Helvetti alkoi pari vuotta sitten yläasteen viimeisellä luokalla. Rohkeasta pojasta alkoi tulla sisäänpäinsuuntautunut, pelokas, jännittynyt ja ahdistunut. Koulussa tavoitteet olivat kovat; oli pakko pärjätä yhtä hyvin kuin ennen, jotta olisi tyytyväinen itseensä. Vähitellen alkoi kauhea itsensä tarkkailu, joka johti parin negatiivisen kokemuksen jälkeen esiintymiskammoon.
Sitten alkoi opiskelu uudella paikkakunnalla, uudessa koulussa. Tilanne ryöstäytyi todellakin käsistä. Kuin salamaniskusta, tuo ahdistus siirtyi useisiin muihinkin tilanteisiin, esim. ruokailutilanteisiin (tarkoitan kahvikuppineuroosia), koetilanteisiin ja esiintymiskammo paheni niinkin pahaksi, että lintsasin joitain esityksiä ja saatoin jopa vältellä yhteisiä ruokailutilanteita. Sitten sain kesken kokeen tuollaisen ahdistuskohtauksen, koska en ollut siihen valmistautunut kunnolla. Siitä sitten alkoi pelko koetilanteitakin kohtaan. Kiitos Propralin, pärjäsin tuon kaamean syyslukukauden.
Tuli kevät. Jännitys- ja ahdistusoireet pahenivat stressin myötä. En uskaltanut puhua ongelmistani kenellekään, kunnes äitini sattumalta löysi kaapistani Propral-lääkkeet ja kysyi, miksi niitä käytän. Tunnustin kaiken. Perhana, en enää jaksanut sitä helvetin salailua. Äidilläni oli myös tunnustettavaa: hänkin oli nuoruudessaan käyttänyt samoja lääkkeitä samaan ongelmaan. Fiilis oli todella helpottunut!
Kevät eteni, mutta koulussa oli yhä todella vaikeaa ja ahdistavaa. Aloin käydä koulupsykiatrin puheilla, mutta mielestäni hän aliarvioi täysin ongelmani, joten en kokenut siitä olevan juurikaan hyötyä. Tapaamisia oli tyyliin kerran kuukaudessa.
Kevään loppupuolella stressi ja ahdistus oli jo niin sietämätöntä, että harkitsin koulun keskeyttämistä. Onneksi sain itseni järkiini ja kestin kunnialla, kunnes koitti kesäloma.
Loman alku olikin varsin lupaava: stressi poistui ja elämä alkoi taas maistua. Olin kesätöissä, ja moni asia sujui hyvin. Koulun alkaminen kuitenkin alkoi pikkuhiljaa lähestyä ja heinäkuun puolivälin jälkeen se oli jo kovin ajankohtaista. Päivä päivältä tunsin itseni ahdistuneemmaksi ja mukana alkoi olla masennusta. Kaikista pahin vaihe oli n. viikko/pari ennen koulujen alkua, kun en yksinkertaisesti kyennyt/uskaltanut lähteä kotoani mihinkään. Lähikaupassa käyminen ahdisti! Uskalsin tavata kavereitani vain ulkosalla tai kaupungilla, jos olin ottanut pari pulloa kaljaa ennen sitä.
Sitten sain tarpeekseni! Satojen itkukohtausten jälkeen marssin lääkärille ja kerroin huoleni. Sain lähetteen psykiatrille. Ensimmäinen käynti oli todella helpottava. Tulin hänen kanssaan todella hyvin toimeen ja hän ei aliarvioinut ongelmaani. Sitten sain terapian rinnalle SSRI-lääkityksen. Koulun alkuun oli tuossa vaiheessa noin viikko jäljellä. Pelotti kauheasti.
Aloitin lääkityksen, ja ensimmäiset pari päivää olivat kauheita. Itkin enemmän kuin koskaan ennen ja ahdistusoireet pahenivat. Makasin vain kaksi päivää sängyssä ja en nähnyt tulevaisuudessani mitään valoisaa.
