Minulla on kaksi tyttöä. Olen kotiäitinä. Nuorempaa tyttöäni (alle 1v) suukottelen ja halin monta kertaa päivässä. Tunnen kovaa rakkautta lastani kohtaan, mutta sitten tähän ongelmaani... Vanhempaa tyttöä (9v) en tiedä rakastanko samalla tavalla. Kuvitelkaa!!!??? Varmasti välitän, mutta tuntuu vaikealta tai teennäiseltä halia, suukottaa tai lohduttaa kun on suruja. Onko tämä normaalia? Hävettää ihan tunnustaa. Nyt en todellakaan kaipaa haukkumisia. Eli te äidit jolla on useampi kuin yksi lapsi niin kertokaa teidän tunteistanne lapsianne kohtaan! Onko normaalia että nuoremmalle on helpompi näyttää tunteet? Ja antaa läheisyyttä?
kertokaa... olenko ....
kamala ...
171522
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Eihän se 9v enää ihan niin paljon syliä ja haleja tarvitsekaan kuin 1v. Isommalle tärkeintä on keskustelut, kuuntelu ja tietty läheisyyskin. Meillä on 3 lasta ja kuitenkin, ikävä kyllä, nuorin saa tietyllä tavalla olla vauva pidempään kuin isommat. Näin ei saisi olla, mutta jotenkin sitä olettaa, että lapsista vanhin on jotenkin valmiimpi kantamaan vastuuta. Meillä nuorin on nyt 6v ja olen monesti ajatellut, että kohtelenko häntä samoin kuin vanhinta hänen ollessaan saman ikäinen. Pakko tunnustaa, että eroja on ollut, vaikka yritänkin niistä pois.
Olet varmaan kuitenkin pitänyt tätä vanhempaa lastasikin hyvänä enempi hänen ollessaan pieni, vai kuinka?
Onhan lapsissakin eroja, toinen kaipaa läheisyyttä enemmän kuin toinen.
Et ole ensimmäinen joka varmasti tuntee noin, on kuulemma loppujen lopuksi kohtalaisen yleinen ilmiö. Minulla on kaksi lasta, toinen on parivuotias, toinen eskarilainen. Minä todellakin yritän hoivata suhdettani esikoiseen. Parivuotias haukkaa niin ison palan arkeani, että minun täytyy tikistää kahdenkeskistä aikaa myös esikoiselle. Nuorimmaisen synnyttyä hänestä on tullut hiljaisempi ja arempi jakamaan asioitaan kanssani. :(. Tavallaan heräsin tuohon tilanteeseen vasta äskettäin.
Minulla on kova työ edessäni, jotta saisin ansaittua takaisin tyttäreni täyden luottamuksen. Ehkä juuri siksi hän on niin hiljainen, koska kaikki vaativat häntä olemaan se iso tyttö, jota hän ei vielä todellakaan ole. Lapsi vain, jolla on vielä pitkä matka aikuisuuteen. Ihan kuten sinunkin tyttärelläsi.
Mitä jos vain mietit mistä nuo tunnot johtuvat.
Eikö 9-vuotias, vaikka vaikuttaakin niin paljon isommalta ja kömpelömmältä, olekin yhä pieni lapsi joka tarvitsee sinua? Yritä löytää lapsesi uudelleen, se todella kannattaa!
Äläkä tunne syyllisyyttä noista ajatuksistasi, vaan yritä omilla toimilla ja ajattelemalla asiaa parantaa tilannetta. Kyllä se rakkaus lapseesi yhä edelleen siellä on, jos näyttää siltä, että tunnet kuitenkin syyllisyyttä noista ajatuksistasi.
Minä rakastan kumpaakin lastani ihan uskomattoman paljon! Ihmissuhteetkin tarvitsevat tuuletusta ja remonttia!!! Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää!
