*1. Professori Aira Kemiläinen*, Jyväskylän yliopiston yleisen historian professori emerita.
"Riikinruotsalaiset nationalistit ja heidän suomenruotsalaiset eli itäruotsalaiset hengenheimolaisensa leimasivat suomalaiset alemmaksi roduksi, joka oli kykenemätön luomaan omaa kulttuuri- tai ylipäätään järjestäytynyttä yhteiskuntaa."
Aira Kemiläinen: Arjalaisten ruotsalaisten harjoittama rasismi suomalais-ugrilaisia kohtaan.
One of the eye-opening books dealing with Swedish racism is Finns in the Shadow of the "Aryans" written by Aira Kemiläinen. The nature of this racism is xenophobia towards other peoples such as Finns, Saami and Baltic peoples and even distant Asians (often called Mongols by the Swedish racialists, referring to Asians).
Kemiläinen, Aira. Finns in the Shadow of the "Aryans": Race Theories and Racism. Helsinki: Finnish Historical Society, 1998. 320 pp., ill.
*2. Professori Kaarlo Kurki-Suonio* pelkistää nykytilanteen, (Helsingin Sanomat 29.12.1992.)
"Skandinaavisuus, jolla pakkoruotsia perustellaan, on suomenkielisille kansainvälisyyden este. Siihen kytketty ruotsipakko pohjoismaisessa kanssakäymisessä takaa ilmaisuylivoiman ja henkisen ylemmyyden niille, jotka saavat käyttää keskustelussa äidinkieltään. Kiihko, jolla siitä pidetään kiinni, osoittaa, että kysymys on vallasta, perinteisestä henkisestä ylivallasta, jonka nautinnosta ei haluta luopua." Kun tähän lisätään vielä ruotsinkielisyyden mukanaan tuomat etuoikeudet (katso kohta Ruotsinkielisten etuoikeudet), on luonnollista, että siitä pidetään kiinni kaikin keinoin. Tehokkain niistä on korostaa Freudenthalin oppia alempirotuisista suomalaisista.
*3. Professori Juha Manninen*, Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori
Jusleniuksen Vindiciae Fennorum syntyi poikkeusoloissa. Ruotsin valtakunta oli jälleen sodassa, mikä ei kylläkään yksinään ollut poikkeuksellista. Tuoreessa muistissa olivat edellisen vuosikymmenen jälkipuoliskon suuret nälkävuodet, jotka surmasivat Suomen silloisesta väestöstä lähes kolmanneksen. Pian tämän jälkeen tulivat mittavat sotaväenotot. Juslenius vakuutti, että kaikesta tästä huolimatta maata viljeltiin ja tiloilla asuttiin, joskaan ei normaalissa laajuudessa. Avuttomuus ja hätä ja sittenkin koettu uudelleen aloittaminen olivat sitä tilannetta, joka sai Jusleniuksen kirjoittamaan Suomea asuttavasta kansakunnasta, valamaan siihen itseluottamusta ja selviytymisen tahtoa yhtä hyvin arkisia töitä kuin sota-ajan vaatimuksia ja korkeinta opillista sivistystäkin ajatellen. Suomalaisen kansakunnan aatteen ensimmäinen selkeäpiirteinen tuohon kansakuntaan samastuva ja sen sisältäpäin asioita katsova muotoilu syntyi tämänlaatuisia poikkeusoloja vasten ja niitä varten.
Koko esityksessään Juslenius puhui suomalaisista "meikäläisinä" ja viittasi ilmaisulla "me" suomalaisiin. Hän kirjoitti sitoutuneesti, sisältäpäin, ei ulkopuolisena tarkkailijana, jolle etnisellä luokituksella ei olisi ollut mitään erityispainoa. Hänen kirjansa retorinen yhteys on selvä. Hän ei puhutellut pelkästään vähäistä ylioppilaiden joukkoa, ei suunnannut sanojaan etäisten maiden oppineille, vaan nimenomaan suomalaisille. Loppulauseessaan hän kirjoitti:
"Vetoan nöyrästi ja kunnioittavasti kansamme merkkimiehiin ja säätyläisiin sekä kaikkiin isänmaanystäviin, jokaiseen hänen oman henkilökohtaisen kunniansa mukaisesti... Minulle riittää se, että olen suomalainen, ja että ne, jotka eivät minua muuten tunne, lukevat minut kuuluvaksi tähän kiitettyyn kansaan. Kuitenkin te, lahjomattomat maanmieheni, antakaa esitykseni heppoisenakin päästä suosioonne, jotta kannustaisitte etevämpiä kykyjä ylistämään teitä."
*4. Professori Esko Valtaoja*, Turun yliopiston avaruustähtitieteen professori (Turun Sanomat 2.4.2004)
”Vaa'ankielenä oleva pieni ryhmä pystyy lähes loputtomiin pitämään panttivankinaan koko suurta enemmistöä. Jos ruotsalaista kansanpuolueesta ei olisi, askel järkevämpään tutkintoon olisi otettu jo kauan aikaa sitten. Täytyy vain toivoa, että opetusministeri Tuula Haatainen pitää pintansa ja saa aikaan sen, mihin aikaisemmin ei ole riittänyt poliittista sisua.
Ruotsin kielen pakollisuuden puolustaminen on saanut surkuhupaisia muotoja, Nyt kannetaan syvää huolta siitä. että varsinkin sisä Suomessa moni jättää ruotsin kirjoittamatta ja tipahtaa B luokan kansalaiseksi. Jos joku luulee, että ruotsinkieltä osaamattomat ovat syrjäytyneitä, voi tehdä testin ja koettaa keskustella toisella kotimaisella kymmenen parhaan ystävänsä kanssa. Sekä kysyä kuinka paljon ruotsin kielestä on kullekin ollut hyötyä työuralla.
Varsinainen ongelma taitaa kuitenkin olla ihan muualla kuin siinä, ottaako sata vaiko kahdeksankymmentä prosenttia ylioppilaistamme ruotsin mukaan ainevalikoimaansa. Järvin kannattaisi pikemminkin murehtia sitä, että Ruotsissa julkaistaan yhä vähemmän ja vähemmän käännöksiä suomenkielisestä kirjallisuudesta. Viime vuoden saldo oli enää seitsemän romaania ja yksi tietokirja. Vielä vuosikymmen sitten luvut olivat kolminkertaisia.
Tietysti ruotsin kieli on suuri rikkaus, sitäkin suurempi koska kyseessä on naapurimaan kieli, kotimainen vähemmistökieli, ja oman historiamme kieli. Mutta vain saduissa rikkaudet tulevat Ilmaiseksi. Pakkoruotsin, poistamisessa ei ole kyse mistään hurrivihasta tai yrityksestä hävittää koko kieli Suomesta.
Maailmassa, ja koulussa, vain on yhä enemmän tärkeitä asioita, jotka pitäisi oppia ja hallita, ja ruotsin kieleen käytetty aika on pakostakin pois jostain muusta, tärkeämmästä opittavasta. Jos yleissivistyksen tasosta kannetaan huolta, niin tuskinpa kukaan voi vakavissaan väittää, että ruotsi on esimerkiksi matematiikkaa tärkeämpi taito elämässä. Ja kuitenkin matematiikka jää yhä vapaaehtoiseksi ylioppilaskirjoituksissa.”