Ensimmäisen koulupäivän aamu oli jotain aivan järkyttävää. Jouduin tuhanteen otteeseen miettimään, lähdenkö sinne vai jäänkö kotiin. Tuossa vaiheessa olin tästä ongelmastani jo avautunut parille kaverille ja he olivat ymmärtäväisiä kohtaani. Päätin kohdata pelkoni, lähdin siis kouluun. Pari kertaa meinasin matkani aikana kääntyä takaisin, mutta lopulta - ahdistuksesta huolimatta - pääsin määränpäähäni ja olin yhä elossa. Sitten seuraava askel oli uskaltaa astua kouluun. Onnistuin siinäkin. Sitten näin vanhoja tuttuja kavereitani ja se auttoi kummasti. Sitten koitti ruokailu. Pelkäsin pyörtyväni siellä tai nolaavani itseni pahemman kerran. Näin ei käynyt. Kukaan ei huomannut minussa mitään outoa ja olin voittanut jälleen pelkoni.
Ensimmäiset kouluviikot olivat silti erittäin vaikeita ja mielialat heittelivät todella paljon.
Halusin useaan otteeseen keskeyttää kouluni, mutta aina jollain tavalla selvisin eteenpäin. Kovalla tahdonvoimalla. Aloin purkamaan ahdistusta ja jännittyneisyyttä liikuntaan, juoksemiseen ja pyöräilyyn. Olin siitä iltaisin niin väsynyt, etten nukkumaan mennessäni juurikaan ajattelut muuta kuin väsymystä. Lisäksi fyysinen kuntoni on huomattavasti kohonnut.
Nykyään, noin vajaa 2 kuukautta tiiviin psykoterapian ja lääkehoidon aloittamisen jälkeen koen olevani muuttunut ihmisenä. Muutos on ollut hyvin hidas ja ailahteleva, mutta ehdottomasti positiivinen. Olen kohdannut lähes kaikki pelkoni ja onnistuneesti. Olen huomannut, ettei elämässä oikeasti tarvitse koko aikaa olla varuillaan ja pelätä. Olen antanut itselleni mahdollisuuden epäonnistua, en ole täydellinen, mutta ei kukaan muukaan. Olen uskaltanut kertoa ongelmistani, ja saanut myötätuntoa. Koen eläväni jopa melko normaalia elämää, vaikka vielä onkin monta sellaista asiaa, joita en ole uskaltanut jännittämiseni takia toteuttaa. Mutta kaikki ajallaan. Day by day.
Suhtauduin itse lääkkeen käytön aloittamiseen todella negatiivisesti, pelkäsin kaikkia mahdollisia sivuoireita ja ensimmäisen lääkkeen nielaisun jälkeen sain jonkun asteisen paniikkikohtauksen, sillä pelkäsin kuolevani lääkkeen sivuvaikutuksiin. Naurettavaa, kun jälkikäteen ajattelee! Nyt sentään osaan nauttia elämästäni, vaikka se ei olekaan juuri sellaista, millaisen sen haluaisin olevan. Mutta pikkuhiljaa olen menossa kohti normaalia ja tasapainoista elämää. Ilman lääkettä ja terapiaa olisin todennäköisesti keskeyttänyt kouluni, masentunut todella pahasti ja menettänyt kaikki ystäväni. Nyt puolestani olen hyvin pärjännyt koulussa, pirteä ja ystäväpiirini on entisestään laajentunut.
Joten tässä tällainen aika pitkä selviytymistarina, jonka tarkoituksena on antaa jokaiselle jännittäjälle, ahdistuneelle ja pelkäävälle toivoa paremmasta. Itse tiedän täsmälleen, miten tämä v-mainen ongelma voi elämää rajoittaa, mutta onneksi hain apua ajoissa. Ei kannata jäädä odottamaan, että ongelma lähtisi ajan myötä pois. Siinä ajassa, minkä kulutatte odottamiseen, menetätte laadukasta aikaa elämästänne, josta olisitte voinut nauttia.
