Kuristus

Nuori nainen, noin 18 vuotias, tulee juuri ulos saunasta, kantaen pesumaljaa, jossa on hänen pyyhkeensä ja pesuaineensa.
Naisen nimi on Milja Kanerva ja hän on nyt menossa kotiin nauttimaan loppuillasta television parissa.
Äkkiä valo sammuu ja Milja ryhtyy hapuilemaan pimeässä kohti valokatkaisijaa laittaakseen valot päälle.
Milja ei erityisemmin pidä pimeästä, itse asiassa hän pelkää pimeää.
Jokin suhahtaa ilmassa ja pian Milja tuntee jonkin kiristyvän kaulansa ympärille.
Miljan pesumalja kolahtaa lattialle niin, että sisältö leviää lattialle ja hän huudahtaa tukahtuneesti, mutta sitten naru onkin jo niin kireällä, ettei hän pysty huutamaan.
Hän yrittää kiskoa narua pois onnistumatta siinä kuitenkaan.
Miljan pimeänpelko saa yliotteen ja hän joutuu pakokauhun valtaan ja alkaa kiskoa narua paniikissa saadakseen sen pois kaulastaan.
Hän rimpuilee niin lujaa kuin pystyy, päästäkseen irti ja pois käytävästä.

'Ilmaa! Happea! Apua! Minä tukehdun! Auttakaa joku, kuka tahansa! ' Kirkuu Milja ääneti mielessään.
Pian Miljan voimat hupenevat ja hän ei enää jaksa kiskoa narua, joka jo pureutuu ihoon kiinni. 'En tahdo kuolla... auttakaa... edes joku... minä... Apua, apua... ilmaa, ilmaa... tukehdun... ilmaa... apua...' Milja ajattelee ja sitten hän ajelehtii jonnekin kauas tästä maailmasta, paikkaan, missä ei ole huolta huomisesta.

Murhaaja jatkaa yhä kuristamistaan vaikka uhri onkin jo valahtanut veltoksi.
'Tapa, tapa, tapa... kurista, kurista... tapa kurista tapa...' Kuiskii ääni murhaajan päässä. Pian ääni kuitenkin vaikenee ja murhaaja antaa uhrinsa ruumiin valahtaa lattialle.
Murhaaja sitoo narun toisen pään Miljan kaulaan ja toisen pään putkeen kiinni.
Äkkiä hän kuulee puhetta ja askelten ääniä, joku on tulossa.
Hän syöksyy käytävän toiseen päähän, avaa oven ja pujahtaa rappuun. Sieltä hän menee ulos ja katoaa pimeyteen.

Kaksi, n 18 -22 vuotiasta, nuorta miestä astuu käytävään ja sytyttää valon.
He ovat Aleksi Nurmi ja Perttu Mäntylä ja he ovat menossa saunomaan.
Äkkiä Aleksi huomaa lattialla kumollaan olevan pesumaljan, sekä siitä levinneet tavarat.
– Mitä hittoa... Hän aloittaa ja katsoo sitten ylöspäin, mihin Perttukin tuijottaa. Katossa roikkuu nainen naru tiukasti pureutuneena kaulaan.
Naisen kasvot ovat sinipunervat, turvonneet ja jähmettyneet ikuiseen kauhun irvistykseen.
– Parasta soittaa ambulanssi ja Poliisi. Perttu sanoo ja kaivaa farkkujensa taskusta kännykkänsä ja soittaa mainittuihin paikkoihin.
– Auta minua ottamaan tuo nainen alas, katsotaan voimmeko enää auttaa häntä. Aleksi sanoo.
He nostavat naisen alas ja irrottavat narun tämän kaulasta. He aloittavat elvytyksen ja jatkavat siihen asti, kunnes kuulevat sireenien ulvontaa. Perttu käy päästämässä ambulanssimiehet ja poliisit sisälle ja johdattaa heidät käytävään, jossa Aleksi yhä yrittää elvyttää naista.
Ambulanssimiehet nostavat Miljan mukanaan tuomilleen paareille ja jatkaen samalla elvytystä he kiirehtivät pois. Poliisit jäävät vielä tutkimaan rikospaikkaa ja jututtamaan Aleksia ja Perttua.

