Olen itse ollut nyt vuoden Cipralexilla ja käyn kerran viikossa puhumassa psykolla. Tilanteeseeni ei ole tullut yhtään muutosta käyntien aikana. Luulevatko he todella että minä tästä paranen vain jutustelulla ja lääkkeen syönnillä? Joka kerta pälätetään psykolla turhia asioita, ei kiinnosta pätkääkään ravata siellä selittämässä samoja asioita uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Miksi eivät vain kirjottaisi minulle työkyvyttömyyseläkkeen tai mitä lie että pääsisi tästä psykolle juoksemisesta ja pääsisin maantumaan sänkyyni.
Joka päivä nukun n.12 tuntia ja sitten päivällä parin tunnin nokoset. Hereillä ollessani makaan passivoituneena kotona ja tuijotan telkkaria tai olen tietokoneella. Ainoat kerrat jolloin menen ulos on jos käyn kaupassa, vien roskat tai olen kävelemässä psykon vastaanotolle.
Jos olisi tarpeeksi munaa niin varmaan tappaisin itseni, mutta en minä jaksa.
Siis voi vitun vittu tätä "elämää".
Joka päivä nukun n.12 tuntia ja sitten päivällä parin tunnin nokoset. Hereillä ollessani makaan passivoituneena kotona ja tuijotan telkkaria tai olen tietokoneella. Ainoat kerrat jolloin menen ulos on jos käyn kaupassa, vien roskat tai olen kävelemässä psykon vastaanotolle.
Jos olisi tarpeeksi munaa niin varmaan tappaisin itseni, mutta en minä jaksa.
Siis voi vitun vittu tätä "elämää".
Vastaukset 20
Vanhimmat
Ei tuossa minustakaan ole järkeä.
Psykoterapian on oltava ammttitaitoista ja intensiivistä, jotta siitä olisi apua. Itse kävin analyyttisessä psykoterapiassa kolme vuotta kokeneella psykoterapeutilla: ensimmäisen vuoden kolme kertaa viikossa, toisena kaksi kertaa ja kolmantena kerran viikossa. Se muutti koko elämäni.
Kerran viikossa tapahtuvat jutustelutuokiot lienevät yhtä tyhjän kanssa.
Kannattaisi myös ehkä tarkistaa Cipralexin annostus, se ei selvästikään vaikuta niin kuin pitäisi.
"Kerran viikossa tapahtuvat jutustelutuokiot lienevät yhtä tyhjän kanssa."
No sekin vähän riippuu terapeutista ja potilaasta. Itse olen havainnut oman terapiani mielenterveystoimistossa helpottavan, vaikka antavat aikoja vain parin viikon välein ja 45 minuuttia kerrallaan.
Olet ihan oikeassa, olin liian tyrmäävä.
Paljonhan on kiinni masennuksen vaikeusasteesta ja ongelmien laadusta. Toisaalta - onko asiallista kutsua esim. parin viikon välein tapahtuvaa tapailua terapiaksi? Eikö se ole ennemmin jotain keskusteluapua tms... No - en rupea väittämään yhtään mitään. Pääasia että löytää apua edes jostain.
Itse muistan ajatelleeni jo kymmenen vuotta sitten ala-asteen lopussa halunneeni tappaa itseni. Viitisen vuotta sitten jo oli jonkinmoinen yritys. Tän vuoden alussa pari aika läheltä pitikoitosta. Tänään ehkäpä lopullinen jos munaa on tarpeeksi. Ja promilleja.
Tiedän oikeastaan helvetin hyvin mikä pitäisi parantua, jotta elämän iloa tulisi. Tai en tiedä mitä se on, un en sitä ole koskaan kokenut, mutta tiedän mitä pitäisi tapahtu, jotta voisin mahdollisesti edes kokeilla sitä. Vaan ei sitä näköjään ole mahdollista saavuttaa. Se kymmenen vuotta on tullut katsottua.
Lekurit tai lääkkeet ei auttais paskan vertaa. Säästöä niille, jotka täällä oikeasti kykenee olemaan. Pois kaikki psykiatrit vaan. Ne on pelkkiä rahareikiä. Jotka ovat "parantuneet" niitten avulla ovat vain itserakkaita huomiota haluavia paskoja. Ne ei tiedä paskasta olosta oikeesti vittuakaan.
Ne on sellaisa äiskän pikkupoikia, joilla on hetken ollut sormi suussa, kun iskä ei illalla tullutkaan kotia. Kuvittelevat tajuavansa jotain josain.