*5. Dosentti Tove Skuttnab-Kangas*, (Vähemmistö, kieli ja rasismi, Gaudeamus 1988):
”Kun kuljeskelin Kuninkaallisen Linnan saleissa Tukholmassa tai muissa suurissa julkisissa rakennuksissa, saatoin toisinaan miettiä, miksi meillä ei ollut sellaisia mahtavia rakennuksia Suomessa (tässä vaiheessa tiesin jo ettei niitä ollut). Suomen luonnonvarathan eivät juuri jää jälkeen Ruotsista, ja ahkeria kai olemme aina olleet, ja kauneuttakin rakastamme. Ja sen tapaisista seikoista kai se riippuu? Ensimmäinen selitykseni oli että suomalainen yhteiskuntamme ei ehkä ollut ollut niin tyypillinen luokkayhteiskunta kuin Ruotsi. Kunnes minulle yhtäkkiä rupesi selviämään jossain vaiheessa, että nämä linnat tietysti oli osittain rakennettu minun kansani hiellä, työllä, rahoilla ja osittain myös minun maani raaka aineista. Välähdys tuli lukiessani jotain kaikesta siitä tervasta jota Suomesta oli viety Ruotsiin.
Niin rupesin lukemaan ja miettimään. Kaikki täsmäsi. Suomi oli köyhä koska muut veivät niin paljon siitä minkä me olimme tuottaneet. Samoin kuin Iso-Britannia tai Alankomaat käyttivät intialaisia tai molukkeja omissa sodissaan huomattavasti myöhemmin, Ruotsi käytti suomalaisia miehiä omissa sodissaan monet Ruotsin kuninkaat eivät suinkaan kamppailleet viimeiseen mieheen vaan viimeiseen suomalaiseen. Me saatamme joskus hämmästellä, miksi ranska, englanti tai portugali ovat virallisia kieliä Afrikan maissa, ja pitää kolonialisoidun tietoisuuden huippuna, että nämä maat eivät ole päässeet eroon siirtomaakielistä. Tai saatamme miettiä, miksi tietyt hallintorutiinit Intiassa ovat aivan samanlaisia kuin niiden englantilaiset vastikkeet. Sitten katsomme Suomea ja huomaamme, että Ruotsihan on pakottanut oman lainsäädäntönsä, oman kielensä ja omat hallintotapansa Suomelle. Meidän omalla suurella kielellämme, suomella, ja omalla pienemmällä kotimaisella kielellämme, saamella, ei vuosisatoihin ollut juuri minkäänlaista virallista asemaa hallinnossa ja koulutuksessa (kun taas ruotsalaisten kielellä oli virallinen asema Ruotsissa – siinä oli se tasa-arvoisuus).”
*6. Professori Juha Janhunen*, Helsingin yliopiston Itä-Aasian kielten ja kulttuurien professori (Kanava 6/2004): ”Suomenruotsalaisuuden strategiat”.
”Tilastot osoittavat, että Suomen kielipolitiikka on epäonnistunut tavoitteessaan – mikäli alkuperäisenä tavoitteena todella oli kansallinen kaksikielisyys. Samalla kun ruotsinkielisen kansanosan sekä absoluuttinen määrä että suhteellinen osuus väestöstä on jatkuvasti laskenut, myös suomenkielisten taito käyttää ruotsin kieltä on heikentynyt siinä määrin, että esimerkiksi oikeuslaitos ja terveydenhuoltoverkosto eivät enää kykene palvelemaan ruotsinkielisiä kansalaisia.
On vaikea ymmärtää, miksi ruotsinkieliset piirit eivät tartu Stenbäckin ajatukseen (ruotsin kielen virallisen aseman lakkauttaminen). Mitä suomenruotsalaiset menettäisivät, jos heidän kieleltään poistettaisiin valtion toisen virallisen kielen rituaalinen status? Eivät ainakaan ruotsinkielisiä palveluja, joita Suomi ei nykyiselläänkään kykene enää tarjoamaan.
Ainoa konkreettinen ”uhraus”, jonka ruotsin kielen statuksen muuttaminen käytännössä kuolleesta valtionkielestä eläväksi vähemmistökieleksi vaatisi, olisi pakollisen ruotsin kielen opetuksen lopettaminen suomenkielisissä kouluissa.
Strategiat on käytetty loppuun, ja suomenruotsalaisuuden aika alkaa olla ohi. Vai voisiko Per Stenbäckin puheenvuoro herättää suomenkieliset päättäjät huolehtimaan vähemmistöstä, joka ei itse ymmärrä parastaan?
*7. Professori Esa Itkonen*, Turun yliopiston yleisen kielitieteen professori (Tyrvään Sanomat 4.8.2001):
Tavallinen ihminen oppii elämänsä aikana puhumaan äidinkielensä lisäksi yhtä tai korkeintaan kahta vierasta kieltä. Kysymys ei ole kyvyn vaan ajan puutteesta. Kuka tahansa pystyisi puhumaan useampiakin kieliä, jos olosuhteet luotaisiin sellaisiksi, että kielten oppiminen olisi hänen ensisijainen tehtävänsä. Mutta tällaisia olosuhteita ei tavallisella ihmisellä ole. Ei sellaisia ole kielentutkijallakaan. Itse olen ammatiltani kielen tutkija. Nuoruudessani puhuin ruotsia sujuvasti, koska seurustelin ruotsinkielisen neitokaisen kanssa. Sittemmin ämä taito on unohtunut, ja käydessäni Ruotsissa esitelmöintimatkoilla puhun nykyään pelkästään englantia. Kielentutkijalle ruotsi on siis hyödytön, mutta ei toki haitallinen kieli. Tavalliselle suomalaiselle se sitä vastoin ei ole vain hyödytön vaan suorastaa haitallinen kieli. Miksi? Siksi että se vie aikaa muiden, hyödyllisten kielten opiskelulta.
Tämä argumentti on esitetty yhä uudestaan ja uudestaan. Ja aivan yhtä monta kertaa se on haluttu ymmärtää väärin. Ruotsin kielen opetuksen puolustajat tuovat aina esiin sen, että ruotsin oppiminen ei sinänsä rajoita kykyä oppia muita kieliä. Tämä on totta, mutta menee asian ohi. Kuten jo edellä sanoin, kyseessä ei ole kyvyn vaan ajan puute.
Jos ruotsi on suomalaisille hyödytön kieli, niin miksi sitä sitten opetetaan pakollisesti? Mitään todellista syytä tähän ei ole. Syyksi ei nimittäin riitä se, että ennen vanhaan Ruotsin kuningaskunta hallitsi Suomea. Se oli silloin, mutta nyt on toisin.
Ketkä sitten ovat syypäitä siihen, että pakkoruotsista ei vieläkään ole päästy eroon? Kierot poliitikot, ketkäpä muutkaan. RKP riippuu mukana hallituksessa kuin hallituksessa ainoana päämääränään ruotsin kielen nykyisen aseman säilyttäminen. Ja jokaiselle pääministerille RKP:n mukanaolo hallituksessa on tärkeämpi kuin suomenkielisten etu.”