Kun poliisitkin ovat lähteneet, Aleksi ja Perttu menevät takaisin Pertun asunnolle, sillä heitä ei enää huvita saunoa.
Kun he soittavat seuraavana päivänä sairaalaan, kysyäkseen pelastamansa naisen vointia, heille kerrotaan, että nainen oli kuollut yöllä sairaalassa.


VIIKKO MYÖHEMMIN:

Kello on n. 2.00 yöllä ja Janna, n. 16 nuori neitonen, on palaamassa kotiinsa ystävänsä Katrin kotibileistä. Hän on juuri astumassa kotirappuunsa sisälle, kun joku astuu hänen taakseen, ilmassa suhahtaa jokin, joka kiristyy hänen kaulansa ympärille.
Janna tappelee vastaan, vaikka naru pureutuu hänen kaulaansa ja viiltää ihon rikki. Tulleesta haavasta alkaa pisahdella verta hiljalleen.
Hän yrittää potkia häntä kuristavaa tyyppiä, mutta tuloksetta.
Juuri kun Janna on menettämäisillään tajuntansa, naru kaulalta löystyy, kuuluu askelia ja huutoa. Janna lysähtää maahan ja hän kuulee kun joku tulee hänen luokseen ja kysyy jotakin. Sitten Janna ajelehtii jonnekin pimeään.

Kun hän seuraavan kerran aukaisee silmänsä, hän on valaistussa huoneessa. Hetken ajan hän luulee olevansa taivaassa, kunnes huoneeseen tulee hoitaja ja hänen vanavedessään lääkäri.

– Hän on tullut tajuihinsa. Lääkäri sanoo hoitajalle ja katsoo samalla Jannaa.
– Mitä on tapahtunut? Janna kysyy ja puhe tekee kipeää, sillä hänen kurkkunsa on kipeä. Missä olen?
– Joku yritti kuristaa sinut. Lääkäri sanoo. Olit vähällä kuolla.

Janna yritti muistella mitä sitä iltaa, jolloin hänen kimppuunsa hyökättiin. Hän muistaa Katrin kotibileet ja kävelyn yöllä, mutta hän ei muista, mitä kotirapun luona tapahtui.
Hän muistaa vain suhahduksen ja sen jälkeen alkaneen tukehduttavan tunteen.
Hämärästi hän muistaa kuulleensa jonkun puhuneen, mutta hän ajattelee, että se olisi voinut olla untakin.

Hetken on aivan hiljaista.
- Komisario on odottanut sinun heräämistäsi. Lääkäri sanoo ja rikkoo hiljaisuuden. Hän nimittäin haluaisi kysellä sinulta tapahtuneesta.
Janna nyökkää ääneti, sillä häntä on alkanut taas väsyttää ja pian lääkärin lähtemisen jälkeen hän nukahtaakin.

Kun hän seuraavan kerran herää, hän huomaa jonkun istuvan tuolilla ja nuokkuvan. Kun Janna liikahtaa katsoakseen tarkemmin tuolissa istujaa, tämä havahtuu.

– Kuka te olette? Janna kysyy hiljaa, sillä kurkkunsa on yhä kipeä.
– Olen Komisario Mäki. Mies vastaa ja kysyy sitten. Muistatko mitään illasta, jona jouduit tänne? Tarvitsen kaiken mahdollisen tiedon, sillä sinä et ole ensimmäinen, joka on yritetty kuristaa, ja tuskin jäät viimeiseksi.
– Olen pahoillani, mutta en voi auttaa. Janna sanoo hiljaa. Minä en muista paljoakaan, enkä edes nähnyt, minkä näköinen kimppuun hyökännyt tyyppi oli, sillä hän hyökkäsi takaapäin.
– Mutta kerrothan, jos myöhemmin mieleesi putkahtaa jotakin. Komisario Mäki sanoo.
Janna nyökkää ja samalla Komisario nousee tuolistaan ja poistuu huoneesta.

