Jokin on nyt pielessä. Kaikki oli vielä hyvin keväällä 2001 valmistuin ammattiin ja kävin autokoulun. Olin tyytyväinen elämään. Hain opiskelemaan lisää samana vuonna. Tarkoitus oli jatkaa opintoja vähän korkeammalla tasolla. Asuin tuolloin vanhempieni luona.
Ensimmäisenä vuonna ei tullut opiskelupaikkaa mutta, seuraavana sellainen ilmestyi minulle. Täysin vieraasta ja uudesta kaupungista. Elämä tuntui jännittävältä ja kiinnostavalta. Tuntui että nyt minulla on paljon mahdollisuuksia. Muutto vanhempien luota uuteen kaupunkiin lähelle keskustaa, aivan ihanaa ajattelin tuolloin. Tavarat pakettiautoon ja koulu alkaisi seuraavana päivänä. Koulu alkoi ja sujui tietysti niinkuin muillakin opiskelijoilla. Ala tuntui kiinnostavalta ja haastavalta. Kaupunki mielytti, sekä piristi samaan aikaan. Aika kului opiskelujen kanssa pähkäilessä. Noin puolenvuoden kuluttua se iski.
Tuli sellainen olo, onko tämä sitä mitä haluan tehdä. Jaksanko panostaa tähän. Samalla opiskelumotivaationi laski. Aloin miettiä ja tulin siihen tulokseen että keskeytän opinnot. Niin sinä kävi helmikuussa 2003. Ajattelin että kyllä tästä selvitään, keksin jotain muuta joka kuintenkin antoi odottaa. Olin jälleen työttömänä. Yritin hakea monta paikkaa tuloksetta. Samalla alkoholi alkoi maistua vähän enemmän normaalin mihin itse olin tottunut. Se oli jäänteitä opiskeluelämästä. Tuli kevät 2004 ja ajattelin tehdä totaallisen alanvaihdon ja mennä opiskelemaan uutta alaa ammattikouluun. Tuntui että nyt jos koskaan näytän miten hyvä opiskelija oikein olen.
Olin porukan vanhin minä 22 ja muut 16-17 vuotiaita. Ala kiinnosti ja ihailin sitä hommaa mitä sain opiskella. Sitten se taas alkoi, tuntui siltä kuin olisi tehnyt väärän valinnan. Tätäkö tämä homma on ja tästä pitäisi tulla uusi ammattini. Oikeastaan syy miksi valitsin kyseisen alan on kiinnostus ja avostus joka oli noussut viimevuosina, sekä on trendikäs ala jolta töitä löytyy varmasti. Isäni on vähän sammalta suunnalta hommissa. Samalla siinä oli sellaista halu näyttää isälle mihin poikakin pystyy.
En halua hommaa josta en nauti tekemisestä ja nyt en nauttinut. Jo toisen kerran keskeytin opinnot. Silloin oma itsetuntoni oli murtunut ja itku oli herkässä. Samana päivänä kun olin viennyt kouluun eropaperit menin kämpilleni makaaman sängylleni ja itkin niin vuolaasti että ajattelin ei näin voi käydä kaksi kertaa. Sitten menin baariin ja vedin kunnon lärvit. Krapulassa maailma ei näyttänyt vieläkään valoisampaa puolta.
Työttömyys alkoi jälleen ja jatkuu vieläkin. Olen yrittänyt ja jälleen kerran yrittänyt saada töitä eikä ole tärpännyt. Tässä on käynnyt mielessä muutto työnperässä tai jos saisin töitä tän hetkisestä kaupungista (jossa opiskelen) olisin tyytyväinen. Tosin työllisyystilanne täälläpäin on heikko. Samalla omasta itsestäni puhuminen muille ihmisille on tullut vaikeaksi minulle. Vaikka pystyn puhumaan kuulumiseni ihan hyvin niin pinnan alla tunnen katkeruutta ja vihaa kun ei ole töitä. Olen muutenkin aika rauhallinen tyyppi viihdyn paljon omissa oloissani ja yksin. Nautin siintä. Mutta itsestäni ja tyyliin "mitä mulle kuuluu" puhumista vihaan.