*8. Professori Erkki Pihkala*, Helsingin kauppakorkeakoulun taloushistorian professori
”Suomalaisuus ja suomenmaalaisuus (esitelmä Jyväskylässä 9.4.1999):
”Toisekseen Suomen ja Ruotsin EU-jäsenyys on nostanut uudella tavalla esiin suomen ja ruotsin kielten perinteisen historiallisen epätasa-arvoisen ja epäsymmetrisen suhteen. Tämä johtuu siitä, että ruotsin kielellä on Suomessa virallisen hallintokielen asema, muttei suomen kielellä Ruotsissa. Tämä epätasapaino antaa mittavan kilpailuedun ruotsalaisille yrityksille Suomen ja Ruotsin yhteismarkkinoilla osana EU:n sisämarkkinoita. Suomen kielilaeissa on siis ruotsalaisten maahanmuuttajien ja vierailijoiden sekä ennen kaikkea yritysten mentävä aukko. Tämä edistää maamme uusruotsalaistamista, mitä varten kielilakejamme ei suinkaan ole laadittu.
Kuvaavaa on, että Suomen ja Ruotsin välisistä kielisuhteista puhuttaessa havainnoidaan yleensä Suomen suomalaiset, riikinruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja ruotsinsuomalaiset. Viimeksi mainitut koostuvat Ruotsin suomenkielisistä alkuperäisasukkaista ja viime aikojen suomalaissiirtolaisista Ruotsiin. Ruotsi tekee tiukan kielipoliittisen eron näiden kahden ryhmän välille. Se ei ole hyväksynyt tiukan alueellisen periaatteensa rinnalle edes Suomessa saamelaisiin ja romaneihin sovellettua orgaanisuuden periaatetta. Suomessa puolestaan ei hyväksytä sitä tosiasiaa, että ruotsinkielisissämme on iso joukko Ruotsista vuoden 1809 jälkeen tulleita siirtolaisia ja heidän jälkeläisiään.”
*9. Professori Erkki Pulliainen* (Koillissanomat, huhtikuu 2003):
”Ruotsalaisten yhdistys – politiikan kummajainen
Minulla on ollut kunnia olla kolme kertaa hallitustunnusteluissa ja kaksi kertaa itse hallitusneuvotteluissa. Ne ovat yleensä olleet varsin älyllisiä tilaisuuksia. Jokaisen mukaan päässeen puolueen edustajat ovat pyrkineet perustelemaan ideologisista tai käytännöllisistä lähtökohdista - asiasta riippuen - hankkeita tai lausumia, jotka haluavat saada mukaan hallitusohjelmaan. Vaikka käytännön arkipäivässä näyttääkin aika ajoin siltä, että puolueet ovat politiikaltaan hyvin samanlaisia, niin tuossa hallitusneuvottelutilanteessa erot tulevat selvästikin esiin. Sanottu koskee todellisia poliittisia puolueita. Neuvotteluissa on joka kerta ollut mukana myös ryhmittymä, joka poikkeaa täydellisesti muista. Se on Ruotsalainen kansanpuolue, Rkp. Olin vuonna 1999 talousryhmässä mukana. Kun muut neljä puoluetta argumentoivat välillä varsin kiivaastikin, niin yksi porukka sanoi, että "meille käy kaikki, kunhan päästään mukaan hallitukseen". Se oli juuri tuon Rkp:n edustaja. Neljä vuotta ei ole tilannetta muuksi muuttanut. Nyt Rkp vaati vain yhden virkkeen hallitusohjelmaan: "Ruotsinkieliset palvelut turvataan". Heille riittää kuulemma yksi ministerinsalkku, eikä senkään laadulla ole väliä. Näin heppoiset ehdot sopivat luonnollisesti kahdelle muulle, demareille ja kepulaisille, jotka nyt voivat sopia keskenään hallitusohjelmatekstistä.”
*10. Professori Erkki A. Niskanen* (Suomen Mieli 2/2004):
”Motto: Nykyisillä koulutuksen kieliohjelmilla valtiovalta sulkee Suomen nuorison kaksinkertaiseen kääpiökielten häkkiin.
Suomen koululaitoksen kaikkien asteiden kieltenopetusohjelmat on problematisoitava ja uudistettava, ruotsin kielen pakollisuus on poistettava.
Kieliohjelmia vääristää erityisesti se, että ruotsin kieli on pakollinen kaikilla koulutusasteilla; peruskouluissa, lukioissa, ammatillisissa oppilaitoksissa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa. Ruotsin kielen opiskelu vie niin suuren alan kieliohjelmista, ettei maailmankielten opiskelulle jää tilaa jo ennestään kielipainotteisissa opetussuunnitelmissa. Kohtalokkainta on se, että ruotsin kielen opiskelu vie jatkuvasti opetussuunnitelmissa opiskeluresursseja äidinkieleltä, joka on ensiarvoisen tärkeä ajattelun, viisauden, toiminnan, tunteiden, sosiaalisuuden ja demokratian väline. Koko ikäluokkaa ajatellen yksilö voi oppia vain yhden vieraan kielen tyydyttävän taidon. Ei ole mielekästä eikä Suomen nuorison edun mukaista, että opetussuunnitelmissa tämä vieras kieli valtiovallan toimenpiteillä kaikilla asteilla on pakollinen ruotsin kieli. Kieliohjelmien on palveltava koulutuspoliittisia tavoitteita, ei puoluepoliittisia tavoitteita, ei itsekkään ruotsinkielisen vähemmistön tavoitteita.
Nykyiset kieliohjelmat muodostuivat pääosin 1970-luvulla, kun järjestettiin koko ikäluokan koulutusta ja uudistettiin kaikkien koulutusasteiden koulutusta. Johdin kasvatustieteen professorina kaksitoista vuotta valtion koulutuskomiteoita ja toimikuntia. Mikään komitea ei esittänyt pakollista ruotsin kieltä opetussuunnitelmiin. Pakollisen ruotsin kielen opetuksen päätökset olivat puoluepoliittisia, pienen virkamieseliitin ja poliittisen eliitin esittelemiä. Virkamieskunnassa, yliopistoissa ja poliittisissa piireissä oli 1970-luvulla ruotsinkielisiä ja -mielisiä menneisyyden ihmisiä, jotka ylläpitivät harhaisia käsityksiä ruotsin kielen tarpeellisuudesta.”
*11. Professori Åke Lindman* (Ilta-Sanomat 12.10.2004): "Olen jotenkin pettynyt siihen, etteivät ihmiset lähde katsomaan ruotsinkielistä sotaelokuvaa. Ruotsinkieli on myrkkyä monille. Jos kukaan ei mene katsomaan elokuvaa, niin ei ole järkeä tehdä. Olisimme toivoneet, että Etulinjan edessä olisi menestynyt paremmin, Lindman manailee."
*12. Professori Jan Sundberg*, Helsingin yliopiston historian professori.
Suomalaiset valitsijat eivät pidä Rkp:stä. Suomenruotsalaiset sen sijaan äänestävät massiivisesti Rkp:tä – viime vuoden eduskuntavaaleissa peräti 70 prosenttia.