Janna jää taas yksin ja nukahtaa uudestaan.
Hän näkee unta, että on taas kotirappunsa ovella hän kuulee jonkin suhahtavan ja jokin kiristyy hänen kaulansa ympärille.
Janna yrittää kiskoa kaulansa ympärille kiristynyttä narua pois ja rimpuilee.
Pelon kyyneleet valuvat hänen poskiaan pitkin ja äkkiä hän havahtuu hereille.

Hän on sairaalahuoneessa ja äiti on tullut vierailulle. 'Se olikin vain unta.' Janna ajattelee huojentuneena.
Hänen poskensa ovat kyyneleiden kostuttamat ja kun äiti kumartuu rauhoittamaan häntä, hän kapsahtaa äitinsä kaulaan. – Äiti. Janna sanoo ja purskahtaa uudestaan itkuun.
– Noniin. Äiti sanoo. Kaikki on nyt hyvin.

Pian Janna rauhoittuu ja irrottaa otteensa äidistään ja valahtaa voipuneena tyynylleen. Äiti ojentaa Jannalle kirjan, joka on juuri se kirja, mitä Janna onkin jo pitkän aikaa halunnut saada.
– Kiitti äiti. Janna sanoo riemastuneena.
– Tiesin, että olet jo kauan halunnut tätä kirjaa. Äiti sanoo. Tohtori sanoo että pääset huomenna kotiin.
– Kiva. Janna sanoo ja hymyilee, mutta muuttuu sitten totiseksi. Äiti, mua väsyttää, mutta mä en halua nukkua.
– Mikset sinä halua nukkua? Äiti kysyy kummissaan.
– Koska sitten mä näen painajaisia.. siitä. Janna sanoo.
– Painajaisia, mistä? Äiti kysyy.
– Siitä... Siitä, mitä mulle tapahtu. Janna sanoi ja näytti ahdistuneelta.
– Ne painajaiset loppuvat kyllä aikanaan, jos lakkaat ajattelemasta asiaa. Äiti sanoo.
– Niin kai sitte. Janna sanoo.

Pian äiti lähtee, sillä vierailuaika alkaa olla ohitse. Janna alkaa lukea saamansa kirjaa.

Seuraavana päivänä Janna pääsee pois.
Kotiin päästyään, hän menee koneelleen katsoakseen sähköpostinsa, jota onkin tullut runsaasti.
Kaverit haluavat tietää missä Janna on ollut ja mitä oli tapahtunut. Janna lähettää saman viestin kaikille.

"Mä kerron huomenna koulussa.
T: J"

Hän ei jaksa juuri nyt vastailla enempää kavereilleen, sillä hän on väsynyt.
Janna oli heräillyt yöllä pari kertaa nähtyään painajaista.
Hän surffailee vähän aikaa netissä ja kun mikään ei jaksa kiinnostaa, hän laittaa koneen kiinni ja heittäytyy sängylleen makaamaan ja lukemaan kirjaansa.
Kun hän ei jaksa enää lukea, hän laittaa kirjan pois, laittaa kellon soimaan seitsemäksi aamulla.
Hän sammuttaa valot ja yrittää nukkua, mutta taas hän heräilee painajaiseensa.

Aamulla hän herää kellon armottomaan pirinään. Jannan on vaikeata päästä ylös sillä häntä väsyttää huonosti nukutun yön takia.
Hän pakottaa itsensä nousemaan ylös ja sammuttamaan kellon, jonka pirinä kuulostaa aivan sietämättömältä.
Hän katsoo itseään peilistä.
Peilistä tuijottaa puoliunessa oleva kalpeanaama, jota kehystää pörrössä olevat punaiset hiukset.
Janna katsoo kaulaansa, jota nyt koristaa ilkeän punainen juova. – Siis poolopaita. Janna mutisee ja ottaa pöydältä harjan ja alkaa harjata takkuista kuontaloaan.
Janna pukee päälleen ja kiiruhtaa keittiöön syömään aamiaisen, minkä jälkeen hän kiskoo kengät jalkaansa, takin päälleen, ottaa repun ja lähtee kouluun.

