Kotiliedessä oli Virpi Hämeen-Anttilan kolumni aiheesta, onko äidin/isän velvollisuus rakastaa lastaan? Ja tietysti päinvastoin, onko lapsen velvollisuus rakastaa äitiään/isäänsä?
Hän päätyy ajatuksiin, että lapsensa rakastaminen on samankaltainen velvollisuus kuin syöminen, joka enimmäkseen tuottaa mielihyvää. Mutta että lapsella ei ole velvollisuutta rakastaa vanhempaansa, vaan tämän on ansaittava teoillaan ja tunteillaan lapsensa rakkaus ja kunnioitus.
Aihe on minusta kiinnostava, koska olen kasvanut sellaisen äidin lapsena, joka on persoonana, älyllisesti ja tunteellisesti, jokseenkin vastakohtainen kaikelle sille mitä minä olen. Siksi välimme ovat aina olleet vain tuon velvollisuuden sitomia, jota äitini ei kuitenkaan koskaan myöntäisi. Minä kyllä. Täytän velvollisuuteni häntä kohtaan, niin pitkälle kuin voin, mutta en voi täydestä sydämestäni väittää rakastavani häntä. Ja kannan asiasta tunnontuskia. Mutta täytyykö minun, koska en kuitenkaan hylkää tai torju häntä? Meillä vain ei ole mitään yhteistä, minkä voisimme jakaa, ajattelemme asioista lähes aina eri tavoin, suhtautumisemme siihen millaista elämää pitäisi elää on erilainen, edes viihteen saralla emme löydä yhteistä mieltymyksen kohdetta.
Aikanaan hän unelmoi pehmoisesta, röyhelöihin puettavasta pikkutytöstä, kuin nukesta, jota laittaa ja vaalia, kunnes luovuttaa sadun prinssille vaimoksi. Sittten hän sai lapsekseen poikamaisen tytön, joka inhosi hameita ja röyhelöitä, repi nukelta hiukset ja halusi leikkiä autoilla.
Millaisia ajatuksia nämä teissä herättävät? Riittääkö velvollisuuden täyttäminen?
Hän päätyy ajatuksiin, että lapsensa rakastaminen on samankaltainen velvollisuus kuin syöminen, joka enimmäkseen tuottaa mielihyvää. Mutta että lapsella ei ole velvollisuutta rakastaa vanhempaansa, vaan tämän on ansaittava teoillaan ja tunteillaan lapsensa rakkaus ja kunnioitus.
Aihe on minusta kiinnostava, koska olen kasvanut sellaisen äidin lapsena, joka on persoonana, älyllisesti ja tunteellisesti, jokseenkin vastakohtainen kaikelle sille mitä minä olen. Siksi välimme ovat aina olleet vain tuon velvollisuuden sitomia, jota äitini ei kuitenkaan koskaan myöntäisi. Minä kyllä. Täytän velvollisuuteni häntä kohtaan, niin pitkälle kuin voin, mutta en voi täydestä sydämestäni väittää rakastavani häntä. Ja kannan asiasta tunnontuskia. Mutta täytyykö minun, koska en kuitenkaan hylkää tai torju häntä? Meillä vain ei ole mitään yhteistä, minkä voisimme jakaa, ajattelemme asioista lähes aina eri tavoin, suhtautumisemme siihen millaista elämää pitäisi elää on erilainen, edes viihteen saralla emme löydä yhteistä mieltymyksen kohdetta.
Aikanaan hän unelmoi pehmoisesta, röyhelöihin puettavasta pikkutytöstä, kuin nukesta, jota laittaa ja vaalia, kunnes luovuttaa sadun prinssille vaimoksi. Sittten hän sai lapsekseen poikamaisen tytön, joka inhosi hameita ja röyhelöitä, repi nukelta hiukset ja halusi leikkiä autoilla.