Vittu mun tekis kyllä mieli tappaa joku muu ennen itteäni. Ihan vaan kokeilun vuoksi. Oikeestaan vihaan ihmisiä. Tekis mieli tappaa kaikki. Mutta ei...ei se olisi oikein. tsehän minä tämmönen paska olen. Nauttikaa jos kerran voitta.
Vaan mistähän löytäisin jonkun, joka voisi viimeistellä minut. Olen vain huomanntu, että niin paljon kuin haluankin kuolla, en vain saa vedettyä liipaisimesta ennen kuin olen niin kännissä, että h-hetkellä piippu sojottaakin jo vähän ohi ja vaion kuulo menee.
Jos joku vaikkapa NBK:hon haluava haluaa tililleen sen selvittämättömän murhan, minusta sen saa helposti. Järkätään yhdessä johtolangaton murha. Kunhan vain saat siitä liipaisimesta vedettyä.
Siis minä käyn ihan tavallisessa psykologilla lässyttämässä. En minä mistään psykoterapiasta ole kuullutkaan eikä ole tullut tällaisia ehdotuksia psykoltani. Vai onko tämä lässytys juuri tuota psykoterapiaa, no yks lysti, ei edes kiinnosta.
Vedän 20mg Cipralexia. Ei tunnu missään.
Olen ollut kolmella psykolla. Kenestäkään en ole pitänyt, etenkään nykyisestä. Aluksi kävin noin joka toinen tai joka kolmas viikko psykolla mutta nyt käyn viikottain.
Nykystä psykoani ei tunnu kiinnostavan tilanteeni ollenkaan. Senpä takia varmaan pääsenkin useimmiten jo puolen tunnin jutustelun jälkeen pois vaikka 45 minuuttia on varattu minulle.
Ja jokainen käynti on samaa lässytystä.
Etkö tiedä, että SINUN pitää tehdä asialle jotain itse!? Eivät muut tai lääketiede sinua pelasta elämälle, sinun pitää itse kiinnostua asiasta ja ponnistella sen eteen.
Tiedän, ja on jo tehty, ei auta.
Että haista sinä intomieli paska.
"Luulevatko he todella että minä tästä paranen vain jutustelulla ja lääkkeen syönnillä?"
Kenen pitäisi luulla ja mitä? Ei sinun ole pakko siellä käydä. Sinun oma toipumismotivaatiosi vaikuttaa kertomasi perusteella heikolta, olenko oikeassa?
Keskustelun tarkoitus on auttaa, mutta aina se ei auta. Varsinainen terapia toimii paremmin, mutta sekään ei toimi, jos on väärä terapeutti tai kävijällä itsellään ehkä väärä asenne, eli yrittäminen ei kiinnosta. Lääkkeet auttavat, jos ovat oikeita.
Jos pyrkit sairaseläkkeelle, niin ymmärrän, ettet ole kiinnostunut yrittämään. Millä keinoilla muuten yritit ja kuinka kauan?
Intomieli? Heh!
että olin 8 vuotta masentunut, joten tiedän mistä puhun.
Mitähän se sitten on? Mitähän sitä sitten pitää tehdä oikeestaan?
Minä olen asian jo oikeestaan päättänyt, että en lähde psykoterapeuttia metsästämään. Miksen pärjäisi tästä eteenpäinkin keskusteluilla ja lääkityksellä. Kyllähän edistystä tapahtuu koko ajan, kovin hitaasti. Nytkin kävin kuopan pohjalla, mutta taas ollaan noustu. Ainan niistä pudotuksista jotain oppii.
1) Terapia / keskusteluhetket ovat hyödyttömiä, jos autettava ei tiedä, miksi käy siellä. Jutun juoni on helpottaa autettavan itsensä elämää. Tämä tapahtuu käsittelemällä hänen elämäänsä, menneisyyttään ja tulevaisuuden aiheita tarkoituksena luoda esimerkiksi uusia ajatusmalleja tai saada näkemään jotakin, mikä nyt on pimennossa. Terapeutti ei ole parantaja vaan kätilö. Sinä olet se joka parantaa toisen avustuksella.
2) Terapia / keskusteluhetket eivät yksin riitä, varsinainen elämä on näiden hetkien ulkopuolella. Sielläkin pitää pyrkiä pitkäjänteisesti käsittelemään ongelmiaan.
3) Elämänkuvio pitää saada kuntoon pala kerrallaan. Täytyy pyrkiä toimimaan tavalla joka johtaa vaikeuksien välttämiseen ja onnistumisen lisäämiseen.