Koulun pihalla kaverit ympäröivät hänet ja alkaa kiivas kysymysten myrsky.
Janna yrittää parhaansa mukaan vastailla kysymyksiin.
Kun kavereiden kysymystulva alkaa olla lopuillaan, kello soi tunnin alkamisen merkiksi ja porukka alkaa valua luokkiinsa.
Jannan koulupäivä sujuu suhteellisen rauhallisesti, vaikka hän joutuikin välillä vastailemaan, toisinaan aivan älyttömiinkin kysymyksiin.

Kun koulu vihdoin kolmelta päättyy, Janna raahautuu kotiinsa, mukanaan kokonainen vuori läksyjä, joista osa tarvitsee tehdä seuraavan viikon maanantaiksi.
Illalla, sen jälkeen, kun Janna on saanut läksynsä tehtyä, hän surffailee hetken netissä ja juttelee tovin bestiksensä Chrissen kanssa, jonka jälkeen hän sulkee koneensa ja heittäytyy vuoteelle.
Janna ei kuitenkaan saanut unta, vaan hän alkoi miettiä ties kuinka monennen kerran sen kauhean illan tapahtumia.
Hän muisti sen ystävällisen ja lempeän äänen, joka kysyi; - Hei ootsä kunnossa?
Äänen täytyi kuulua miehelle tai pojalle, ei kuitenkaan aivan aikuiselle. 'Voi kunpa voisimme tavata joskus, salaperäinen pelastajani.' Janna huokaa ja nukahtaa vihdoinkin.

Tällä kertaa hän ei näe painajaisia, vaan unta n. 18 vuotiaasta nuoresta miehestä, jolla oli tummanruskeat silmät, yön musta tukka, mukava hymy ja joka oli pitkä ja hoikka.


Murhaaja kulki pitkin öistä katua. Ristinsieluakaan ei ollut näkyvissä, paitsi joku pultsari, joka örisi jollekulle näkymättömälle samalla kun kusi pusikossa, tukien itseään puuta vasten.
Murhaaja ei tästä piitannut vaan jakoi kulkuaan nauttien hiljaisuudesta. Pian joku ääni rikkoi hiljaisuuden. 'Tapa.' Ääni kuiskasi ensin. Sitten se jo puhui kovalla äänellä, kunnes se yltyi karjunnaksi.
– Lopeta. Murhaaja vaikeroi. Lopeta! Mene tiehesi, siitä minua kiusaamasta.
Pultsari oli lähtenyt murhaajan perään hoiperrellen, kun oli saanut asiansa toimitettua.
- Puhutsä mulle? Pultsari söpelsi mökiessään puskasta ja katsoi silmät harittaen murhaajaa, joka oli nostanut kädet korvilleen.
Tämä sai murhaajan palaamaan takaisin todellisuuteen.
- En. Murhaaja sanoi hiljaa, käänsi pultsarille selkänsä ja jatkoi matkaansa.

Murhaaja livahtaa läheisen talon porttikongiin ja jää odottamaan seuraavaa pahaa aavistamatonta uhriaan.
Pian hän kuulee askeleet, joku on tulossa.
Ei, sehän olikin se pultsari, joka hoipertelee eteenpäin, ohittaen porttikongin ja yrittää laulaa jotain ja epäonnistuu yrityksessään, sillä jossakin aukeaa ikkuna ja joku huutaa kiukkuisena: - Tuki se turpas!
Pultsari örisee jotakin takaisin ja hiljenee lopulta.
Ikkuna kolahtaa kiinni, pultsarin jatkaessa matkaansa jonnekin itsekseen jupisten.