Nämä luvut käyvät ilmi eduskuntavaalien äänestyskäyttäytymistä koskevassa tutkimuksesta. Tutkimuksen teki professori Jan Sundberg ryhmineen. Sundberg esitteli tuloksia Finlandssvensk samlingin kokouksessa.
Tulokset osoittavat, että 13 prosenttia suomenkielisistä äänestäjistä inhoaa Rkp:tä todella paljon. Jos mukaan luetaan ne, jotka inhoavat puoluetta hieman vähemmän, niin osuus nousee peräti 47 prosenttiin.
- Suomenkielisten kielteinen suhtautuminen Rkp:hen osoittaa, että kielellinen ja kulttuurinen ristiriita on jyrkkä siitä huolimatta, ettei sitä enää virallisesti ole olemassa, sanoo Sundberg Vasabladetissa.
- Alle yksi prosentti suomenkielisistä äänestää tutkimuksen mukaan Rkp:tä. Samanaikaisesti puolue kuitenkin panostaa kovasti kaksikieliseen profiiliin kunnallisvaaleissa.
- Voisi kysyä, että onko kyse energian tuhlaamisesta, sanoo Sundberg.
Vihreät saavat Rkp:n kannattajilta hyvin vaatimattoman tuen tutkimuksessa. Nurjamielisimpiä suomenruotsalaiset ovat vasemmistoliittoa kohtaan.
(vapaa käännös Anne Suomisen artikkelista Vasabladetissa)
*13. Professori Ilmari Rostila* (HS 2003): Ministeri Jan-Erik Enestam perusteli ylioppilastutkinnon rakennekokeilun rajoittamista ja Rkp:n kielteistä kantaa siihen sillä, että ylioppilastutkinnon tulisi olla osoitus yleissivistyksestä. Perustelun ydin oli ajatus, että ruotsin kieli kuuluu yleissivistykseen. Minusta ei.
Mielestäni ruotsin kieli ei enää kuulu suomenkielisen ihmisen yleissivistykseen Suomessa. Missään muussa maassahan kenenkään mieleen ei tulisi näin väittääkään. Koen tätä taustaa vastaan kohtuuttomana ja alistavana myös lapsilleni asettuvan pakon opiskella ja osata ruotsia. Minä en usko, että ruotsin kieli on yleissivistystä.
*14. Professori Panu Hakola*, Suomen Mieli Nr 1/2003: ”koulujen pakkoruotsi on tavatonta voimavarojen tuhlausta. Oppimistulokset ovat huonot ja seurauksena vastenmielisyys kieltä kohtaan. Nykymaailmassahan tarvitaan suuria maailmankieliä: englantia, saksaa, ranskaa, espanjaa ja venäjää.
Ruotsin kielen osaaminen, asema ja arvostus paranee, jos sen opetus koulussa kohdistetaan siihen 30 prosenttiin, joka sitä haluaa, 70 prosentin enemmistön saadessa keskittyä häiriköinnin sijasta suuriin maailmankieliin.
*15. Professori Lars Hulden*, Helsingin sanomat 7.12.2004
Ruotsin kielen monet murteet koettelevat jopa oikeusturvaa
Ruotsinkielessä on Lars Huldenin laskujen mukaan 60 eri murretta Suomessa. Varsinkin Pohjanmaan rannikolla murteet ovat vaikeasti ymmärrettäviä.
"Pohjanmaan murteita ymmärtävät ne, jotka ovat täällä eläneet ja murteisiin kasvaneet. Suomenkieliselle tuomarille, joka on koulun ja kurssien kautta ruotsinkielensä oppinut, murteet ovat vaikeita, miltei mahdottomia ymmärtää".
*16. Professori Tapio Pento*, Jyväskylän yliopiston markkinoinnin professori. 24.10.2004 Ålands tidningen.
Käännös Christer Carlssonin alkuperäisestä tekstistä lyhennettynä:
Professori kehottaa boikotoimaan Ahvenanmaata
Suomen tv:n ohjelma syrjinnästä Ahvenanmaalla on nostattanut reaktioita suomenkielisten parissa. Professori Tapio Pento Jyväskylän yliopistosta on järkyttyneenä kirjoittanut Ahvenanmaan yrittäjäyhdistykselle kuinka suomalaisia (finnar) kohdellaan Ahvenanmaalla.
Ei mitään oikeutta opiskella omalla kielellä, ei mitään oikeutta ostaa asuntoa tai muuta.
Se on professorin mukaan raakaa rasismia.
En tule enää Ahvenanmaalle enkä osta ahvenanmaalaisia tuotteita niin kauan kuin tilanne jatkuu tuollaisena. Professori ajattelee yllyttää kaikkia sukulaisiaan, ystäviään ja opiskelijoitaan välttämään ahvenanmaalaisia tuotteita ja palveluita.
– "Miksi tukisimme rasisteja hän ihmettelee"
*17. Professori Fred Karlsson*, Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen professori (5.2.2005).
Professori Karlsson piti juhlapuheen Ruotsalaisen kirjallisuuden seuran vuosijuhlassa Runebergin päivänä, lauantaina 5.2.2005. Pienten kielten katsauksen jälkeen hän päätyi analysoimaan suomenruotsalaisuutta.
Svekomaanit tekivät kolme virhettä, jotka ovat edelleen rakentaneet negatiivista kuvaa ruotsinkielisistä suomenkielisten syvissä riveissä.
Ensimmäinen virhe oli viivyttää ja vastustaa käytännöllisesti katsoen kaikkia vaatimuksia parantaa suomen kielen asemaa, myös itsestään selvästi oikeutettuja. Meni esim. aina vuoteen 1902 asti, ennen kuin suomi tuli muodollisesti ruotsin kanssa tasavertaiseksi.
Toinen virhe oli kehittää teoria ruotsalaisesta kansallisuusryhmästä Suomessa, ryhmästä, jolla oli muka vahvat siteet Ruotsiin.
Siitä oli lyhyt askel kolmanteen ja pahimpaan virheeseen, kun germaanis-ruotsalainen kansallisuusteoria pääsi leviämään ja muuttui rasismiksi. Freudenthalille suomenkieliset olivat puolivillejä (tjuder). Pian tuli mongoliteoria suomenkielisistä yleiseksi, samoin kuin teoriat itäbalttilaisesta rodusta, kun taas ruotsinkieliset uskoivat kuuluvansa ylempänä olevaan germaaniseen, pohjoismaalaiseen tai peräti itäruotsalaiseen rotuun. Näistä asenteista on vielä jäljellä jäänteitä. Turun (ruotsinkielisen) Katedraalikoulun abiturientit pitivät hyvänä v. 1993 koristaa kuorma-autonsa penkinpainajaispäivänä suurella kyltillä, joka esitti ihmisen kehitysvaiheita otsikolla: "Vahvimman eloonjäämisen kolme astetta”: -suomalainen (ugri) - homo sapiens (ihminen) - suomenruotsalainen" (Suomen kuvalehti 8/1993)
Nämä hyökkäykset ovat jättäneet ilmeiset jäljet suomenkielisen kansansieluun. Usea suomenkielisistä ystävistäni on todistanut, kuinka loukkaavana tuo rasismi koettiin. On tärkeää, että tämän päivän suomenruotsalainen eliitti alkaa tulkita itsekriittisesti myös mennyttä.