Kaikkea hyvää
Sitten alkoi opiskelu uudella paikkakunnalla, uudessa koulussa. Tilanne ryöstäytyi todellakin käsistä. Kuin salamaniskusta, tuo ahdistus siirtyi useisiin muihinkin tilanteisiin, esim. ruokailutilanteisiin (tarkoitan kahvikuppineuroosia), koetilanteisiin ja esiintymiskammo paheni niinkin pahaksi, että lintsasin joitain esityksiä ja saatoin jopa vältellä yhteisiä ruokailutilanteita. Sitten sain kesken kokeen tuollaisen ahdistuskohtauksen, koska en ollut siihen valmistautunut kunnolla. Siitä sitten alkoi pelko koetilanteitakin kohtaan. Kiitos Propralin, pärjäsin tuon kaamean syyslukukauden.
Tuli kevät. Jännitys- ja ahdistusoireet pahenivat stressin myötä. En uskaltanut puhua ongelmistani kenellekään, kunnes äitini sattumalta löysi kaapistani Propral-lääkkeet ja kysyi, miksi niitä käytän. Tunnustin kaiken. Perhana, en enää jaksanut sitä helvetin salailua. Äidilläni oli myös tunnustettavaa: hänkin oli nuoruudessaan käyttänyt samoja lääkkeitä samaan ongelmaan. Fiilis oli todella helpottunut!
Kevät eteni, mutta koulussa oli yhä todella vaikeaa ja ahdistavaa. Aloin käydä koulupsykiatrin puheilla, mutta mielestäni hän aliarvioi täysin ongelmani, joten en kokenut siitä olevan juurikaan hyötyä. Tapaamisia oli tyyliin kerran kuukaudessa.
Kevään loppupuolella stressi ja ahdistus oli jo niin sietämätöntä, että harkitsin koulun keskeyttämistä. Onneksi sain itseni järkiini ja kestin kunnialla, kunnes koitti kesäloma.
Loman alku olikin varsin lupaava: stressi poistui ja elämä alkoi taas maistua. Olin kesätöissä, ja moni asia sujui hyvin. Koulun alkaminen kuitenkin alkoi pikkuhiljaa lähestyä ja heinäkuun puolivälin jälkeen se oli jo kovin ajankohtaista. Päivä päivältä tunsin itseni ahdistuneemmaksi ja mukana alkoi olla masennusta. Kaikista pahin vaihe oli n. viikko/pari ennen koulujen alkua, kun en yksinkertaisesti kyennyt/uskaltanut lähteä kotoani mihinkään. Lähikaupassa käyminen ahdisti! Uskalsin tavata kavereitani vain ulkosalla tai kaupungilla, jos olin ottanut pari pulloa kaljaa ennen sitä.
Sitten sain tarpeekseni! Satojen itkukohtausten jälkeen marssin lääkärille ja kerroin huoleni. Sain lähetteen psykiatrille. Ensimmäinen käynti oli todella helpottava. Tulin hänen kanssaan todella hyvin toimeen ja hän ei aliarvioinut ongelmaani. Sitten sain terapian rinnalle SSRI-lääkityksen. Koulun alkuun oli tuossa vaiheessa noin viikko jäljellä. Pelotti kauheasti.
Aloitin lääkityksen, ja ensimmäiset pari päivää olivat kauheita. Itkin enemmän kuin koskaan ennen ja ahdistusoireet pahenivat. Makasin vain kaksi päivää sängyssä ja en nähnyt tulevaisuudessani mitään valoisaa.
