Mummuni ( 70v )sai jonkun aivojen verenkiertohäiriön toissapäivänä.Oli istunu kiampaajalla kun oli yhtäkkiä silmissä mustunbu ja menny taju. sit oli oksentanu joka paikan. sit eiku ensiapuun.Nyt se on toistapäivää sairaalassa tutkittavana.Pelottaa kyllä kun oon lukenu netistä paljon noista aivoinfarkteista ja muista.Eipä kauheen mieltä ylentäviä asioita aiheesta kerrota. Uusiutumisriski on suuri ja kuolleisuuskin ihan tarpeeksi suuri.Mummu on aina ollu muuten hyvässä kunnossa ja suhteellisen terve. Tämä tuli kun salama kirkkaalta taivaalta. Onhan sillä verenpainetta johon syö lääkkeitä ja kolesteroolia on ollu. Sitäkin kyllä välttänyt viimeseen asti.Tämä häiriö oli kyllÄ onneksi lievä koska mitään pysyvää vikaa ei jäänyt ja mumu oli jo ihan ok kunnossa eilen kun kävin sitä hospitaalissa katsomassa. Silti pelottaa vaan tuo, että mitäs jos seuraavaksi iskee oikeen kunnon infarkti?Kuinkahan todennäköstä se on ja kuinkahan paljon sitä uusuitumista pystyy estämään oikeillä lääkkeillä? onko kelään kokemuksia itsellä tai lähipiirissä aiheesta? Mä oon miettiny tätä jo vähän liikaakin,mummu on mulle läheisim piä ihmisiä maailmassa enkä kestä jos se menee saamaan jonkun infarktin ja kuoleen siihen. Tosin sillehän ei sitten mitään voi, mutta olis kiva jos joillakin olisi jotain postiivista kerrottavaa ennusteesta.
aivoinfarkti pelottaa
Shitter.
61593
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
siitä selviee,onnellista se ettei saanut mitään halvausoireita.
Itse sain yli 3v.sitten saman,mutta halvausten kera,muistimenetyksin osittain puhekyvyn,haju ja makuaistit myös.Ja olen mummiasi 15v.nuorempi.
Itse kuntoutuen olen hyvin voipa,mitä nyt pientä huimausta silloin tällöin.
Lääkityksenä verenkiertoon Primaspan100mg.alussa kylläkin oli vähän voimakkaampi reseptilääke,mutta vaihdoin sen koska sain siitä vain kovaa päänsärkyä,nyt reseptivapaa lääke ja omegat,monivitamiinit,piimax,mangnesium,vitamiinit niistä on suuri apu.
Paljon ulkoilua.
kiitosta vastauksesta. tuli vähän parempi olo. mummu pääsee tänään kuulemma sairaalasta, täytyy illalla soittaa kotiin sille ja kysyä tarkempia tuloksia ja sitä että miten tästä lähtien toimitaan...kyllä ne varmaan on määränny sille jotakin lääkkeitä. verenohennukseen tai muuhun. ja verenpaineet on saatava mahdollisimman alas. sairaalassa otettaessa ne oli kuulemma heitelly miten sattuu.hmm, miten nuo kaikki vitamiinit ja mangnesiumit ja muut auttaa aivojen verenkiertoon tai yleensä verenkiertoon? ai joo mutta mangnesiumin puutehan kai aiheuttaa niitä kramppeja? mulla on joskus iskeny pohkeisiin. on meinaan järkyttävää. mikä aine tuo piimax on?
omega rasvahapot ovat eduksi aivojen verenkierolle estämällä veren kokaroitumista.
Mangnesiumi laukaisee lihasjännityksiä ja-kramppeja,hillitsee suonenvetoa,helpottaa ummetusta tehostain suolentoimintaa sekä laskee verenpainetta.Mangnesium puhdistaa verisuonia niihen kertyneistä plakista,illalla ennen nukkumaan menoa mangnesiumi antaa hyvän unen.
PiimaxC/KalkkiD on ravintolisä tehokas luuston ja nivelten vahvistaja-C-ja D-vitamiini,mangnesium ja Pii tehostavat kalsiumin imeytymistä ja luun muodostusta.