"Riikinruotsalaiset nationalistit ja heidän suomenruotsalaiset eli itäruotsalaiset hengenheimolaisensa leimasivat suomalaiset alemmaksi roduksi, joka oli kykenemätön luomaan omaa kulttuuri- tai ylipäätään järjestäytynyttä yhteiskuntaa."
Aira Kemiläinen: Arjalaisten ruotsalaisten harjoittama rasismi suomalais-ugrilaisia kohtaan.
One of the eye-opening books dealing with Swedish racism is Finns in the Shadow of the "Aryans" written by Aira Kemiläinen. The nature of this racism is xenophobia towards other peoples such as Finns, Saami and Baltic peoples and even distant Asians (often called Mongols by the Swedish racialists, referring to Asians).
Kemiläinen, Aira. Finns in the Shadow of the "Aryans": Race Theories and Racism. Helsinki: Finnish Historical Society, 1998. 320 pp., ill.
*2. Professori Kaarlo Kurki-Suonio* pelkistää nykytilanteen, (Helsingin Sanomat 29.12.1992.)
"Skandinaavisuus, jolla pakkoruotsia perustellaan, on suomenkielisille kansainvälisyyden este. Siihen kytketty ruotsipakko pohjoismaisessa kanssakäymisessä takaa ilmaisuylivoiman ja henkisen ylemmyyden niille, jotka saavat käyttää keskustelussa äidinkieltään. Kiihko, jolla siitä pidetään kiinni, osoittaa, että kysymys on vallasta, perinteisestä henkisestä ylivallasta, jonka nautinnosta ei haluta luopua." Kun tähän lisätään vielä ruotsinkielisyyden mukanaan tuomat etuoikeudet (katso kohta Ruotsinkielisten etuoikeudet), on luonnollista, että siitä pidetään kiinni kaikin keinoin. Tehokkain niistä on korostaa Freudenthalin oppia alempirotuisista suomalaisista.
*3. Professori Juha Manninen*, Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori
Jusleniuksen Vindiciae Fennorum syntyi poikkeusoloissa. Ruotsin valtakunta oli jälleen sodassa, mikä ei kylläkään yksinään ollut poikkeuksellista. Tuoreessa muistissa olivat edellisen vuosikymmenen jälkipuoliskon suuret nälkävuodet, jotka surmasivat Suomen silloisesta väestöstä lähes kolmanneksen. Pian tämän jälkeen tulivat mittavat sotaväenotot. Juslenius vakuutti, että kaikesta tästä huolimatta maata viljeltiin ja tiloilla asuttiin, joskaan ei normaalissa laajuudessa. Avuttomuus ja hätä ja sittenkin koettu uudelleen aloittaminen olivat sitä tilannetta, joka sai Jusleniuksen kirjoittamaan Suomea asuttavasta kansakunnasta, valamaan siihen itseluottamusta ja selviytymisen tahtoa yhtä hyvin arkisia töitä kuin sota-ajan vaatimuksia ja korkeinta opillista sivistystäkin ajatellen. Suomalaisen kansakunnan aatteen ensimmäinen selkeäpiirteinen tuohon kansakuntaan samastuva ja sen sisältäpäin asioita katsova muotoilu syntyi tämänlaatuisia poikkeusoloja vasten ja niitä varten.
Koko esityksessään Juslenius puhui suomalaisista "meikäläisinä" ja viittasi ilmaisulla "me" suomalaisiin. Hän kirjoitti sitoutuneesti, sisältäpäin, ei ulkopuolisena tarkkailijana, jolle etnisellä luokituksella ei olisi ollut mitään erityispainoa. Hänen kirjansa retorinen yhteys on selvä. Hän ei puhutellut pelkästään vähäistä ylioppilaiden joukkoa, ei suunnannut sanojaan etäisten maiden oppineille, vaan nimenomaan suomalaisille. Loppulauseessaan hän kirjoitti:
"Vetoan nöyrästi ja kunnioittavasti kansamme merkkimiehiin ja säätyläisiin sekä kaikkiin isänmaanystäviin, jokaiseen hänen oman henkilökohtaisen kunniansa mukaisesti... Minulle riittää se, että olen suomalainen, ja että ne, jotka eivät minua muuten tunne, lukevat minut kuuluvaksi tähän kiitettyyn kansaan. Kuitenkin te, lahjomattomat maanmieheni, antakaa esitykseni heppoisenakin päästä suosioonne, jotta kannustaisitte etevämpiä kykyjä ylistämään teitä."
*4. Professori Esko Valtaoja*, Turun yliopiston avaruustähtitieteen professori (Turun Sanomat 2.4.2004)
”Vaa'ankielenä oleva pieni ryhmä pystyy lähes loputtomiin pitämään panttivankinaan koko suurta enemmistöä. Jos ruotsalaista kansanpuolueesta ei olisi, askel järkevämpään tutkintoon olisi otettu jo kauan aikaa sitten. Täytyy vain toivoa, että opetusministeri Tuula Haatainen pitää pintansa ja saa aikaan sen, mihin aikaisemmin ei ole riittänyt poliittista sisua.
Ruotsin kielen pakollisuuden puolustaminen on saanut surkuhupaisia muotoja, Nyt kannetaan syvää huolta siitä. että varsinkin sisä Suomessa moni jättää ruotsin kirjoittamatta ja tipahtaa B luokan kansalaiseksi. Jos joku luulee, että ruotsinkieltä osaamattomat ovat syrjäytyneitä, voi tehdä testin ja koettaa keskustella toisella kotimaisella kymmenen parhaan ystävänsä kanssa. Sekä kysyä kuinka paljon ruotsin kielestä on kullekin ollut hyötyä työuralla.
Varsinainen ongelma taitaa kuitenkin olla ihan muualla kuin siinä, ottaako sata vaiko kahdeksankymmentä prosenttia ylioppilaistamme ruotsin mukaan ainevalikoimaansa. Järvin kannattaisi pikemminkin murehtia sitä, että Ruotsissa julkaistaan yhä vähemmän ja vähemmän käännöksiä suomenkielisestä kirjallisuudesta. Viime vuoden saldo oli enää seitsemän romaania ja yksi tietokirja. Vielä vuosikymmen sitten luvut olivat kolminkertaisia.
Tietysti ruotsin kieli on suuri rikkaus, sitäkin suurempi koska kyseessä on naapurimaan kieli, kotimainen vähemmistökieli, ja oman historiamme kieli. Mutta vain saduissa rikkaudet tulevat Ilmaiseksi. Pakkoruotsin, poistamisessa ei ole kyse mistään hurrivihasta tai yrityksestä hävittää koko kieli Suomesta.
Maailmassa, ja koulussa, vain on yhä enemmän tärkeitä asioita, jotka pitäisi oppia ja hallita, ja ruotsin kieleen käytetty aika on pakostakin pois jostain muusta, tärkeämmästä opittavasta. Jos yleissivistyksen tasosta kannetaan huolta, niin tuskinpa kukaan voi vakavissaan väittää, että ruotsi on esimerkiksi matematiikkaa tärkeämpi taito elämässä. Ja kuitenkin matematiikka jää yhä vapaaehtoiseksi ylioppilaskirjoituksissa.”