Ensimmäisen koulupäivän aamu oli jotain aivan järkyttävää. Jouduin tuhanteen otteeseen miettimään, lähdenkö sinne vai jäänkö kotiin. Tuossa vaiheessa olin tästä ongelmastani jo avautunut parille kaverille ja he olivat ymmärtäväisiä kohtaani. Päätin kohdata pelkoni, lähdin siis kouluun. Pari kertaa meinasin matkani aikana kääntyä takaisin, mutta lopulta - ahdistuksesta huolimatta - pääsin määränpäähäni ja olin yhä elossa. Sitten seuraava askel oli uskaltaa astua kouluun. Onnistuin siinäkin. Sitten näin vanhoja tuttuja kavereitani ja se auttoi kummasti. Sitten koitti ruokailu. Pelkäsin pyörtyväni siellä tai nolaavani itseni pahemman kerran. Näin ei käynyt. Kukaan ei huomannut minussa mitään outoa ja olin voittanut jälleen pelkoni.
Ensimmäiset kouluviikot olivat silti erittäin vaikeita ja mielialat heittelivät todella paljon.
Halusin useaan otteeseen keskeyttää kouluni, mutta aina jollain tavalla selvisin eteenpäin. Kovalla tahdonvoimalla. Aloin purkamaan ahdistusta ja jännittyneisyyttä liikuntaan, juoksemiseen ja pyöräilyyn. Olin siitä iltaisin niin väsynyt, etten nukkumaan mennessäni juurikaan ajattelut muuta kuin väsymystä. Lisäksi fyysinen kuntoni on huomattavasti kohonnut.
Nykyään, noin vajaa 2 kuukautta tiiviin psykoterapian ja lääkehoidon aloittamisen jälkeen koen olevani muuttunut ihmisenä. Muutos on ollut hyvin hidas ja ailahteleva, mutta ehdottomasti positiivinen. Olen kohdannut lähes kaikki pelkoni ja onnistuneesti. Olen huomannut, ettei elämässä oikeasti tarvitse koko aikaa olla varuillaan ja pelätä. Olen antanut itselleni mahdollisuuden epäonnistua, en ole täydellinen, mutta ei kukaan muukaan. Olen uskaltanut kertoa ongelmistani, ja saanut myötätuntoa. Koen eläväni jopa melko normaalia elämää, vaikka vielä onkin monta sellaista asiaa, joita en ole uskaltanut jännittämiseni takia toteuttaa. Mutta kaikki ajallaan. Day by day.
Suhtauduin itse lääkkeen käytön aloittamiseen todella negatiivisesti, pelkäsin kaikkia mahdollisia sivuoireita ja ensimmäisen lääkkeen nielaisun jälkeen sain jonkun asteisen paniikkikohtauksen, sillä pelkäsin kuolevani lääkkeen sivuvaikutuksiin. Naurettavaa, kun jälkikäteen ajattelee! Nyt sentään osaan nauttia elämästäni, vaikka se ei olekaan juuri sellaista, millaisen sen haluaisin olevan. Mutta pikkuhiljaa olen menossa kohti normaalia ja tasapainoista elämää. Ilman lääkettä ja terapiaa olisin todennäköisesti keskeyttänyt kouluni, masentunut todella pahasti ja menettänyt kaikki ystäväni. Nyt puolestani olen hyvin pärjännyt koulussa, pirteä ja ystäväpiirini on entisestään laajentunut.
Joten tässä tällainen aika pitkä selviytymistarina, jonka tarkoituksena on antaa jokaiselle jännittäjälle, ahdistuneelle ja pelkäävälle toivoa paremmasta. Itse tiedän täsmälleen, miten tämä v-mainen ongelma voi elämää rajoittaa, mutta onneksi hain apua ajoissa. Ei kannata jäädä odottamaan, että ongelma lähtisi ajan myötä pois. Siinä ajassa, minkä kulutatte odottamiseen, menetätte laadukasta aikaa elämästänne, josta olisitte voinut nauttia.
