Taustat: isä joi, ikinä ei käyty missään eikä tavattu ketään perheen ulkopuolista ihmistä. Koulussa vetäydyin jo varhain kuoreeni, ja ainoa ystäväkin kyllästyi sisäänpäinkääntyneisyyteeni. Sanomattakin on selvää että kiusattiin. Työharjoittelussa pomo kirjoitti tahallaan huonon todistuksen. 2. varsinaisessa työssä annettiin ahkeroida itsensä puolikuoliaaksi. Sanouduin irti lopullisesti tarpeeksi saaneena. Erosin miehestä, joka käytti väärin psyykenlääkkeitä. Viime vuonna ehdin olla hetken töissä, kun pahoitin mieleni simputuksesta, lähdin sairaslomalle. Ex-mieheni, ystäväni tappoi itsensä, ja sairaslomani senkuin jatkui. Määräaikaiseen työhöni en palannut.
Nyt pitäisi olla kaikki ns. hyvin, mutta seurustelukumppaniani lukuunottamatta en tapaa enää yhtään ketään ihmistä viikkojen varrella. Ajatuskin edes kirjeystävästä kammottaa (en ole kirjoittanut parille sellaiselle kuukausiin). En halua tutustua kehenkään enkä tavata ketään.
Olen analysoinut että kaiken takana on mielettömäksi paisunut pelko mielipahan kokemisesta. Kuka tahansa saattaa haavoittaa minua, sanoa pahasti tai jos on kiva ihminen, kadota elämästäni vaikka kuolemalla!
Eihän tällaista hentomielisyyttä kukaan jaksa. Netissäkin poltan päreeni tuon tuostakin viisastelijoiden ja haistattelijoiden kommenteista, vaikka tottakai tajuan että eivät ne sieltä virtuaalimaailmasta voi minua satuttaa. Jos olen jatkuvasti näin arka tunteiltani, en ikinä voi olla missään työssä tai luoda ihmissuhteita, koska ainahan joku jossakin tulee minua loukkaamaan jollain tavalla. Olen yrittänyt kasvattaa itseäni olemaan välittämättä siitä, mutta aika vaikeaa se on. En halua olla mikään itsetärkeä typerys, jonka koko elämä menee sen ympärillä että miltä minusta surkeasta tuntuu, voih voih ja itku ja parku! En halua olla kova kuin kivi, myöskään, mutta tämä on naurettavaa.
Ota itseäsi niskasta kiinni -kommentit eivät auta yhtään mitään. Pelkään että alan olla katkera ja luovuttanut, vaikka toisaalta aina älyllisesti osaan järkeillä että itsehän olen tunteistani vastuussa. Kun vain en olisi niin saamarin herkkä!!!
Nyt pitäisi olla kaikki ns. hyvin, mutta seurustelukumppaniani lukuunottamatta en tapaa enää yhtään ketään ihmistä viikkojen varrella. Ajatuskin edes kirjeystävästä kammottaa (en ole kirjoittanut parille sellaiselle kuukausiin). En halua tutustua kehenkään enkä tavata ketään.
Olen analysoinut että kaiken takana on mielettömäksi paisunut pelko mielipahan kokemisesta. Kuka tahansa saattaa haavoittaa minua, sanoa pahasti tai jos on kiva ihminen, kadota elämästäni vaikka kuolemalla!
Eihän tällaista hentomielisyyttä kukaan jaksa. Netissäkin poltan päreeni tuon tuostakin viisastelijoiden ja haistattelijoiden kommenteista, vaikka tottakai tajuan että eivät ne sieltä virtuaalimaailmasta voi minua satuttaa. Jos olen jatkuvasti näin arka tunteiltani, en ikinä voi olla missään työssä tai luoda ihmissuhteita, koska ainahan joku jossakin tulee minua loukkaamaan jollain tavalla. Olen yrittänyt kasvattaa itseäni olemaan välittämättä siitä, mutta aika vaikeaa se on. En halua olla mikään itsetärkeä typerys, jonka koko elämä menee sen ympärillä että miltä minusta surkeasta tuntuu, voih voih ja itku ja parku! En halua olla kova kuin kivi, myöskään, mutta tämä on naurettavaa.
Ota itseäsi niskasta kiinni -kommentit eivät auta yhtään mitään. Pelkään että alan olla katkera ja luovuttanut, vaikka toisaalta aina älyllisesti osaan järkeillä että itsehän olen tunteistani vastuussa. Kun vain en olisi niin saamarin herkkä!!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
heikot sortuu mieron tiellä. sinäkin tulet vielä sortumaan. huumorintajuttomilla marttyyreillä ei ole tulevaisuutta.
Siinä on hyvä alku, jatka samaan malliin. Eihän kukaan voi sinua vahingoittaa (varsinkaan sanoilla), vaan aiheutat vahingon itse itsellesi suuttumalla kaiken maailman pikkuasioista. Perehdy buddhalaiseen meditaatioon, jossa tavoitteena on kehittää omaa motivaatiota ja mielentilojen hallintaa (tunteita, ajatuksia, jne). Ilman ohjattuja meditaatioharjoituksia ihminen on omien tunteidensa orja.