Mulle kävi aivan samoin kun perheeseen syntyi poika. Esikoistyttö oli silloin 4 vuotias. Jostain kumman syystä vaan suhtautuminen muuttui kun vauva syntyi. Voi olla että minua harmitti alitajuisesti se hirmuinen mustasukkaisuus jonka kohteeksi vauva joutui esikoisen osalta, ja nuori kun olin, en osannut tarpeeksi ottaa huomioon nelivuotiasta vaan ajattelin jotenkin, että hän oli jo iso tyttö.
Vauva vei kaiken ajan ja jälkikäteen on kyllä paha mieli kun en ottanut tytärtä samallatavalla huomioon. Mutta ehkä se kuuluu asiaan (luonnonlaki...) eikä asialle voi mitään.
Nyt tytär on jo 13 vuotias ja suhteemme on lämmennyt... tosin synnytin pari kuukautta sitten vauvan, ja nyt tuntuu, että sama juttu on edessä pojallani, ennen synnytystä hän oli pieni poikani, ja nyt jo ISO poika.
piti vielä sanoa, että minustakin se tuntui käsittämättömältä, että äkkiä, vauvan synnyttyä en enää kyennytkään halaamaan ja hoivaamaan isompaani kuten ennen. Minua hävetti kun huomasin tuntevani joskus jopa torjuntaa tytärtä kohtaan. Joskus miehenikin huomautti asiasta.
Edes vähän lohduttaa kuulla, että muillakin samanlaisia tuntemuksia..
minä ajattelin ennen kuin oli vain yksi lapsi,että pystynkö rakastamaan vauvaa yhtä paljon kuin ensimmäistä.nyt huomaan että vauvaa on niin paljon helpompi rakastaa kuin isoa kiukuttelevaa 6v.esikoinen tuntuu juuri niin isolta, painavalta jne....
Veitpä sanat näppäimistöltäni! Itse pohdin tuota kummallista ilmiötä samoin poikani synnyttyä, kun ensimmäinen lapsi (tyttö) oli 5-vuotias. Ajattelin, ettei hän enää olisi niin mustasukkainen vauvalle, mutta ajattelin väärin. Eikä hän siitä sen isommaksi yhdessä yössä muuttunut, vaan oli yhä se minun eka viisivuotiaani. Joskus koin todellista fyysistä vastenmielisyyttä häntä kohtaan ja podin armotonta syyllisyyttä! Kun kuitenkin tiesin rakastavani häntä aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Päädyin sellaiseen tulokseen pohdinnoissani, että toisilla naisilla vain yksinkertaisesti on voimakkaampi vietti 'vieroittaa' vanhempi lapsi pois kyljestään uuden vauvan tultua. Tosin joudun vieläkin toisinaan vakuuttelemaan, että rakastan esikoistani yhtä paljon vaikken ehkä samalla tavalla kuin nuorimmaistani.
tuolla toisella palstalla isä kertoi ettei rakasta lastaan, sai hirveät haukut päälle. Täällä ihan eri meininki. Miksi? Ei ole elämä reilua ei vai mitä?
siellä toisessa jutussa oli kyse siitä, ettei isä kyennyt rakastamaan lastaan...täällä pohditaan taas hellyyden osoittamisen vaikeutta...kuitenkin kaikki tänne kirjoittaneet äidit rakastavat lapsiaan...asioilla on mielestäni iso ero...
No tuskinpa kukaan näistä edellä kertoneista nyt tarkoittikaan ettei lastaan rakastaisi. Kyse on pikemminkin siitä suhtautumisen muuttumisesta kun tulee uusi vauva. Se on pelkkää biologiaa; äidin on tunnettava niin, jotta vauva saisi kaiken tarvitsemansa huomion koska se on vauvan elinehto. Siksi on luonnollista, että äiti henkisesti erkaantuu isommasta jotta kykenee hoitamaan vauvaa repimättä itseään hajalle. Rakkautta tämä toimenpide ei vähennä.
Äitien on turha syyllistää itseään tästä!