Omega auttaa myös muistiin,on auttanut minulla,sairastuttuani oli pahoja muistikatkoksia,en löytänyt sanoja,unohtelin asioita,en saanut esim.kahvipakettia auki käsissä ei ollu voimia.Olen vakuuttunut että edm.tuotteilla voin nykyään hyvin.
jäi kertomatta,,minä menetin myös siinä samalla kuuloni,en kuule kummallakaan vaan korvani huutaa koko ajan kuin palosireenit.
Ärsyttävintä on se kuinka läkärit sanoi ettei korvilla ja aivoilla ole mitään yhteistä.
Maalikkona ainakin miellän että on.
Niinpä vakutuksesta en saanut mitään korvauksia,olisi sekin ollut tarpeeseen kun yht äkkiä joutui työelämän jättämään taakseen,pieneen eläkkeeseen sekin korvaus olisi ollut tervetullut lisä.
Mutta,elämä on yllätyksiä täys,arvaamattomia.
Toivon mummillesi ja itsellesi vielä pitkiä hauskoja vuosia eteenpäin.
jotakin, ku on mulla vähän samoi kokemuksii. Anopille,joka on about saman ikäne, sattu lapsenlapsen synttärikemuilla kans sama juttu. Tosin ei okentanu, mut meni veltoks, eikä pystynny puhuun. Lopputulos oli se, että on nyt vissiin pari vuotta istunnu pyörätuolissa, mutta asuu kuiteski yksin ja safka tuodaan ja lapset käy liki pävittäin visiitillä siivoomas ja ulkoiluttamas.
Kyselit, onko mitään positiivista kerrottavaa?
No se, ettei oo ainaskaan uusiutunnu ja hälläkin on jotain verenpainehäikkiä ja sokerin nousua, mut pärjää.
Tähän en valitettavasti voi mitään pelastavia keinoja antaa, mutta joitakin juttui kertoo omasta kokomuksesta.
Moon 55 ja ensteks meni velipoika. Samalla junalla oltiin menossa koteihimme, istuttiin vastapäätä toisiamme, mä luin kirjaa, mut huomasin, jot velipoika nous ylös ja meni johkin; luulin, et veskiin. Vaan ku sen piti jäädä pois junasta ennen mua, eikä sitä näkynny, ni mä kävelin koko junan läpi, turhaan. Oli alkutalvi. Seuraavan kerran tavattiin, ku mä kävin patoloogisella tunnistamassa hukkunutta.
Tapaus jäi sevittämättömäksi ja siihen liittyi aikaismpia asioita, jotka ovat voineet hyvinkin asiaan vaikuttaa.
Seuraavana vuorossa oli isäni, syöpä. Käytin häntä kai puoli vuotta sädehoitoklinikalla. Ei auttannu. Viimeiset ajat olivat Helsingissä Terho-kodissa, joka on muuten äärimmäisen hienotunteinen ja positiivinen paikka. Koko viimeisen elinviikkonsa asuin samassa huoneessa vain kerran käyden kotona pesulla. Viimeisillä hetkillä tuli valvottua läpi yön äaidin ja siskon kanssa. Lähdön aika oli sitten aamupäivällä erittäin rauhallisesti ja ihanissa merkeissä.
Seuraavaksi syöpä tappoi äitini. Taas vietin viikon viimeiset elinpäivät samassa huoneessa muistaakseni kertaakaan kotona käymättä. Nyt oli viimeisillä hetkillä enää siskoni pitämässä kädestä kiinni.
Kaikenkaikiaan kaikkia "kantokeikkoja" mitä mä oon tehny eri sukulaisten ja omaisten tautte, ni määrää en muista; pyörii jossain - 20 kieppeillä.
En tiedä, onks Sulle näistä jutskista mitään iloa tahi apua oloosi, mutta saimpahan ite purettuu vähän mieltäni samankaltaistaen asioiden tiimoilta.
Tästä anoppi-jutusta on pakko kertoa sen verran, että hän on täydellinen vastakohta kaikille anoppivitseille; parempaa ihmistä en näihin vuosiin mennessä ole tavannut!