Millaisia ajatuksia nämä teissä herättävät? Riittääkö velvollisuuden täyttäminen?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Siis VELVOLLISUUS???? Kyllä normaali tunne-elämäinen ihminen rakastaa lapsiaan ja vanhempiaan ihan sen kummempia miettimättä. Lapsiaan ja vanhempiaan ei voi valita, joten jos ei rakasta lastaan, niin olisikohan vakavasti mietittävä lapsen antamista sellaiseen kotiin jossa häntä oikeasti rakastetaan, eikä kasvattaa samanlaista tunnevammaista kuin itse on!
en edes tunne serkkujani, hyvä, kun nimeltä tiedän. Koskaan eivät käyneet mun lapsuudenkodissa sedät/tädit lapsineen. Tai kerran jos oikein muistan.
heti, kun kynnelle kykenin, häivyin sieltä onnelasta, enkä juuri ole takaisin kaivannut. Kukaan ei kysele eikä utele, ei tartte ostella joulu-ym. muita lahjoja.
Veljestäni en ole kuullut 30v. yhtään mitään, liekö hengissäkään.
Olen erakko. Päissäni kuitenkin vahingossa sotkeennuin yhteen ukkoon ja sain lapsen.
Lasta kyllä rakastan, mikä tuntuu ihmeelliseltä.
Juuri vanhemman ja lapsen suhdetta tarkoitinkin nimenomaan siten, että lastaan rakastaa "automaattisesti" Muutoin on ehkä psykopaattinen.
Yleisesti ajatellaan, että äiti aina rakastaa ja kuuluukin rakastaa lastaan. Lauluissakin sanotaan: " Vain sydän äidin tunnen sen niin hellä on ja lämpöinen" jne. Sadut eivät koskaan puhu ilkeästä äidistä vaan ilkeästä äitipuolesta. Esim. Hannu ja Kerttu, Lumikki Ym. Koska ajattelemme ettei äiti voi olla ilkeä tai ajatella lapsestaan pahaa.
Niin ei kuitenkaan aina oikeassa elämässä ole. Emmehän voi tunteillemme mitään. Vaikka esittäisimme ulospäin rakastavaa äitiä tai tytärtä, se mitä ajattelemme on todellista. Eihän tunne koskaan valehtele.
Yleisesti sanotaan, että emme ole vastuussa tunteista vaan teoista. Eiköhän se sama päde tähänkin. Ei velvollisuus rakastaa vaan velvollisuus tutkia ja hyväksyä itselleen erilaiset tunteet ja olla teoistaan vastuussa.
Uskomatonta! Aivan kuin olisin lukenut omaa tekstiäni. Erotuksena se, etten ole poikamainen eikä äitini "prinsessamainen". Perusjuttu on meillä samanlainen: lapsuus-ja nuoruusvuodet meillä oli ihan hyvät ja lämpimät välit mutta kun kasvoin aikuseksi ja perustin oman perheen huomasin useasti ajattelevani täysin erilailla kuin äitini. Tunnen edelleenkin kuin minä olisin äiti ja hän tytär :) Hänen käytöksensä on usein kuin teini-ikäisen uhoa, kiroilua, riidan haastamista milloin kenenkin kanssa. Eli tunne-elämä on pahasti epätasapainossa. Käyn hänen luonaan silloin tällöin ja yleensä yksin. En halua, että lapseni kuulevat isoäidin suusta mm.seuraavaa "vi**u kun mä sanoin sille s**tanan ämmälle, että painuu v***uun" yms muuta mukavaa... se on niin hirveen noloa kuunnella vuosi toisensa perään ala-arvoista tekstiä kohta eläkeikäisen ihmisen suusta. Eli kuten sinäkin Aida tunnet olevasi älyllisesti kehittyneempi kuin äitisi. Tunnen samoin omaa äitiäni kohtaan. Se todella harmillista sillä käytännössä se tarkoittaa, ettei voi juuri missään tukeutua häneen, kysyä neuvoa tms.tyyliin "kyllä meidän äiti tietää, kysyn häneltä" Onneksi maailmassa on paljon fiksuja ihmisiä ja aina voi joltain viisaammalta kysyä neuvoa ei sen tarvitse olla oma vanhempi.
jouluspeciaalia.
