Ajattelin lisätä oman lusikkani soppaan kertomalla omakohtaisista kokemuksistani, jos joku tunnistaisi tilanteen ja osaisi vinkata mitä kannattaisi tehdä.
Olen itse toistuvasta masennuksesta kärsivä alle 30-vuotias. Liian kauan odoteltuani hain lopulta vajaa 2 vuotta sitten apua pahaan olooni. Siihen asti olin pärjännyt milloin mitenkin, milloin kehenkin ripustautuen, milloin sinnitellen minuutista toiseen yksinäisyyteen vetäytyneenä, kauhuissani toiveesta päästä pois täältä.
Silloinen pitkäaikainen kumppanini oirehti myös toisinaan, aluksi lähinnä psykosomaattisilla tuntemuksilla, sittemin pahenevalla ahdistuksella ja masennuksella.
Ongelmaksemme muuten niin hyvässä ja kaikin puolin tyydyttävässä suhteessa muodostui liian vahva riippuvuus välillämme, molempiin suuntiin. Ei ollut minua ja sinua, vaan Me. Halusimme pelastaa toisemme pahalta ololta ja olimme keinottomia suojaamaan itsemme. Loikimme vuorotellen yhä syvemmälle suohon, näkemättä suuntaa, sinnikkäästi vain yrittäen tehdä parhaamme toisen auttamiseksi.
Vajaan vuoden terapian jälkeen kypsyin hahmottamaan tilanteen ja aikamme sätkittyämme yrittäen opetella erilaisia suhtautumistapoja, keskustelimme pitkään ja tulimme siihen tulokseen, että ainoa keino oppia löytämään omat voimamme ja rajamme, omat kannattelevat jalkamme, olisi eroaminen. Päätös sai aikaan suunnatonta tuskaa ja surua, olimmehan olleet kymmenisen vuotta yhdessä ja tunneside oli äärettömän vahva.
Jonkin aikaa poismuuttoni jälkeen oma elämäni sujui kipuillen, mutta kaikesta huolimatta ihan hyvin. Nautin siitä tunteesta, että olin vastuussa vain itsestäni ensisijaisesti. Sain myös säästelemättä itkeä illat kenenkään mielialaa mihinkään hetkauttamatta kodissani, olin vapaa. Opettelin itseäni ja se teki hurjan hyvää.
Kunnes - edelleen parhaana ystävänäni säilyneellä - entisellä kumppanillani pääsi pintaan suurempi masennus kuin vielä ikinä tähän mennessä. Hän tahtoisi takaisin vanhoihin hyviin aikoihin, on suojaton, yksinäinen, lohduton ja hyvin ahdistunut. Rohkaisin häntä jo isoon elämänmuutokseen, ja olen ollut niin läsnä kuin ikinä vaan pystyn puhelimessa ja huomannut jälleen hypänneeni sille uhrautumisen linjalle jonka tiedän satuttavan meitä molempia vain enemmän. Tunteja puhelimessa, pitkiä matkoja toiseen kaupunkiin keskellä yötä, tunteja etsien netistä hänelle apua... Uusi kumppaninikin kärsii varmasti tilanteesta. Tunnen yhä olevani vastuussa exäni elämästä, vaikka järjellä tiedän että tietenkään näin ei ole.
Haluan palavasti auttaa, en millään malttaisi odottaa sitä päivää kun kuulen hänellä olevan hyvä olla, rukoilen hänelle jaksamista, voimia, iloa, välittäviä ihmisiä lähelle... Ja ahdistun itse pahoin lähes joka kerta kun olemme yhteyksissä. Oireideni lista tuntuu kasvavan viikko viikolta pidemmäksi enkä tahtoisi jatkaa samaa mutta en osaa muutakaan. Olen avuton.
Hän on koittanut hakea ammattitahoilta apua, mutta ei ole lääkitystä kummempaa saanut, eikä niistä ole riittävästi apua.
Koittakaa hyvät kanssakulkijat pitää huolta ettei teidän auttamisenhalun järjelliset rajat häily ja häviä kokonaan... Pidä huolta itsestäsi.