Kaikkea hyvää
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ja minä tiedän tasan tarkkaan ettei se yksi voittaminen vielä ole mitään koska se tulee takaisin parin vuoden päästä 2 kertaa kauheempana.
valitettavasti :(
Kiitos vaan kovin lohduttavasta tekstistä.
Minäpäs sanoisin, että se riippuu ihan susta itsestäsi, annatko ahdistus/jännitysoireiden ottaa valtaa sinussa. Sen verran päänsisäisestä ongelmasta on kuitenkin kyse, että sinä itse olet pelkojesi uhri. Enkä usko, että toimiva lääkitykseni pettää tai jos pettääkin, niin so what. Niin paljon tästä ongelmasta on kyllä jo nyt kärsitty, että sitä ei jaksa enää murehtia.
Ja ihan kuulepas ihmisestä riippuu, palaavatko oireet vai eivätkö palaa. Itse voisit fiksuna jättää tuollaiset ylinegatiiviset kommentit kirjoittamatta tälle palstalle, sillä moni meistä jännittäjistä ja ahdistuneista on kovin herkkä, ja arvaa vain, kuinka paljon tuo sinunkin tekstisi saattoi jonkun päivää masentaa.
Hei!
Oli hienoa lukea tarinasi. Antoi toivoa, koska oma 14v poikani kärsii niin pahasti,ettei pysty käymään koulua. Nyt edessä lastenkoti tai sairaala. Tänään piti aloittaa tunnilla erityisopettajan luona, mutta ei pystynyt menemään. Sitä tuskan määrää! Viikon hän on syönyt Seronilia, mistä ei vielä ole ollut tietenkään apua, parina päivänä päänsärkyä. Ongelma on lisäksi se, että hänen on erittäin vaikea avautua puhumalla mulle. Perhekeskuksen sair.hoitajalla käyntejä liian harvoin. Kesällä hän oli pakosta pari viikkoa nuorisopsykiatrisella osastolla, muttei pystynyt sinnekään menemään viikonloppuloman jälkeen. ...väsyttää...mutta uskon, että lisäämällä terapiaa hän toipuu. Kunpa hän itsekin uskoisi siihen.
Kyllä se tästä.
En usko sairaaloiden tai laitos kotien auttavan asiassa koska olin ite samasta syystä sisäoppilaitoksissa ja sairaaloissa ja olen silti masentunut nyt 34 vuotias.
oma mieli piteeni olisi ollu aikoinaan että annettas vapaus omaan toimintaan eikä kokoajan hoivattu perässä ettei vaan mene satuttamaan itseään tai eksy väärään porukkaan.
Lisäisin mielipiteeseeni että anna lapsen olla lapsi ja elää kuin lapsi elä velvota liian nopeaa aikuistumista varsinkaan tuossa iässä tai se kostautuu muutaman virheen kautta itse tunnon romahduksella ja sitten koko loppu elämän itse luottamus on totaali nolla.
Tuosta löyty tuommonen varmaan sopii kuvaan ?
------
TEMPERAMENTTI JA KEHITYS
Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 9.6.1999 tarkastettavaksi PsK Saara Kataisen väitöskirja "Temperament and development: A longitudinal study of temperament-mothering interaction and the development of temperament, depressive tendencies and hostility".
Tutkimus kuuluu psykologian alaan.
Vastaväittäjänä oli professori Jari-Erik Nurmi Jyväskylän yliopistosta ja kustoksena professori Liisa Keltikangas-Järvinen.
Teos julkaistaan sarjassa Helsingin yliopiston psykologian laitoksen tutkimuksia n:o 20, ISSN 0781-8255.