*5. Dosentti Tove Skuttnab-Kangas*, (Vähemmistö, kieli ja rasismi, Gaudeamus 1988):
”Kun kuljeskelin Kuninkaallisen Linnan saleissa Tukholmassa tai muissa suurissa julkisissa rakennuksissa, saatoin toisinaan miettiä, miksi meillä ei ollut sellaisia mahtavia rakennuksia Suomessa (tässä vaiheessa tiesin jo ettei niitä ollut). Suomen luonnonvarathan eivät juuri jää jälkeen Ruotsista, ja ahkeria kai olemme aina olleet, ja kauneuttakin rakastamme. Ja sen tapaisista seikoista kai se riippuu? Ensimmäinen selitykseni oli että suomalainen yhteiskuntamme ei ehkä ollut ollut niin tyypillinen luokkayhteiskunta kuin Ruotsi. Kunnes minulle yhtäkkiä rupesi selviämään jossain vaiheessa, että nämä linnat tietysti oli osittain rakennettu minun kansani hiellä, työllä, rahoilla ja osittain myös minun maani raaka aineista. Välähdys tuli lukiessani jotain kaikesta siitä tervasta jota Suomesta oli viety Ruotsiin.
Niin rupesin lukemaan ja miettimään. Kaikki täsmäsi. Suomi oli köyhä koska muut veivät niin paljon siitä minkä me olimme tuottaneet. Samoin kuin Iso-Britannia tai Alankomaat käyttivät intialaisia tai molukkeja omissa sodissaan huomattavasti myöhemmin, Ruotsi käytti suomalaisia miehiä omissa sodissaan monet Ruotsin kuninkaat eivät suinkaan kamppailleet viimeiseen mieheen vaan viimeiseen suomalaiseen. Me saatamme joskus hämmästellä, miksi ranska, englanti tai portugali ovat virallisia kieliä Afrikan maissa, ja pitää kolonialisoidun tietoisuuden huippuna, että nämä maat eivät ole päässeet eroon siirtomaakielistä. Tai saatamme miettiä, miksi tietyt hallintorutiinit Intiassa ovat aivan samanlaisia kuin niiden englantilaiset vastikkeet. Sitten katsomme Suomea ja huomaamme, että Ruotsihan on pakottanut oman lainsäädäntönsä, oman kielensä ja omat hallintotapansa Suomelle. Meidän omalla suurella kielellämme, suomella, ja omalla pienemmällä kotimaisella kielellämme, saamella, ei vuosisatoihin ollut juuri minkäänlaista virallista asemaa hallinnossa ja koulutuksessa (kun taas ruotsalaisten kielellä oli virallinen asema Ruotsissa – siinä oli se tasa-arvoisuus).”
*6. Professori Juha Janhunen*, Helsingin yliopiston Itä-Aasian kielten ja kulttuurien professori (Kanava 6/2004): ”Suomenruotsalaisuuden strategiat”.
”Tilastot osoittavat, että Suomen kielipolitiikka on epäonnistunut tavoitteessaan – mikäli alkuperäisenä tavoitteena todella oli kansallinen kaksikielisyys. Samalla kun ruotsinkielisen kansanosan sekä absoluuttinen määrä että suhteellinen osuus väestöstä on jatkuvasti laskenut, myös suomenkielisten taito käyttää ruotsin kieltä on heikentynyt siinä määrin, että esimerkiksi oikeuslaitos ja terveydenhuoltoverkosto eivät enää kykene palvelemaan ruotsinkielisiä kansalaisia.
On vaikea ymmärtää, miksi ruotsinkieliset piirit eivät tartu Stenbäckin ajatukseen (ruotsin kielen virallisen aseman lakkauttaminen). Mitä suomenruotsalaiset menettäisivät, jos heidän kieleltään poistettaisiin valtion toisen virallisen kielen rituaalinen status? Eivät ainakaan ruotsinkielisiä palveluja, joita Suomi ei nykyiselläänkään kykene enää tarjoamaan.
Ainoa konkreettinen ”uhraus”, jonka ruotsin kielen statuksen muuttaminen käytännössä kuolleesta valtionkielestä eläväksi vähemmistökieleksi vaatisi, olisi pakollisen ruotsin kielen opetuksen lopettaminen suomenkielisissä kouluissa.
Strategiat on käytetty loppuun, ja suomenruotsalaisuuden aika alkaa olla ohi. Vai voisiko Per Stenbäckin puheenvuoro herättää suomenkieliset päättäjät huolehtimaan vähemmistöstä, joka ei itse ymmärrä parastaan?
*7. Professori Esa Itkonen*, Turun yliopiston yleisen kielitieteen professori (Tyrvään Sanomat 4.8.2001):
Tavallinen ihminen oppii elämänsä aikana puhumaan äidinkielensä lisäksi yhtä tai korkeintaan kahta vierasta kieltä. Kysymys ei ole kyvyn vaan ajan puutteesta. Kuka tahansa pystyisi puhumaan useampiakin kieliä, jos olosuhteet luotaisiin sellaisiksi, että kielten oppiminen olisi hänen ensisijainen tehtävänsä. Mutta tällaisia olosuhteita ei tavallisella ihmisellä ole. Ei sellaisia ole kielentutkijallakaan. Itse olen ammatiltani kielen tutkija. Nuoruudessani puhuin ruotsia sujuvasti, koska seurustelin ruotsinkielisen neitokaisen kanssa. Sittemmin ämä taito on unohtunut, ja käydessäni Ruotsissa esitelmöintimatkoilla puhun nykyään pelkästään englantia. Kielentutkijalle ruotsi on siis hyödytön, mutta ei toki haitallinen kieli. Tavalliselle suomalaiselle se sitä vastoin ei ole vain hyödytön vaan suorastaa haitallinen kieli. Miksi? Siksi että se vie aikaa muiden, hyödyllisten kielten opiskelulta.
Tämä argumentti on esitetty yhä uudestaan ja uudestaan. Ja aivan yhtä monta kertaa se on haluttu ymmärtää väärin. Ruotsin kielen opetuksen puolustajat tuovat aina esiin sen, että ruotsin oppiminen ei sinänsä rajoita kykyä oppia muita kieliä. Tämä on totta, mutta menee asian ohi. Kuten jo edellä sanoin, kyseessä ei ole kyvyn vaan ajan puute.
Jos ruotsi on suomalaisille hyödytön kieli, niin miksi sitä sitten opetetaan pakollisesti? Mitään todellista syytä tähän ei ole. Syyksi ei nimittäin riitä se, että ennen vanhaan Ruotsin kuningaskunta hallitsi Suomea. Se oli silloin, mutta nyt on toisin.
Ketkä sitten ovat syypäitä siihen, että pakkoruotsista ei vieläkään ole päästy eroon? Kierot poliitikot, ketkäpä muutkaan. RKP riippuu mukana hallituksessa kuin hallituksessa ainoana päämääränään ruotsin kielen nykyisen aseman säilyttäminen. Ja jokaiselle pääministerille RKP:n mukanaolo hallituksessa on tärkeämpi kuin suomenkielisten etu.”