On pitkän aikaa aivan hiljaista ja pian alkaa tulla valoisaa ja hesarinjakajat alkaisisivat kierroksensa.
Murhaajan on pian lähdettävä, jos sopivaa uhria ei tule.
Mutta sopiva tulee.
Nuori naikkonen kulkee tietä pitkin, yllään nahkatakki, toppi, minihame, risaiset sukkikset ja korkokengät. Hänen vaaleat kutrinsa ovat sekaisin ja ripsiväri on hieman levinnyt poskille.
Klop, klop, klop. Tasainen kopina lähestyy ja on pian kohdalla.
Naikkonen on hieman humalassa, mutta vain hieman.
Hän kaivelee avaintaan kassistaan, eikä huomaa porttikongin varjoissa seisovaa miestä.
Murhaaja valmistautuu, hänellä on naru käsissään.
Hän nostaa kätensä, kuuluu suhahdus ja naru kiertyy naisen kaulalle.
Naikkonen ei huomaa tätä, ennen kuin on jo liian myöhäistä.
Naru kiristyy kaulan ympärille yhä tiukemmin ja pureutuu syvälle ihoon ja lopulta naikkonen roikkuu velttona murhaajan käsissä.
Murhaajan, joka on saanut ääniltään rauhan seuraavaan yöhön asti.

Murhaaja sitoo narun ensin naisen kaulaan ja sitten porttikongin porttiin kiinni.
Vielä ennen lähtöään hän nappaa naisen korvasta irti korvakorun ja sujauttaa sen taskuunsa.
Tämän jälkeen hän lähtee kotiinsa.

Pian murhaajan lähdettyä paikalle saapuu kierrostaan aloitteleva lehdenjakaja, joka järkyttyy kovin löytäessään portinpielessä roikkuvan naisen, jolta on toinen kenkä, sekä laukku pudonnut maahan ja laukun sisältö oli levinnyt pitkin tietä.
Hän soittaa poliisit paikalle ja jatkaa kierrostaan kuulustelujen jälkeen ja saa haukut talon kyttääjä mummoilta, koska lehti on myöhässä.

Päivällä murhaaja seisoo kerrostalon pihalla ja odottaa.
Hän odottaa, koska tämän talon ensimmäisen rapun luona hän yritti kuristaa punatukkaisen tytön, mutta ei saanutkaan vietyä yritystään loppuun.
Nyt hän pelkää, pelkää että tyttö tunnistaisi hänet ja kertoisi poliisille.
Niin murhaaja oli lukenut lehdestä, että tyttö oli selvinnyt, eikä muistanut illan tapahtumista mitään.
’Mutta, entä jos tyttö sittenkin muistaisi.’ Murhaaja ajattelee. ’Entä, jos hän sittenkin näki kasvoni.’

Murhaaja tulee joka päivä talon pihalle ja odottaa tyttöä.
Hän pidättäytyy käymästä tyttöön käsiksi, sillä jos hän tekisi niin, hän jäisi kiinni ja joutuisi vankilaan tai jotain vielä pahempaa, vankimielisairaalaan.
Ei, mielisairaalaan hän ei halunnut, koska oli jo kerran sellaisessa ollut ja siellä syötettiin lääkkeitä, jotka turruttivat mielen.
Hän ei halunnut sellaista, mieluummin hän kuolisi kun antaisi viedä itsensä sellaiseen laitokseen, jossa oli jo joutunut viettämään joitain vuosia, kunnes onnistui vakuuttamaan lääkärin niin, että tämä päästi hänet pois.
Hän ei halunnut elää kuin zombi, joka hän tunsi olleensa silloin sairaalassa.

Janna kävelee pihatietä pitkin, kohti rappuaan. Matkalla sinne hän tulee vilkaisseeksi sivulleen ja näkee miehen, joka nojaa puunrunkoa vasten ja katselee.
’Ihan kuin hän katsoisi minua.’ Janna ajattelee. ’Äääh, taidan vain kuvitella.’ Hän päättelee sitten ja jatkaa matkaansa.

Hän astuu nopeasti sisälle, sillä hän ei uskalla jäädä ovelle seisomaan.
Hän pelkää, että se kuristaja tulisi takaisin ja… niin ja yrittäisi kuristaa.

Murhaaja katsoo tyttöä ja huomaa, että tämä on huomannut hänet.
’Tunnistikohan hän minut? Varmasti hän tunnisti.’ Murhaaja ajattelee ja alkaa suunnitella, miten saisi tytön raivattua tieltään.