Tässä pitkittäistutkimuksessa seurattiin temperamentin, vihamielisyyden ja masentuneisuuden kehittymistä 3–20 -ikävuoden välillä. Tutkimuksen tarkoituksena oli tunnistaa tiettyjen äidin ja lapsen ominaisuuksien välisiä vuorovaikutuskehiä, joiden oletettiin vaikuttavan lapsen myöhempään kehitykseen. Tutkittavia (577 lasta ja heidän äitinsä) arvioitiin kyselylomakkeiden avulla, lapsuudessa äitien arvioina ja nuoruusiässä itse-arvioina. Tutkimuksen yksityiskohtaisina tavoitteina oli tutkia: (1) millaisia vuorovaikutusketjuja syntyy lapsen temperamenttipiirteiden ja äidin kasvatusasenteiden välillä lapsuuden aikana, (2) ennustavatko lapsen temperamenttipiirteet ja äidin ominaisuudet (tässä: kasvatusasenteet, roolityytyväisyys) ja/tai vuorovaikutusketjut ed. tekijöiden välillä nuoruusiän temperamenttia, vihamielisyyttä ja masentuneisuuutta ja (3) ennustavatko nuoruusiän temperamentti, havaittu sosiaalinen tuki ja masentuneisuus yhdessä ja/tai erikseen masentuneisuutta nuoressa aikuisiässä. Tulosten analysoinnissa käytettiin rakenneyhtälömalleja, jotka mahdollistavat vuorovaikutusketjujen tarkan tunnistamisen eri ikävaiheissa. Tulokset osoittivat, että lapsuuden aikana äidin havainnoimat lapsen nk. "vaikeat" temperamenttipiirteet (matala sosiaalisuus, korkea aktiivisuus ja negatiivinen emotionaalisuus) ja äidin vihamieliset kasvatusasenteet (suvaitsemattomuus, emotionaalinen etäisyys ja tiukka kuri) muodostivat vuorovaikutuksellisia ketjuja keskenään eli vahvistivat toistensa esiintymistä. Nämä vuorovaikutuskehät eivät kuitenkaan suurimmaksi osaksi vaikuttaneet lapsen nuoruusiän temperamentin kehittymiseen, jota ennustivat sen sijaan toisistaan riippumattomasti samantyyppiset temperamenttipiirteet lapsuudessa sekä äidin kurinpidollinen tyyli.
Lapsuusiän "vaikea" temperamentti (tytöillä) ja äidin vihamielisyys (pojilla) ennustivat myös suoraan nuoruusiän vihamielisyyden kehittymistä. Nuoruusiän masentuneisuuden kehittymistä ennusti sen sijaan vuorovaikutuskehä, jossa lapsen "vaikea" temperamentti ja äidin roolityytymättömyys lisäsivät ensin äidin vihamielisyyttä lapsuuden aikana, mikä puolestaan lisäsi nuoren masentuneisuutta. Myös nuoren aikuisen lisääntyneen masentuneisuuden taustalta löytyi vuorovaikutuskehä, missä nuoruusiän temperamenttipiirteistä negatiivinen emotionaalisuus, matala sosiaalisuus ja/tai aktiivisuus ja havaitun sosiaalisen tuen vähäinen määrä yhdessä toimivat ennustajina. Tulokset osoittivat myös sukupuolten välisiä eroja löydetyissä yhteyksissä. Kokonaisuudessaan tulokset tukevat ajatusta siitä, että äitien tapa havainnoida suhdettaan lapseen, toisaalta siis lapsen itsensä (lapsen havaitut temperamenttipiirteet) tai aikuisen (kasvatusasenteet, roolityytymättömyys) näkökulmasta tarkasteltuna voivat olla merkittäviä haavoittavia tai suojaavia tekijöitä lapsen myöhemmässä kehityksessä. Lisäksi sekä yksilöllisten (temperamentti) että sosiaalisten (havaittu sosiaalinen tuki) tekijöiden haavoittavat vaikutukset nuoren aikuisen masentuneisuuden taustatekijöinä nousivat esiin.