*8. Professori Erkki Pihkala*, Helsingin kauppakorkeakoulun taloushistorian professori
”Suomalaisuus ja suomenmaalaisuus (esitelmä Jyväskylässä 9.4.1999):
”Toisekseen Suomen ja Ruotsin EU-jäsenyys on nostanut uudella tavalla esiin suomen ja ruotsin kielten perinteisen historiallisen epätasa-arvoisen ja epäsymmetrisen suhteen. Tämä johtuu siitä, että ruotsin kielellä on Suomessa virallisen hallintokielen asema, muttei suomen kielellä Ruotsissa. Tämä epätasapaino antaa mittavan kilpailuedun ruotsalaisille yrityksille Suomen ja Ruotsin yhteismarkkinoilla osana EU:n sisämarkkinoita. Suomen kielilaeissa on siis ruotsalaisten maahanmuuttajien ja vierailijoiden sekä ennen kaikkea yritysten mentävä aukko. Tämä edistää maamme uusruotsalaistamista, mitä varten kielilakejamme ei suinkaan ole laadittu.
Kuvaavaa on, että Suomen ja Ruotsin välisistä kielisuhteista puhuttaessa havainnoidaan yleensä Suomen suomalaiset, riikinruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja ruotsinsuomalaiset. Viimeksi mainitut koostuvat Ruotsin suomenkielisistä alkuperäisasukkaista ja viime aikojen suomalaissiirtolaisista Ruotsiin. Ruotsi tekee tiukan kielipoliittisen eron näiden kahden ryhmän välille. Se ei ole hyväksynyt tiukan alueellisen periaatteensa rinnalle edes Suomessa saamelaisiin ja romaneihin sovellettua orgaanisuuden periaatetta. Suomessa puolestaan ei hyväksytä sitä tosiasiaa, että ruotsinkielisissämme on iso joukko Ruotsista vuoden 1809 jälkeen tulleita siirtolaisia ja heidän jälkeläisiään.”
*9. Professori Erkki Pulliainen* (Koillissanomat, huhtikuu 2003):
”Ruotsalaisten yhdistys – politiikan kummajainen
Minulla on ollut kunnia olla kolme kertaa hallitustunnusteluissa ja kaksi kertaa itse hallitusneuvotteluissa. Ne ovat yleensä olleet varsin älyllisiä tilaisuuksia. Jokaisen mukaan päässeen puolueen edustajat ovat pyrkineet perustelemaan ideologisista tai käytännöllisistä lähtökohdista - asiasta riippuen - hankkeita tai lausumia, jotka haluavat saada mukaan hallitusohjelmaan. Vaikka käytännön arkipäivässä näyttääkin aika ajoin siltä, että puolueet ovat politiikaltaan hyvin samanlaisia, niin tuossa hallitusneuvottelutilanteessa erot tulevat selvästikin esiin. Sanottu koskee todellisia poliittisia puolueita. Neuvotteluissa on joka kerta ollut mukana myös ryhmittymä, joka poikkeaa täydellisesti muista. Se on Ruotsalainen kansanpuolue, Rkp. Olin vuonna 1999 talousryhmässä mukana. Kun muut neljä puoluetta argumentoivat välillä varsin kiivaastikin, niin yksi porukka sanoi, että "meille käy kaikki, kunhan päästään mukaan hallitukseen". Se oli juuri tuon Rkp:n edustaja. Neljä vuotta ei ole tilannetta muuksi muuttanut. Nyt Rkp vaati vain yhden virkkeen hallitusohjelmaan: "Ruotsinkieliset palvelut turvataan". Heille riittää kuulemma yksi ministerinsalkku, eikä senkään laadulla ole väliä. Näin heppoiset ehdot sopivat luonnollisesti kahdelle muulle, demareille ja kepulaisille, jotka nyt voivat sopia keskenään hallitusohjelmatekstistä.”
*10. Professori Erkki A. Niskanen* (Suomen Mieli 2/2004):
”Motto: Nykyisillä koulutuksen kieliohjelmilla valtiovalta sulkee Suomen nuorison kaksinkertaiseen kääpiökielten häkkiin.
Suomen koululaitoksen kaikkien asteiden kieltenopetusohjelmat on problematisoitava ja uudistettava, ruotsin kielen pakollisuus on poistettava.
Kieliohjelmia vääristää erityisesti se, että ruotsin kieli on pakollinen kaikilla koulutusasteilla; peruskouluissa, lukioissa, ammatillisissa oppilaitoksissa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa. Ruotsin kielen opiskelu vie niin suuren alan kieliohjelmista, ettei maailmankielten opiskelulle jää tilaa jo ennestään kielipainotteisissa opetussuunnitelmissa. Kohtalokkainta on se, että ruotsin kielen opiskelu vie jatkuvasti opetussuunnitelmissa opiskeluresursseja äidinkieleltä, joka on ensiarvoisen tärkeä ajattelun, viisauden, toiminnan, tunteiden, sosiaalisuuden ja demokratian väline. Koko ikäluokkaa ajatellen yksilö voi oppia vain yhden vieraan kielen tyydyttävän taidon. Ei ole mielekästä eikä Suomen nuorison edun mukaista, että opetussuunnitelmissa tämä vieras kieli valtiovallan toimenpiteillä kaikilla asteilla on pakollinen ruotsin kieli. Kieliohjelmien on palveltava koulutuspoliittisia tavoitteita, ei puoluepoliittisia tavoitteita, ei itsekkään ruotsinkielisen vähemmistön tavoitteita.
Nykyiset kieliohjelmat muodostuivat pääosin 1970-luvulla, kun järjestettiin koko ikäluokan koulutusta ja uudistettiin kaikkien koulutusasteiden koulutusta. Johdin kasvatustieteen professorina kaksitoista vuotta valtion koulutuskomiteoita ja toimikuntia. Mikään komitea ei esittänyt pakollista ruotsin kieltä opetussuunnitelmiin. Pakollisen ruotsin kielen opetuksen päätökset olivat puoluepoliittisia, pienen virkamieseliitin ja poliittisen eliitin esittelemiä. Virkamieskunnassa, yliopistoissa ja poliittisissa piireissä oli 1970-luvulla ruotsinkielisiä ja -mielisiä menneisyyden ihmisiä, jotka ylläpitivät harhaisia käsityksiä ruotsin kielen tarpeellisuudesta.”
*11. Professori Åke Lindman* (Ilta-Sanomat 12.10.2004): "Olen jotenkin pettynyt siihen, etteivät ihmiset lähde katsomaan ruotsinkielistä sotaelokuvaa. Ruotsinkieli on myrkkyä monille. Jos kukaan ei mene katsomaan elokuvaa, niin ei ole järkeä tehdä. Olisimme toivoneet, että Etulinjan edessä olisi menestynyt paremmin, Lindman manailee."
*12. Professori Jan Sundberg*, Helsingin yliopiston historian professori.
Suomalaiset valitsijat eivät pidä Rkp:stä. Suomenruotsalaiset sen sijaan äänestävät massiivisesti Rkp:tä – viime vuoden eduskuntavaaleissa peräti 70 prosenttia.
Nämä luvut käyvät ilmi eduskuntavaalien äänestyskäyttäytymistä koskevassa tutkimuksesta. Tutkimuksen teki professori Jan Sundberg ryhmineen. Sundberg esitteli tuloksia Finlandssvensk samlingin kokouksessa.