Hän on juuri lähdössä tytön perään, kun hän huomaa nuoren miehen, joka pyyhältää rappuun. Murhaaja tunnistaa nuoren miehen siksi samaksi, joka keskeytti hänet silloin sinä iltana.

’Hänkin on varmasti nähnyt minut.’ Murhaaja ajattelee. ’Minun on raivattava molemmat tieltäni.’ Murhaaja miettii ja lähtee pihalta pois vähin äänin.
Hän miettii, miten saisi molemmat jonnekin, missä hän voisi… poistaa heidät… tappaa…

Janna jää odottamaan hissiä ja samalla rapun ovesta pyyhältää sisälle nuori mies, joka on kuin suoraan Jannan unesta.
Tai niin Janna ajattelee.
Nuori mies tunnistaa tytön.
– Sä ootkin sitten pääsy jo sairaalasta. Nuori mies, Aleksi nimeltään, sanoo.
– Mistä sä sen tiedät? Janna kysyy katsellen Aleksia kiinnostuneena.
– No mä satuin sillon paikalle, kun se tyyppi yritti kuristaa sut. Aleksi sanoi ja jatkoi. Ai juu anteeks, unohdin esitellä itteni, mä oon Aleksi
- Mä oon Janna. Janna sanoi. Ja tuota, kiitos, kun autoit sillon.
He astuvat hissiin ja Janna painaa oman kerroksensa nappulaa.
– Ai niin. Anteeksi, missä kerroksessa sä jäät pois? Janna kysyi nolona.
– Ei se mitään mä meen sit vaikka raput, mä asun vaa kerrosta alempana, kuin sä. Aleksi vastasi.

Hissi pysähtyi ja Janna ja Aleksi jäivät pois ja Aleksi tuli Jannan mukana tämän koti ovelle asti.
– Tuota, mentäskö huomenna jonnekin kun sä pääset koulusta? Aleksi kysyy.
– Sopii. Janna sanoo ja kysyy sitten. Mihin sä haluisit mennä?
– Mä annan sun päättää. Aleksi sanoo ja hymyilee.
– Mentäskö siihen kivan pieneen kahvilaan, joka on siinä kioskin vieressä? Janna Kysyy.
– Sopii. Mä tuun sua vastaan, koulun pihalle. Aleksi sanoo.
– Kiva. Janna sanoo ja avaa oven ja menee sisälle, Aleksin jatkaessa kerrosta alempana olevaan kämppäänsä.

Janna menee kiireesti koneelleen ja avaa sen, koska haluaa kertoa kavereilleen tästä ihanasta onnenpotkusta.
Muita kavereita ei olekaan linjoilla, kuin Chrisse.

J: Et ikinä arvaa, mitä mulle tapahtu, ku tulin himaan.
C: Kerro.
J: Yks Aleksi, tuli mun kanssa samaa matkaa hissillä ja se kerto, et se oli pelastanu mut ja sit ehdotti et mentäs huomenna kahdestaa jonnekkin.
C: Vau, siis aivan uskomatonta. Kerro nyt mihin te meette?
J: Me mennää varmaankin siihen kivaan pikku kahvilaa, joka on siin kiskan luona, siis se, mitä kaikki aina kutsuu Pinkuks.
C: Ai te meette sinne. Mut minkä näkönen Aleksi on? Onkse oikee namipala?
J: No se on tumma ja sillä on uskomattoman ihanat ruskeet silmät ja muutenkin se on tosi söpön näköinen.
C: Kiva.
J: Joo mut nyt mun pitää mennä tekees läksyt, joten moi.
C: Okei, moi.

Tähän heidän keskustelunsa päättyi.
Janna ryhtyi tekemään läksyjään.
Hänen oli vaikea keskittyä tehtäviin, sillä hänen ajatuksensa siirtyivät alinomaa Aleksiin ja seuraavaan päivään.
Kun Janna oli vihdoinkin saanut läksynsä tehtyä, hän katsoi vaatekaapista vaatteet valmiiksi seuraavaa päivää varten.
Tämän jälkeen hän päätti vielä surffata netissä ja katsoa postinsa.
Muita uusia viestejä ei ollut tullut kuin, muutama roskaposti, yksi viesti Chrisseltä ja yksi joltakulta tuntemattomalta.
Janna mietti keneltä se tuntematon viesti oli tullut.
Saattoiko se olla Aleksilta vai olikohan joku luokan jäkistä pistänyt jotain tyhmää.
Sitten Janna muisti, etteivät muut kuin kaverit tienneet hänen sähköpostinsa osoitetta, mutta toisaalta jonkun osoitteen hankkiminen ei ollut kovinkaan hankalaa.
Janna aukaisi viestin, siellä ei ollut kuin yksi lause: ”Tiedän, että sinä tiedät.”