Minusta Hectorin kappaleessa "lumi teki enkelin eteiseen" on hyvät sanat yhdessä kohtaa: "Toiset pääsee kuuhun ja toiset ruotsiin, toisilla vain pienempi palkka on". Loistava ilmaisu kun mietti miten kova elämä välillä on. Ei tässä voi kun jatkaa maalista matkaansa ja toivoa parasta tulevaisuudelta, vaikka kyynel tulee edelleen joskus silmään kuin muistelee menneitä tekemisiä.
Ensimmäisenä vuonna ei tullut opiskelupaikkaa mutta, seuraavana sellainen ilmestyi minulle. Täysin vieraasta ja uudesta kaupungista. Elämä tuntui jännittävältä ja kiinnostavalta. Tuntui että nyt minulla on paljon mahdollisuuksia. Muutto vanhempien luota uuteen kaupunkiin lähelle keskustaa, aivan ihanaa ajattelin tuolloin. Tavarat pakettiautoon ja koulu alkaisi seuraavana päivänä. Koulu alkoi ja sujui tietysti niinkuin muillakin opiskelijoilla. Ala tuntui kiinnostavalta ja haastavalta. Kaupunki mielytti, sekä piristi samaan aikaan. Aika kului opiskelujen kanssa pähkäilessä. Noin puolenvuoden kuluttua se iski.
Tuli sellainen olo, onko tämä sitä mitä haluan tehdä. Jaksanko panostaa tähän. Samalla opiskelumotivaationi laski. Aloin miettiä ja tulin siihen tulokseen että keskeytän opinnot. Niin sinä kävi helmikuussa 2003. Ajattelin että kyllä tästä selvitään, keksin jotain muuta joka kuintenkin antoi odottaa. Olin jälleen työttömänä. Yritin hakea monta paikkaa tuloksetta. Samalla alkoholi alkoi maistua vähän enemmän normaalin mihin itse olin tottunut. Se oli jäänteitä opiskeluelämästä. Tuli kevät 2004 ja ajattelin tehdä totaallisen alanvaihdon ja mennä opiskelemaan uutta alaa ammattikouluun. Tuntui että nyt jos koskaan näytän miten hyvä opiskelija oikein olen.
Olin porukan vanhin minä 22 ja muut 16-17 vuotiaita. Ala kiinnosti ja ihailin sitä hommaa mitä sain opiskella. Sitten se taas alkoi, tuntui siltä kuin olisi tehnyt väärän valinnan. Tätäkö tämä homma on ja tästä pitäisi tulla uusi ammattini. Oikeastaan syy miksi valitsin kyseisen alan on kiinnostus ja avostus joka oli noussut viimevuosina, sekä on trendikäs ala jolta töitä löytyy varmasti. Isäni on vähän sammalta suunnalta hommissa. Samalla siinä oli sellaista halu näyttää isälle mihin poikakin pystyy.
En halua hommaa josta en nauti tekemisestä ja nyt en nauttinut. Jo toisen kerran keskeytin opinnot. Silloin oma itsetuntoni oli murtunut ja itku oli herkässä. Samana päivänä kun olin viennyt kouluun eropaperit menin kämpilleni makaaman sängylleni ja itkin niin vuolaasti että ajattelin ei näin voi käydä kaksi kertaa. Sitten menin baariin ja vedin kunnon lärvit. Krapulassa maailma ei näyttänyt vieläkään valoisampaa puolta.