Avainsanat: Temperamentti, äidin kasvatusasenteet, vihamielisyys, masentuneisuus, havaittu sosiaalinen tuki, pitkittäistutkimus
Kiitos kommenteistasi, mutta oman poikani tapauksessa en todellakaan vaadi häntä liian nopeasti aikuistumaan. Kyseessä on omissa oloissaan oleva poika, joka EI KÄY KOULUA. Ja kun tässä maassa on se koulupakko, niin ei tässä voi muuta kuin yrittää jollakin keinolla saada hänelle ne peruskoulun paperit. Eilen illalla hän vähän väläytti jo vihreää valoa, että saattaisikin YRITTÄÄ mennä erit.opettajan oppiin.
Että sitä riemua, tuntui pitkästä aikaa, kun osa kivistä olisi vierähtänyt sydämeltä!!!
Itse en haluakaan patistaa lapsiani mihinkään urotekoihin tai aikuistumaan ennen aikojaan. Mutta jos lapsi/nuori vetäytyy täysin ikäistensä seurasta, eihän se hyvä ole.
Sulle ja muillekin oikein aurinkoista syksyn jatkoa! :)
Jos ei ole mitään mistä ottaa vastuuta, masentuu. Minä hoidin jo 10 vuotiaana neljää pikku sisrustani ja hoidin huushollia täysin itsenäisesti. Nykyajan vellihousuja ei näy koskaan edes kaupassa kodin ruokaostoksia tekemässä. Vähäälyset naiset paapovat itsensä kokosia peräkammaripoikiaan ja sovinisti sikojaan, tai vaihtoehtoisesti ruikuttavat miehenpuutetta, kun miehet eivät sitä paapomiosta enää kestä. Niin ja sitten se yksi vajaaälysten naisten porukka, antaa miesten käyttää itseään hyväksi, myyvät ruumistaan tai jakelevat sitä muuten vaan ilmaiseksi. Naisten vika kaiiki tämä. heidän mielestään miehet on vapautettava kaikesta vastuuseen liittyvästä jo heti kouluvuosina.
....hyvin kirjoitettu, hienosti kerrottu upea, rohkaiseva, esimerkillinen, elämänmakuinen tarina. Paras kirjoitus mitä täällä olen koskaan lukenut. Ja sulla on ikää vasta noin vähän.
Kirjoituksestasi ja sen sisällöstä päätellen sinussa on ainesta vaikka mihin. En povaa sinulle uusia samankaltaisia vaikeuksia kuten joku toinen teki. Uskon että pääset vielä elämässäsi hyvin pitkälle. Vaikeuksista, joita kaikilla ihmisillä matkan varrella on, selviät varmasti.
Minusta tuntuu, että herkät/ujot vedetään liian tiukille koulussa. Jos on hieman sisäänpäin kääntynyt ja ujo persooona, niin silloin jätetään oman onnensa nojaan. Ujoa oppilasta ei huomioida koulussa ja hänen mielipiteitään ei kysellä. Näin ujosta kasvaa vielä ujompi. Nämä rohkeat hemmot kyllä huomioidaan joka tunneilla ja heitä kiitellään. Opettajat vain ihmettelvät, miksi joku oppilas veteäytyy syrjään, mutta he eivät osaa tehdä asialle mitään. Oppimisongelmat lisäävät mielestäni myös ujoutta. Oppimisongelmissa opettajien pitäisi kannustaa oppilasta, eikä vain
pitää erilaisena/huonona. Ei kaikki ole niin innostuneita opiskelemaan koululäksyjä, vaikka viksuja olisivatkin. Toisia kiinnostaa vain enemmän luovat aineet ja liikunta. Luovista aineista kiinnostuneet ovatkin usein herkkiä ja hieman sisäänpäin kääntyneitä. Opettajien olisi vain opittava tunnistamaan nämä herkät oppilaat. Näin opettajat oppisisvat myös käsittelemään näitä oppilaita oikein. Opettajat ajattelevetkin koulussa varmaankin enimmäkseen oppimista ja oppilaat ovat heille vaan työtä. Oppilaita ei pidetä ainutkertaisina yksilöinä ja opiijoina. Mielestäni edelleen huonot oppijat luokitellaan tyhmiksi ja heihin ei knnata panostaa. Monesti myös huonosta oppijasta ajatellaan, että hänellä on lukihäiriö, vaikka ei olisikaan. Tällä lukihäiriö-lausunnolla latistetaan oppilasta vielä enemmän alaspäin ja kehotetaan oikeastaan lopettamaan koko opiskelu, koska on niin sanottu poikkeava. Ihmiset ovat vain niin erilaisia ja myös erilaisia oppijoita. Nämä herkät ihmiset eivät myöskään tahdo, eivätkä jaksa pysyä kiireisessä koulumaailmassa perässä. He ihmettelvät, että miksi on opiskeltava noin typeriä aineita, kun olisi paljon parempaa ja luovempaakin tekemistä.