Ja karvaaksi lopuksi mun on kerrottava Sulle se asia, että emme ole täällä ollaksemme, vaan kuollaksemme. Mummusi iästä päätellen et ole itekkään enää lapsonen, joskaan se seikka ei merkitse tunteiden kannalta mitään. Eikä mun tietjen mukaan sen uusitumisen vaara ole ollenkaan suuri. Jotta ole rauhassa ja tee se, mikä KAIKKEIN TÄRKEIN jäi multa tekemättä omien vanhempieni suhteen. KÄY, AUTA, OLE AVUKSI, SOITTELE JA OLE JATKUVASSA KANSSAKÄYMISESSÄ mummusi kanssa, jos vain mahdollista. Tämän tehtyäsi Sulla on ÄÄRIMMÄISEN paljon helpompi olo hänen joskus poismentyään. Puhun nyt tässä kokemuksen syvällä rintaäänellä!
Tuli paneuduttuu Sun asiaas vähän enemmän ku o tapana, mut tuntu niin pahalta, ku jollain on samaa jossainvaiheessa odotettavissa, ku mulla.
Jos haluut, ni pistä postii mun sp-iin. Tosin mä en sitä päivittäin lue, mut kirjuuttaa saa mieluusti!
Joo kylläpä sulla on ollu rankkaa.Mä olisin tullut varmaan hulluksi. Mutta onhan noi mullakin edessä...ellen sitten kuole itse ekana, sitähän ei tiedä kuka täältä ekana lähtee...
Mä en vaan oo niitä ihmisiä jotka selviää läheisen kuolemasta olan kohautuksella ja sillä ajatuksella , että tämähän on vain elämää.Olen 23 vuotias pikapuoliin ja multa ei ole koskaan kuollut ketään oikein tosi läheistä ihmistä.Yksi kaveri kuoli kyllä keväällä,mutta sitä nyt ei voi laskea läheisimpiin ihmisiin.Koville sekin silti otti.Porasin monta päivää.Ajatuskin siitä, että äiti, isä, mummu tai vastaava kuolisi on ihan sietämätön.Mulle on kyllä jotkut sanonu, että kannattais ehkä ruveta henkisesti valmentautuun siihen ettei isovanhemmat elä ikuisesti.Eikä tietty kukaan muukaan. Mutta millä hitolla siihen valmistautuu?Pitäiskö tässä vielä ruveta suremaan jo etukäteen kaikkia kuolevia ihmisiä? Se riittää varmasti, että joskus se tapahtuu.En vaan tiedä miten siitä pääsee yli.Luultavasti tulee ainakin pitkä sairasloma...aargh.En tiedä kumpi on pahempi, se että jonkun läheise kuolema tulee yllätyksenä vai se, että sen tietää etukäteen ja sitä odottaa odottaa ja kerkiää hyvästellä jne...Kumpikin luultavatsi yhtä kauheita.Niin ja mä todellakin olen tekemisissä mummuni kanssa paljon, se on mulle kun toinen äiti.Toivottavasti voin olla tekemisissä vielä pitkään ennen kun kuolemaa tulee väliin.Samaa toivon iskän suhteen, mutta senkin kanssa on pieni pelko perseessä.Sllä on kasvain haimassa ja haima ei toimi ollenkaan, sillä on sokeritauti ja se on alkoholisti.Ei piittaa lääkäreiden varoitteluista vaan dokaus vaan jatkuu. luultavasti hautaan asti.karmeeta katsella vierestä kuinka isä tappaa hitaasti itseään kenenkään voimatta puuttua siihen millään lailla.Se muuten täyttää ens viikolla 50. Piti mennä juhlimaan sen synttäreitä mummulle, mutta homma peruuntui sattuneesta syystä....No tää on tällästä....mummu pääsee tänään sairaalasta ja illalla soitan sille ja utelen vähän tarkempia tietoja siitä kohtauksen aladusta ja miten tästä eteenpäin toimitaan. Meinaan saiko mitä lääkkeitä ja ohjeita jne...