Tässä jotain.
On ihan turha käydä terapiassa tms. jos luulee, että siellä parannetaan ilman, että itse työstää ongelmiaan ja pyrkii eteenpäin. Surkuttelu ei auta. Sekään ei auta, jos käy kalliissa terapiassa, mutta ei tee itse asialleen mitään. Se ei auta edes lääkkeen kanssa.
Onneksi aika auttaa joskus myös.
1) Käydä vastahankaisesti terapiassa. Ei ole hyötyä käydä siellä vaikenemassa, naureskelemalla terapeutin typerille yrityksille tai jatkuvasti kaiken turhuudesta jauhamassa.
2) Jättää "kotiläksyt" tekemättä, eli unohtaa ongelmiensa käsittelyn ja tavoitteensa terapian ulkopuolella.
3) Elää tavalla, joka vesittää mahdollisuuden parempaan elämään.
Nyt olen minäkin juossut psykolla yli vuoden ja silloin tällöin psykiatrin luona, siellä siksi että kirjoittaa taas uuden reseptin mömmöille.
Olen nyt kokeillut viittä eri lääkitystä, mistään niistä ei ole apua ollut, karseita sivuvaikutuksia vain.
Siellä psykon luona juoksemisesta ei mitään apua, jankkaa minullekkin vain samoja asioita kaiken aikaa ja viimeksi jopa sanoi ettei pysty minua mitenkään auttamaan.
Ehdottelee jopa kuntoutukseen lähtemisestä, vaikka olen ollut jo työkokeilussa pariinkin otteeseen ja siitä ei tule mitään, ja lääkärinlausunnossakin lukee ettei minulla ole voimavaroja sellaiseen.
Olen nyt kuntoutustuella ja ei siinä muu kai kohta auta ja viimeistään silloin kun sen tuen lopettavat maksamasta, että vetää itsensä kiikkuun.
Koko hiton kunnallinen terveydenhoito ihan pyllystä, mutta kun ei ole yksityiseenkään varaa.
Olen vanha ja väsynyt tällaiseen.
Kyllä mullakin on vähän samanlaisia tuntemuksia. Just tänään kävin hakemassa sairaslomaa kun en jaksa enää olla töissä. Mä typerä oon ollu toiveikas kun kävin mielenterveyshoitajan luona juttelemassa. My ass. Olen havainnut ettei se osaa/halua auttaa mua tosissaan. Siellä saa puhua mitä vaan ja mistä vaan. Aivan sama. Mä niin odotin ja toivoin että paha olo alkais helpottaa. Helpottihan se hetkeksi, mutta taas on siipi maassa. Nyt sain uuden lääkkeen, Efexor:in, aivan kuin se mitään auttas. Vaihtoehtoja annettiin sellaset: että heti psyk.poliklinikalle päivystykseen, taikka jos pystyn olemaan vkl:n kotona, niin saan miettiä sen yli haluanko alkaa kulkemaan 2-3 krt viikossa psykoterapiassa melkeen 100 km:n päässä vai osastolleko menen. Kun omassa kunnassa ei voi tehdä muka tämän enempää. Oon käynyt muutaman kerran psykiatrin luona, eikä siitä ollut kyllä paskan vertaa hyötyä.
Kyllä kai mäkin oon kohta kiikussa, sen verran on paska fiilikset.
totta puhut. sama homma itselläkin. ei tää ikinä parane ja paskanjauhaminen vaan pahentaa oloa. antaisivat ihmisen olla sellainen kuin on. v...n pajukerhoja ehdottelevat yms. voi h....i
joku toisenlainen terapia? Joku kognitiivinen tai jotain?
Kävin itse puolen vuoden ajan MTT:ssä terapiakeskusteluja sosiaalihoitajan kanssa. Se oli parasta mitä minulle on tapahtunut aikoihin. Sitten hän ehdotti että voisin hakea Kelan kuntoutustukea psykoterapiaan, laitoin hakemuksen ja sain myönteisen päätöksen. Jo ennen päätöstä piti alkaa metsästämään terapeuttia, joka olikin melkoista työtä. Keväällä kävin sitten ensimmäisellä tutustumiskäynnillä terapeutin luona, jonka koulutus sair.hoit. pohjainen. Meidän yhteistyö stoppasi erilaisiin maailmankatsomuksiin.
