Olen lukenut tänne kirjoitettuja viestejä. Niissä monissa on hätä oireista, jotka näkyvät ulospäin ja tulevat mitään varoittelematta.
Itse olen kokenut samaa. Jos mietitään, miksi näin tapahtuu, elimistö reagoi kuin olisimme kuoleman vaarassa. Siinä sitä onkin pohdittavaa.
Voin lähestyä asiaa vain omasta vinkkelistä, miten sain helpotusta.
Minulla panikointi alkoi ruokailu tilanteesta siitä edeten aina kaupassa käyntiin ja muihin sosiaalisiin kanssakäymisiin...
Minä olen tajunnut, omalla kohdallani oli kyse, etten hyväksynyt itseäni. Yritin olla jotain sellaista, mikä oli kaukana minusta. Olin taipuvainen mielyttämiseen, niin halusin kovasti tulla hyväksytyksi! Se juontuu lapsuudesta, kun en tullut lapsena hyväksytyksi sellaisena kuin olin.
Avioliittoni joutui sitten kriisiin, minun tekojeni takia. Samalla jouduin menemään syvälle itseeni ja rukoilin apua. Tunsin oman syntisyyteni ja sain armon Jeesuksessa. Käytiin perheaiain neuvottelekeskuksessa. Pikku hiljaa asioita penkoessa jotenkin oma olo alkoi helpottaa.
Entinen itsetuntoni romahti, se oli kuvitelma omasta hyvyydestä. Nyt olen realisti itseni suhteen, pienenä on helppo olla!
Se tuntui eritysen hyvälle, jos kerta kelpaan Taivaan Isälle ja Jeesukselle, se on paljon tärkeämpää kuin vanhemmiltani hyväksynnän saaminen! Sehän on pohjimmiltaan vanhempieni ongelma, ei minun!
Olen kuin sipuli, minusta on lähtenyt kuorikeroksia ja olen nyt lähempänä sitä, miksi Luoja on minut luonut!
Toivon sinulle joka luit tämän. Uskoa ja toivoa elämän polulla!
Itse olen kokenut samaa. Jos mietitään, miksi näin tapahtuu, elimistö reagoi kuin olisimme kuoleman vaarassa. Siinä sitä onkin pohdittavaa.
Voin lähestyä asiaa vain omasta vinkkelistä, miten sain helpotusta.
Minulla panikointi alkoi ruokailu tilanteesta siitä edeten aina kaupassa käyntiin ja muihin sosiaalisiin kanssakäymisiin...
Minä olen tajunnut, omalla kohdallani oli kyse, etten hyväksynyt itseäni. Yritin olla jotain sellaista, mikä oli kaukana minusta. Olin taipuvainen mielyttämiseen, niin halusin kovasti tulla hyväksytyksi! Se juontuu lapsuudesta, kun en tullut lapsena hyväksytyksi sellaisena kuin olin.
Avioliittoni joutui sitten kriisiin, minun tekojeni takia. Samalla jouduin menemään syvälle itseeni ja rukoilin apua. Tunsin oman syntisyyteni ja sain armon Jeesuksessa. Käytiin perheaiain neuvottelekeskuksessa. Pikku hiljaa asioita penkoessa jotenkin oma olo alkoi helpottaa.
Entinen itsetuntoni romahti, se oli kuvitelma omasta hyvyydestä. Nyt olen realisti itseni suhteen, pienenä on helppo olla!
Se tuntui eritysen hyvälle, jos kerta kelpaan Taivaan Isälle ja Jeesukselle, se on paljon tärkeämpää kuin vanhemmiltani hyväksynnän saaminen! Sehän on pohjimmiltaan vanhempieni ongelma, ei minun!
Olen kuin sipuli, minusta on lähtenyt kuorikeroksia ja olen nyt lähempänä sitä, miksi Luoja on minut luonut!
Toivon sinulle joka luit tämän. Uskoa ja toivoa elämän polulla!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Viestistäsi päätellen olet löytänyt avun ongelmiisi uskoon tulosta. Kohdallasi se saattaa olla aivan hyvä ja toimiva ratkaisu.
On kuitenkin niin että se ei ole patentti ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Saattaa jopa pahentaa ongelmaa. Siksi vastuunsa tunteva kristitty ei tarjoa sitä ainoana ja vain oikeana ratkaisuna. Sen sijaan kun paniikkiongelmaan loytyy oikea hoito ja se saadaan hallintaan saattaa olla hyvä miettiä myös uskonasioitakin.
Oli aivan ihanaa lukea että olet päässyt sairauden yli! Olen sairastanut paniikkihäiriötä kohta 10 vuotta. Sairauteni on meinannut invalidisoida minut mutta viime hetkellä tajusin hakea apua kun vaihtoehtoja ei enää muita ollut. Olen myös turvautunut ajatteluun että Taivaan Isä pitää meistä kaikista huolen. Se on helpottanut oloani! Ystävät ja ammatti-ihmisen keskusteluapu ja tietenkin melkein vuoden kestänyt lääkehoito on saanut uskomaan tulevaisuuteen. Minulla on myös aina ollut valtava miellyttämisen tarve kaikessa ja tuntuu etten silti ole riittävän hyvä ihminen. Kaikkea hyvää elämääsi!