Jos jollain on ehdotuksia, auta...
Olen itse toistuvasta masennuksesta kärsivä alle 30-vuotias. Liian kauan odoteltuani hain lopulta vajaa 2 vuotta sitten apua pahaan olooni. Siihen asti olin pärjännyt milloin mitenkin, milloin kehenkin ripustautuen, milloin sinnitellen minuutista toiseen yksinäisyyteen vetäytyneenä, kauhuissani toiveesta päästä pois täältä.
Silloinen pitkäaikainen kumppanini oirehti myös toisinaan, aluksi lähinnä psykosomaattisilla tuntemuksilla, sittemin pahenevalla ahdistuksella ja masennuksella.
Ongelmaksemme muuten niin hyvässä ja kaikin puolin tyydyttävässä suhteessa muodostui liian vahva riippuvuus välillämme, molempiin suuntiin. Ei ollut minua ja sinua, vaan Me. Halusimme pelastaa toisemme pahalta ololta ja olimme keinottomia suojaamaan itsemme. Loikimme vuorotellen yhä syvemmälle suohon, näkemättä suuntaa, sinnikkäästi vain yrittäen tehdä parhaamme toisen auttamiseksi.
Vajaan vuoden terapian jälkeen kypsyin hahmottamaan tilanteen ja aikamme sätkittyämme yrittäen opetella erilaisia suhtautumistapoja, keskustelimme pitkään ja tulimme siihen tulokseen, että ainoa keino oppia löytämään omat voimamme ja rajamme, omat kannattelevat jalkamme, olisi eroaminen. Päätös sai aikaan suunnatonta tuskaa ja surua, olimmehan olleet kymmenisen vuotta yhdessä ja tunneside oli äärettömän vahva.
Jonkin aikaa poismuuttoni jälkeen oma elämäni sujui kipuillen, mutta kaikesta huolimatta ihan hyvin. Nautin siitä tunteesta, että olin vastuussa vain itsestäni ensisijaisesti. Sain myös säästelemättä itkeä illat kenenkään mielialaa mihinkään hetkauttamatta kodissani, olin vapaa. Opettelin itseäni ja se teki hurjan hyvää.
Kunnes - edelleen parhaana ystävänäni säilyneellä - entisellä kumppanillani pääsi pintaan suurempi masennus kuin vielä ikinä tähän mennessä. Hän tahtoisi takaisin vanhoihin hyviin aikoihin, on suojaton, yksinäinen, lohduton ja hyvin ahdistunut. Rohkaisin häntä jo isoon elämänmuutokseen, ja olen ollut niin läsnä kuin ikinä vaan pystyn puhelimessa ja huomannut jälleen hypänneeni sille uhrautumisen linjalle jonka tiedän satuttavan meitä molempia vain enemmän. Tunteja puhelimessa, pitkiä matkoja toiseen kaupunkiin keskellä yötä, tunteja etsien netistä hänelle apua... Uusi kumppaninikin kärsii varmasti tilanteesta. Tunnen yhä olevani vastuussa exäni elämästä, vaikka järjellä tiedän että tietenkään näin ei ole.
Haluan palavasti auttaa, en millään malttaisi odottaa sitä päivää kun kuulen hänellä olevan hyvä olla, rukoilen hänelle jaksamista, voimia, iloa, välittäviä ihmisiä lähelle... Ja ahdistun itse pahoin lähes joka kerta kun olemme yhteyksissä. Oireideni lista tuntuu kasvavan viikko viikolta pidemmäksi enkä tahtoisi jatkaa samaa mutta en osaa muutakaan. Olen avuton.
Hän on koittanut hakea ammattitahoilta apua, mutta ei ole lääkitystä kummempaa saanut, eikä niistä ole riittävästi apua.
Koittakaa hyvät kanssakulkijat pitää huolta ettei teidän auttamisenhalun järjelliset rajat häily ja häviä kokonaan... Pidä huolta itsestäsi.
Jos jollain on ehdotuksia, auta...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.