Tulokset osoittavat, että 13 prosenttia suomenkielisistä äänestäjistä inhoaa Rkp:tä todella paljon. Jos mukaan luetaan ne, jotka inhoavat puoluetta hieman vähemmän, niin osuus nousee peräti 47 prosenttiin.
- Suomenkielisten kielteinen suhtautuminen Rkp:hen osoittaa, että kielellinen ja kulttuurinen ristiriita on jyrkkä siitä huolimatta, ettei sitä enää virallisesti ole olemassa, sanoo Sundberg Vasabladetissa.
- Alle yksi prosentti suomenkielisistä äänestää tutkimuksen mukaan Rkp:tä. Samanaikaisesti puolue kuitenkin panostaa kovasti kaksikieliseen profiiliin kunnallisvaaleissa.
- Voisi kysyä, että onko kyse energian tuhlaamisesta, sanoo Sundberg.
Vihreät saavat Rkp:n kannattajilta hyvin vaatimattoman tuen tutkimuksessa. Nurjamielisimpiä suomenruotsalaiset ovat vasemmistoliittoa kohtaan.
(vapaa käännös Anne Suomisen artikkelista Vasabladetissa)
*13. Professori Ilmari Rostila* (HS 2003): Ministeri Jan-Erik Enestam perusteli ylioppilastutkinnon rakennekokeilun rajoittamista ja Rkp:n kielteistä kantaa siihen sillä, että ylioppilastutkinnon tulisi olla osoitus yleissivistyksestä. Perustelun ydin oli ajatus, että ruotsin kieli kuuluu yleissivistykseen. Minusta ei.
Mielestäni ruotsin kieli ei enää kuulu suomenkielisen ihmisen yleissivistykseen Suomessa. Missään muussa maassahan kenenkään mieleen ei tulisi näin väittääkään. Koen tätä taustaa vastaan kohtuuttomana ja alistavana myös lapsilleni asettuvan pakon opiskella ja osata ruotsia. Minä en usko, että ruotsin kieli on yleissivistystä.
*14. Professori Panu Hakola*, Suomen Mieli Nr 1/2003: ”koulujen pakkoruotsi on tavatonta voimavarojen tuhlausta. Oppimistulokset ovat huonot ja seurauksena vastenmielisyys kieltä kohtaan. Nykymaailmassahan tarvitaan suuria maailmankieliä: englantia, saksaa, ranskaa, espanjaa ja venäjää.
Ruotsin kielen osaaminen, asema ja arvostus paranee, jos sen opetus koulussa kohdistetaan siihen 30 prosenttiin, joka sitä haluaa, 70 prosentin enemmistön saadessa keskittyä häiriköinnin sijasta suuriin maailmankieliin.
*15. Professori Lars Hulden*, Helsingin sanomat 7.12.2004
Ruotsin kielen monet murteet koettelevat jopa oikeusturvaa
Ruotsinkielessä on Lars Huldenin laskujen mukaan 60 eri murretta Suomessa. Varsinkin Pohjanmaan rannikolla murteet ovat vaikeasti ymmärrettäviä.
"Pohjanmaan murteita ymmärtävät ne, jotka ovat täällä eläneet ja murteisiin kasvaneet. Suomenkieliselle tuomarille, joka on koulun ja kurssien kautta ruotsinkielensä oppinut, murteet ovat vaikeita, miltei mahdottomia ymmärtää".
*16. Professori Tapio Pento*, Jyväskylän yliopiston markkinoinnin professori. 24.10.2004 Ålands tidningen.
Käännös Christer Carlssonin alkuperäisestä tekstistä lyhennettynä:
Professori kehottaa boikotoimaan Ahvenanmaata
Suomen tv:n ohjelma syrjinnästä Ahvenanmaalla on nostattanut reaktioita suomenkielisten parissa. Professori Tapio Pento Jyväskylän yliopistosta on järkyttyneenä kirjoittanut Ahvenanmaan yrittäjäyhdistykselle kuinka suomalaisia (finnar) kohdellaan Ahvenanmaalla.
Ei mitään oikeutta opiskella omalla kielellä, ei mitään oikeutta ostaa asuntoa tai muuta.
Se on professorin mukaan raakaa rasismia.
En tule enää Ahvenanmaalle enkä osta ahvenanmaalaisia tuotteita niin kauan kuin tilanne jatkuu tuollaisena. Professori ajattelee yllyttää kaikkia sukulaisiaan, ystäviään ja opiskelijoitaan välttämään ahvenanmaalaisia tuotteita ja palveluita.
– "Miksi tukisimme rasisteja hän ihmettelee"
*17. Professori Fred Karlsson*, Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen professori (5.2.2005).
Professori Karlsson piti juhlapuheen Ruotsalaisen kirjallisuuden seuran vuosijuhlassa Runebergin päivänä, lauantaina 5.2.2005. Pienten kielten katsauksen jälkeen hän päätyi analysoimaan suomenruotsalaisuutta.
Svekomaanit tekivät kolme virhettä, jotka ovat edelleen rakentaneet negatiivista kuvaa ruotsinkielisistä suomenkielisten syvissä riveissä.
Ensimmäinen virhe oli viivyttää ja vastustaa käytännöllisesti katsoen kaikkia vaatimuksia parantaa suomen kielen asemaa, myös itsestään selvästi oikeutettuja. Meni esim. aina vuoteen 1902 asti, ennen kuin suomi tuli muodollisesti ruotsin kanssa tasavertaiseksi.
Toinen virhe oli kehittää teoria ruotsalaisesta kansallisuusryhmästä Suomessa, ryhmästä, jolla oli muka vahvat siteet Ruotsiin.
Siitä oli lyhyt askel kolmanteen ja pahimpaan virheeseen, kun germaanis-ruotsalainen kansallisuusteoria pääsi leviämään ja muuttui rasismiksi. Freudenthalille suomenkieliset olivat puolivillejä (tjuder). Pian tuli mongoliteoria suomenkielisistä yleiseksi, samoin kuin teoriat itäbalttilaisesta rodusta, kun taas ruotsinkieliset uskoivat kuuluvansa ylempänä olevaan germaaniseen, pohjoismaalaiseen tai peräti itäruotsalaiseen rotuun. Näistä asenteista on vielä jäljellä jäänteitä. Turun (ruotsinkielisen) Katedraalikoulun abiturientit pitivät hyvänä v. 1993 koristaa kuorma-autonsa penkinpainajaispäivänä suurella kyltillä, joka esitti ihmisen kehitysvaiheita otsikolla: "Vahvimman eloonjäämisen kolme astetta”: -suomalainen (ugri) - homo sapiens (ihminen) - suomenruotsalainen" (Suomen kuvalehti 8/1993)
Nämä hyökkäykset ovat jättäneet ilmeiset jäljet suomenkielisen kansansieluun. Usea suomenkielisistä ystävistäni on todistanut, kuinka loukkaavana tuo rasismi koettiin. On tärkeää, että tämän päivän suomenruotsalainen eliitti alkaa tulkita itsekriittisesti myös mennyttä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
...kun meitä sorsitaan! Aina ja joka paikassa!
Taidamme olla maailmanmestareita marttyyrina olemisessa.