti maalattuja viiniköynnöksiä. Samettiset ikkunaverhot ja himmeä valaistus saivat aikaan hieman syntisen vaikutelman.

Ravintolan eteisessä vanha portieeri Eino valvoi järjestystä ja keräsi juomarahoja vaatenaulakolla. Hän totesi Sirkka-Liisan löytäneen itselleen jo miehen ja istuvan ruokailemassa hänen kanssaan. Kavaljeerin nimeä hän ei pystynyt palauttamaan mieleensä, mutta arveli nähneensä hänet Valenciassa aiemminkin.

Tanssittuaan koko illan ahkerasti Sirkka-Liisa poistui saman miehen kanssa puolenyön jälkeen. Taksi vei heidät Rauhankadulle Sirkka-Liisan kotioven eteen. Iltapäivällä hänen ystävättärensä Saara Nissinen yritti päästä hänen asuntoonsa, mutta kun kukaan ei tullut avaamaan, ystävätär meni sisään omalla avaimellaan. Sirkka-Liisa oli surmattu." (s. 146 - 147)

"Todistajien mukaan Sirkka-Liisa Waljuksen seurassa oli ollut murhaa edeltäneenä iltana saksalainen, suomea murtaen puhuva ja helposti kiivastuva mies. Taksinkuljettaja oli pitänyt seuralaista saksalaisena tai hollantilaisena, ja murhasta epäiltiinkin yleisesti 'hollantilaista merimiestä'. Saara Nissinen tunnisti puolestaan Hansiksi miehen, joka oli edellisenä uutena vuotena juhlinut Turussa hänen ja Sirkka-Liisan kanssa.

Itävaltalais-sveitsiläinen ravintolamuusikko Walter Stauffer oli asunut Sirkka-Liisan alivuokrala