Työttömyys alkoi jälleen ja jatkuu vieläkin. Olen yrittänyt ja jälleen kerran yrittänyt saada töitä eikä ole tärpännyt. Tässä on käynnyt mielessä muutto työnperässä tai jos saisin töitä tän hetkisestä kaupungista (jossa opiskelen) olisin tyytyväinen. Tosin työllisyystilanne täälläpäin on heikko. Samalla omasta itsestäni puhuminen muille ihmisille on tullut vaikeaksi minulle. Vaikka pystyn puhumaan kuulumiseni ihan hyvin niin pinnan alla tunnen katkeruutta ja vihaa kun ei ole töitä. Olen muutenkin aika rauhallinen tyyppi viihdyn paljon omissa oloissani ja yksin. Nautin siintä. Mutta itsestäni ja tyyliin "mitä mulle kuuluu" puhumista vihaan.
Minusta Hectorin kappaleessa "lumi teki enkelin eteiseen" on hyvät sanat yhdessä kohtaa: "Toiset pääsee kuuhun ja toiset ruotsiin, toisilla vain pienempi palkka on". Loistava ilmaisu kun mietti miten kova elämä välillä on. Ei tässä voi kun jatkaa maalista matkaansa ja toivoa parasta tulevaisuudelta, vaikka kyynel tulee edelleen joskus silmään kuin muistelee menneitä tekemisiä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei,
Sun tarinasi kuulostaa jossain mielessä tutulta - tohon tyyliin masennus käsittääkseni alkaa ihmisessä. Ja se, että noita tuntemuksia koet, kertoo ymmärtääkseni siitä, että olet väsymässä liian isoksi kasvaneen tunnekuorman alle - tunnekuorman, jota et ole saanut puhutuksi tai kirjoitetuksi ulos. Voi olla niinkin, ettet tietoisesti edes tiedosta sellaisen tunnekuorman olemassaoloa.
Niinpä lauseesi: "Mutta itsestäni ja tyyliin "mitä mulle kuuluu" puhumista vihaan." sisältää juuri sen parhaimman neuvon, mitä sun mun mielestäni pitäisi tehdä. Olen pahoillani, tämä kuulostaa nyt sulle varmasti tällä hetkellä vielä aika typerältä, mutta näin se vain on - ihminen tarvitsee tilaisuuden jakaa ja puhua omimmista tunteistaan, ja tunteet ovat kaikki sinulle tosia ja hyväksyttyjä, vaikka joku taho saattaakin yrittää väittää ettei näin olisi.
Kuulostat tosi ajattelevalta, fiksulta ja herkältä ihmiseltä. Voisiko olla, että olet kätkenyt joitain asioita, esim. vaikeita muistoja lapsuudesta (esim. suhteista vanhempiin, lähisukulaisiin, ikätovereihin, jne.) kokonaan tietoisuutesi ulottumattomiin?
Voisiko olla, että olet ikäänkuin "paennut jotain itsestäsi (tai menneisyydestäsi)" sellaiselle alalle, jolla sinun ei tarvitse tehdä jotain sellaista, mitä olet aina ajatellut vihaavasi. Olisit siis ikäänkuin suojautunut joiltakin ikäviltä muistoilta hankkiutumalla tehtäviin, jossa et varsinkaan joudu mitään sellaista kokemaan, mikä muistuttaisi sua niistä asioista?
Jos puhuminen on sulle vaikeaa, mitä jos kokeilisit kirjoittamista?
Toivon sulle kovasti jaksamista ja rohkeutta noiden fiilisten keskellä. Sulla voi olla nyt jotain "piilossa" jossain, ja nyt on tullut aika kaivaa se kaikki esille.
Tsemppiä!!!
Etsijä
On se vaan hienoa todeta että joillakin on se oikea elämäkin vaikka toi alkaa oleen melko harvinaista nyky yhteiskunnassa koska täällä on vain meitä epä onnistujia ja niitä onnistujia.
minulla toi sinun kriisi osu ylä asteella mihin loppu kaikki joten tulevaisuuden näkemys minun kohdallani on että ei ole ammatti koulutusta ei ammattia eikä tuloja ja silti olen samassa pisteessä kuin sinä,ja varmasti elämän loppuun saakka.