Vastaavan tilanteen olen myös kokenut. Älä välitä tosta pettyneen puheista!
Mä sairastuin kesällä 2002. Lääkityksen aloitin keväällä 2003 lopetin 2004 jouluksi. Lääkityksen loppu vaiheessa ja sen jälkeen heinäkuuhun 2005 on mennyt tosi hyvin, nyt on ensimmäinen vähän pidempi alamäkijakso.
Ihanat ja rakkaat ihmiset ympärillä ja käyn psykoterapiassa enkä aio luovuttaa!! Mä uskon että me kaikki voimme selvitä, ei saa vain luovuttaa vaikka se helvetiltä tuntuukin. Tänään sen juuri itse koin, hirveä ahdistuskohtaus joka piti minua levottomana pari tuntia. Nyyh. Rankkaa.
Uskon että meillä on toivoa, luotan siihen että kehitymme vahvemmaksi day by day.
Oli todella HIENOA lukea ajatuksistasi ja todella hienoa auttaa monta muuta tällä palstalla kulkevaa joilla on samanlaisia ongelmia. Negatiiviset palautteet heitä samantien roskakoppaan, niillä ei ole mitään arvoa. Itse kärsin myös jännitysoireista murros-iästä lähtien ja se pilasi minulta toistakymmentävuotta elämästäni. Tänään se on jännityksen puolesta hallinnassa, kiitos lääkkeiden! Enää ei tarvitse pyöriä noidankehässä ja pystyn olemaan ihan oma itseni kaikkien seurassa. Elämänlaatuni koheni silmissä ja olen nyt ollut jo 10 vuotta jännittämättä. Enkä koskaan enää usko edes jännittäväni! TEIT TODELLA UPEAN TYÖN KERTOESSASI ITSESTÄSI! Kaikkea hyvää...
Kuulosti niin samalta kun mulla..
Eka tuli esiintymispelko parin negatiivisen kokemuksen jälkeen, justiisa lukiossa. Sitte alko jännittämää muitaki tilanteita. Just ruokailu, oli iha hirveetä jos joku tuli istumaan vastapäätä. Kaupan kassalle meneminenkin tuntui helvetin vaikealta. Sitä vaan alko tarkkailemaan itteänsä liikaa ja ajatteli, että taas mä näytän ihan sekopäält..
Jätin lukion kesken kun alko menee niin paskasti. Isä ei tajunnut mitään vaan haukku laiskaks ja sano että susta tulee juoppo sossupummi.. Se vaan pahens koko hommaa kun koko aja tunti syyllisyyttä siitä ettei pärjää koulussa.
Nyt on pää suht kasassa. Mut heti jos menee jonnekin baariin tai pippaloihin ni alkaa ahistaa ja jännittää eikä voi nauttia mistää.
Kannattaa alottaa joku liikuntaharrastus. Mee vaik punttikselle. Ei se mikää ihmelääke oo mut siit tulee hyvä ja rauhallinen olo ainaki vähäks aikaa.
Mä oon myös miettiny, että pitäsköhän sitä hankkia ammattiapua ja lääkitys.