Isän kohdalla (jos ei hoida kokopäiväisesti lapsia kuten äiti) on kyse eri asiasta.
Jos isän suhde lapsiin on perinteinen, niin pistää vähän miettimään mikä panee sanomaan ettei rakasta lastaan. Ehkä taustalla on epäily siitä, ettei lapsi olekaan oma tms.
mitä kukakin nyt sitten loppujen lopuksi tarkoitti? Sitähän emme tiedä.
näinpä tämä on nähtävä. Kenpä koskaan tietää vois...
Itsellä muksut 5v ja 8v. Ja täysin sama juttu. Ihanaa kun en ole ainoa! Arka asia, ja kovasti itseä ahdistaa...
Biologiaa se vaan on. Vierotetaanhan eläinlapsetkin, kun uusi saapuu. Mulla on ollut sama tilanne. Pitää vaan tiedostaa tilanne.
Onneksi iso likka tulee itse syliin ja ottaa osansa huomiosta. Pikkuista on niin helppo hallita ja paijata, jopa silloin kun hän haluaisi olla yksin.
...kysynpä teiltä arvoisat äidit, että miten sitten selitätte näille esikoisillenne kun he murrosiässä tai aikuisena kysyvät: Miksi rakastit ja hellit pikkusiskoa/veljeä enemmän kuin minua? Itse olen perheestä jossa keskimmäinen sisareni kärsii nyt aikuisena suunnattomasti kylmästä äidistä ja lapsuudenaikaisesta halipulasta. On pitkälti lapsen luonteesta kiinni miten hän kokee rakkaudetta jäämisen mutta jälkensä se jättää jokaiseen. Vaikka tuntisit mitä lastasi kohtaan neuvoisin silti pakottamaan itsesi halaamaan ja suukottelemaan häntä edes silloin tällöin. Jos koskettaminen on vaikeaa, vietä edes aikaa ja anna huomiotasi tälle vähemmän rakastetulle lapselle. Hänellä on oikeus siihen ja sinulla velvollisuus!! Ajattele lapsesi tunne-elämän kehitystä tai saat kantaa seuraukset myöhemmin.
ajattele ja ajattele. Ei tässä ole järkiasioista kyse vaan tunneasiasta. Aina nuo kotiasiantuntijat jaksaa neuvoa ja syyttää muita.
Keksisit itselles jonkun harrastuksen..muun kun muiden kyteksinnän.
Minä en ole tahtonut oikein jaksaa lapsiani pieninä. Varsinkin siinä 2-4 -vuotiaina ovat rasittavia. Siinä sitten isompien kanssa niitä päivitellään, että ovatpa typeriä, onneksi kohta kasvavat.
En tykkää oikein vauvoistakaan. Tai siis ovathan ne ihan ok, mutta en niitä ylimäärin pitele. Hoidan ja jossain määrin seurustelen, kun ovat hereillä, mutta mieluusti tyrkkään jonnekin nukkumaan.
Minusta lapset ovat parhaimmillaan siinä yli 6-vuotiaina. Vauvoina ne ovat tylsiä ja työläitä ja leikki-ikäisinä kamalan sotkevia ja rähjääviä. Ainut hyvä puoli pienissä on, että ne ovat hetkittäin söpöjä. Ja onneksi meillä isot tykkäävät pienistä ja hoitavat niitä mielellään.
Pelottavaa huomata kuinka yleistä tämäkin on.. koska olen aikaisemmin kuullut niin usein päinvastaisesta, että äiti pelkää ettei osaa rakastaa toista lasta niin kuin esikoista. itse odotan toista, ja olen aina tuntenut vieraana tuollaista ajattelua, olen aina ollut varma rakkaudestani myös seuraavaan lapseen. Mutta mitä jos minulla sitten tulee tämän tapaisia tunteita?? Kauheaa, toivottavasti ei. Hyvä toisaalta tietää että tällainenkin on aika yleistä.