Sitten uutta hakemaan, löysin psykiatrian erik. lääkärin ja ajattelin että nyt. Paskat, toisella käynnillä psyko istui lepotuolissaan ja lähes haukotteli koko ajan, 35 min(varattu aika oli 45) ja laskua kirjoittamaan. Sitten emme päässeet sopimukseen aikataulusta, kun ei tee 15 jälkeen työtä. Kävin Kelassa ja sovin virkailijan kanssa että voin vielä etsiä uutta terapeuttia ja aloitetaan kuntoutuspäätös alusta. Yrittelin soitella muutamalle mutta ei tulosta, ihan kuin kukaan ei haluaisi ottaa uusia asiakkaita. Tänään Kelasta tuli päätös että kunotutustuki on keskeytetty terapeuttini ilmoituksen takia. Tää viimeinen psyko oli tehnyt jonkun ilmoituksen vaikka sovimme että hänelle käy että etsin uuden terapeutin.
No olinkin jo tullut siihen tulokseen keskusteltuani erään työnohjaajan kanssa joka työskentelee myös terapeuttien kanssa, että ei kannata. Terapeutit ovat niin kuormitettuja itse että tarvitsisivat apua. Olen siis päättänyt tulla toimeen omin avuin ja erään vertaistukiryhmän avulla. Tällaisia kokemuksia. Jos ei ennen ollut masentunut niin viimeistään tällaisen rumban jälkeen on tai itseä alkoi suorastaan vituttamaan............
Olen käynyt kaksivuotisen Kelan maksaman terapian masennuksen takia. Mulle löytyi heti sopiva terapeutti (psyk.sh jolla erityistason koulutus, kävi samalla vaativan erityistason koulutusta), joka oli vielä kognitiivisesti suuntautunutkin, mikä oli mun toive. Meillä yhteistyö sujui erittäin hyvin ja pystyin kertomaan myös, jos joku terapeutin sanomassa ärsytti. Terapaista on ollut - ja on edelleen- suurta hyötyä. Mutta se vaati paljon omaa psyykkistä työskentelyä ja välillä terapia oli helvetin ahdistavaa, kun pureuduttiin syvälle mun ongelmiin. Tunsin terapeutin välittävän musta ja haluavan auttaa. Mutta tottakai kiinnostus on ammatillista, muuten terapeutti ei jaksais työtään. Kannatti todella käydä terapia!
Ite oon ollut 9 vuotta masentunut, käynyt 6 vuotta juttelemassa psyk. sh:n kanssa ja syönyt 3 vuotta Fevarinia (100mg).
Aluksi kävin jokusen vuoden "juttutuokiossa" kerran viikossa 45 min kerrallaan. Hoitaja oli erittäin mukava ja hänen kanssaan juttu luisti. En vain koskaan saanut puhua hänen kanssaan pahimmista ongelmistani, traumaattisista kokemuksistani,jotka vaivaavat minua vieläkin,ja joiden uskon olevan syynä masennukseeni.
Sitten muutin toiseen kaupunkiin. Kävin juttelemassa hoitajan kanssa 3 viikon välein. Aikaa oli varattu tunti, mutta 20-30 min rupattelun jälkeen yleensä näytettiin ovea. Ja keskustelu pyöri harrastusten ja sukulaisten kuulumisien ympärillä. No,hoitaja myönsikin, että nämä käynnit olivat vain siksi,että hän pystyisi seuraamaan vointiani. Tyyppiä ei tuntunut kiinnostavan pätkääkään.
Keväällä muutin jälleen toiseen kaupunkiin. Kävin edellisessä paikassa jutustelemassa viimeksi elokuussa, ja odottelen nyt ensimmäistä aikaa uudessa paikassa.
Olen nyt kuntoutustuella, jonka saamisen edellytyksenä on tämä hoitajan kanssa keskustelu. Se on ainoa syy, miksi käyn siellä. Ei ne hoitajat/lääkärit ymmärrä mistään mitään. Uhkasin jo 6 vuotta sitten ensimmäisen kerran tappaa itteni,mutta hoitaja totesi vaan että "ai jaa". Kun ne 3 vuotta sitten diagnosoivat mulla skitsofrenian, niin heti kiinnittivät huomiota myös masennukseen,että sehän on ihan normaalia, että ihminen masentuu,kun todetaan vakava sairaus.Sitten sain vasta lääkkeet. Nykyään ne eivät edes muista koko masennusta,jos en siitä erikseen muistuta,ja silloinkin vähättelevät asiaa,vaikka se on mulla pitkään ollut suurempi ongelma kuin skitsofrenia.
Että tämmöstä..