Ne haluaa maailman näyttävän Suomisen perheen onnelalta, jossa isä johtaa ja naiset ovat normi-naisia.
Bad news: se että ei ole jostain asiasta koskaan kuulllut tai viitsinyt ottaa selvää, ei tarkoita että sitä ilmiötä ei ole olemassa.
Eli on paljon naisia/miehiä jotka eivät rakasta lapsiaan ja paljon lapsia, jotka eivät rakasta vanhempiaan.
Aivan, näinhän se juuri on "Tunnen edelleenkin kuin minä olisin äiti ja hän tytär :)" ja "tunnet olevasi älyllisesti kehittyneempi kuin äitisi". Ja se on tottavie joskus raskasta.
Ymmärsin siis täydellisesti, kun puhuit siitä, miten äitiin ei ole voinut tukeutua, miten häneltä ei ole saanut neuvoja yksinkertaisiinkaan asioihin, vaikeista puhumattakaan. Noin juuri, ja voi miten kateellinen olinkaan kavereille, jotka puhuivat äidistään kuin parhaasta ystävästään. Minun äitini on on ihan oikeasti aika typerä, hupsu, ja kouluyms. tiedotkin usein hyvin vajavaiset. Japani ei taida olla Kiinan pääkaupunki, mikä nyt ei ole seurassa kysyttynä niin kovin vakavaa... mutta sitäkin lajia löytyy.
Totta, että fiksuja ihmisiä on, ja heiltä saa aika paljon, vaikka sitten joskus pitäisikin ottaa joku juttu puheeksi "kaverin" nimissä. Onneksi.
Onnekseni minulla oli vastapainoksi hiljainen, mutta aika hieno mies isänä. Eli vain niin vähän aikaa.
Ja miehille: miettisitte vähän aikaa ennen kuin teette lapsia kenelle sattuu!! Vain siksi että jollain oli pulleat purjeet.
nauratti kovasti tuo sinun Japani-juttusi. Näinhän se on että "naapurin rouvan päästä on löydetty KASVI" noh, eihän siinä ole mitään eroa kasvaimeen verrattuna... näitä esimerkkejä riittää meilläkin. Sen verran tarkentaisin vielä äitisuhteestani, että hän olisi hyvinkin valmis olemaan hyvä ystäväni mutta minä haluaisin pitää hänet äitinä. En halua jakaa tyttöjen juttuja ja intiimejä asioitani hänen kanssaan. Enkä halua tietää monenko miehen kanssa hän on maannut ja missä asennossa. Haluaisin kunnioittaa häntä ja tosiaan toivoisin, että hänellä olisi joskus järkeviä neuvoja/mielipiteitä. Suurin osa puheesta on kirosanojen värittämää uhoa. Väleissä olemme kuitenkin onhan hän ainoa äitini ;)
Velvollisuus rakastaa... ei se rakkaus tule automaattisesti niin kuin monet miehet ajattelee. Todellakin voi olla ettei äiti todella rakasta lastaan sisimmässään tai päin vastoin lapsi ei rakasta äitiään. Mutta kukapa sitä julki toisi? Sitä todella leimautuu äkkiä psykopaatiksi (ainakin Timpan mielestä). Huvittaa miten yksioikoisia miehet ovat. Kuvittelevat että äiti-puoli automaattisesti rakastaa hänen lastaan...että hän automaattisesti jatkaa siitä mihin exä jäi... Ei se ihan mene niin. Rakkaus on jokaisella sydämessä ja rakkautta on jos on, sitä ei voi pakottaa. Ihminen voi olla todella hyvä ihminen vaikka ei rakasta. Huolehtivainen ja helläkin ja antaa turvallisuuden tunteen. Mutta rakastamaan ketään ei voi pakottaa. Niin se vain menee.