Tyttö istui korkealla puussa. Sinitaivas huokui viileyttä ja armottomuutta. Se kuvasti hyvin tytön elämää. Ei hänellä ollut enää muuta kuin tämä puu ja sinitaivas. Kaikki muu oli menetetty. No olihan sekin jotain, tyttö ajatteli. Hän muisti, miten hyvin kaikki oli vielä viikko sitten ollut... Ystäviä, ei huolta eikä murhetta.
"Miksi juuri minua elämä koettelee näin raskaasti? Miksi muut tansivat onnessaan auringon alla, mutta minä olen yksin enkä pääse enää ikinä mukaan?" tyttö ajatteli. Hän oli rukoillut Isä Jumalaa, ei siitäkään ollut hyötyä. Yksin hän silti oli. Tämä oli kuin suoraan historian kirjasta, kun ihminen julistettiin pannaan. Silloin muut eivät saaneet olla tekemisissä hänen kanssaan. Paitsi ei heitä ikinä kukaan ollut kieltänyt. Omasta tahdosta olivat hylänneet. Ei ollut enää ketään, kenellä puhua...
Tyttö lähti puusta ja käveli lammen rantaan. Siellä oli ihmisiä. He lähtivät pois. Tyttö katsoi omaa pelikuvaansa lammen tyynestä pinnasta. Hän näki itkeneet silmät, niistämisestä punaises nenän alustan, eikä mitään muuta. Tytön sielua oli jo syöty niin kauan, ettei sitä enää ollut jäljellä. Ei ollut enää mitään, joka lähtisi taivaaseen maallisen elämän loputtua. Eli, mitään lohdutuksen sanaa, eikä hyvän odottamista ei enää tarvittu. Toivoa ei ollut. Missä oli tuo kaunis ja iloinen tyttö? Jäljellä oli vain tuo huligaani ongelma lapsi, niin kuin toisilla oli tapana sanoa. "No, minä elän sitten yksin", tyttö tokaisi ja lähti pois.
Kaikkein eniten tässä satuttaa se, että minä olen juuri tuo tyttö.
"Miksi juuri minua elämä koettelee näin raskaasti? Miksi muut tansivat onnessaan auringon alla, mutta minä olen yksin enkä pääse enää ikinä mukaan?" tyttö ajatteli. Hän oli rukoillut Isä Jumalaa, ei siitäkään ollut hyötyä. Yksin hän silti oli. Tämä oli kuin suoraan historian kirjasta, kun ihminen julistettiin pannaan. Silloin muut eivät saaneet olla tekemisissä hänen kanssaan. Paitsi ei heitä ikinä kukaan ollut kieltänyt. Omasta tahdosta olivat hylänneet. Ei ollut enää ketään, kenellä puhua...
Tyttö lähti puusta ja käveli lammen rantaan. Siellä oli ihmisiä. He lähtivät pois. Tyttö katsoi omaa pelikuvaansa lammen tyynestä pinnasta. Hän näki itkeneet silmät, niistämisestä punaises nenän alustan, eikä mitään muuta. Tytön sielua oli jo syöty niin kauan, ettei sitä enää ollut jäljellä. Ei ollut enää mitään, joka lähtisi taivaaseen maallisen elämän loputtua. Eli, mitään lohdutuksen sanaa, eikä hyvän odottamista ei enää tarvittu. Toivoa ei ollut. Missä oli tuo kaunis ja iloinen tyttö? Jäljellä oli vain tuo huligaani ongelma lapsi, niin kuin toisilla oli tapana sanoa. "No, minä elän sitten yksin", tyttö tokaisi ja lähti pois.
Kaikkein eniten tässä satuttaa se, että minä olen juuri tuo tyttö.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.