Ei allekirjoitusta, ei mitään mistä voisi päätellä kuka lähettäjä oli.
’Ehkä se on joku idiootti jätkä meidän koulusta.’ Janna ajatteli ja sulki viestin ja sen jälkeen koneen ja meni nukkumaan.

Seuraava päivä tuntui matelevan todella hitaasti ja Janna toivoi, että olisi jo iltapäivä. Opettaja valitti, niin kuin Janna oli arvannutkin, huonosti tehdyistä läksyistä.
Lopulta iltapäiväkin koitti ja Janna juoksi ensimmäisten joukossa ulos ja meni pihalla odottavan Aleksin luokse.

He kävelivät Pinkkuun, jossa he ostivat kahvit ja pasteijat.
– Haluaisitko sä käydä jossakin muualla, vai istutaanko me koko ilta täällä? Aleksi kysyi.
– Mennään vaa jonnekkin, sä saat päättää tällä kertaa. Janna sanoi.   
- Okei mennään Bio Formiaan kattomaan joku leffa. Sä saat valkata sit leffan. Aleksi sanoi ja hymyili.
- Okei. Janna sanoi ja vastasi hymyyn.   

Niin he lähtivät juotuaan kahvinsa.
Bio Formiaan ei ollut pitkä matka, joten he olivat pian perillä.
Janna valitsi leffan, jota he sitten menivät katsomaan.
Oli jo pimeää, kun he tulivat ulos leffateatterista.
He kulkivat ääneti eteenpäin, kunnes saapuivat kotirapun eteen.
Ennen kuin he astuivat sisään, Aleksi kumartui niin lähelle Jannaa, että heidän huulensa koskivat toisiinsa.
Siinä he suutelivat hetken.
He olivat astumassa rapun ovesta sisälle, kun joku iski ensin Aleksia päähä, niin wttä tämä vjosi tajuttomanana maahan. Janna tunsi kovan iskun päässään ja vajosi pimeyteen.

Murhaaja on odottanut yöhön asti, että hänen uhrinsa saapuisivat.
Eikä aikaakaan, kun hänen toiveensa käy toteen ja kaksi hahmoa kulkee ovelle ja jää siihen vähäksi aikaa.
Juuri, kun nuo hahmot ovat menossa sisälle, murhaaja iskee heidät tainnoksiin, sitoo heidän kätensä ja jalkansa ja raahaa heidät autoonsa, joka on ollut odottamassa kauempana.

Piha on autio ja hiljainen, vain auton perävalot valaisevat pihaa hetken, ennen itse aito kuin katoaa näkyvistä.
Murhaaja ajaa eteenpäin. Hän tietää minne hän uhrinsa vie ja tietää myös, ettei heitä tulla koskaan löytämään sieltä.
Paikka jonne hän on matkalla, sijaitsee kaukana keskustan ulkopuolella.
Siellä on myös talo, sellainen vanha ja melkein laho.
Talon piha on hoitamaton ja taloa ympäröi ryteikköinen metsä, joka sekin on hoitamaton.
Aurinko on jo nousemassa, kun murhaaja kaartaa talon pihalle, töyssyiseltä tieltä.
Hän raahaa Jannan ja Aleksin sisälle taloon ja siellä hän vie heidät talon kellariin, joka on pimeä, kolea ja haisee ummehtuneelta ja homeiselta.

Kun Janna aukaisee silmänsä, hän ei näe mitään ja hetken hän jo luulee tulleensa sokeaksi, mutta vähitellen hänen silmänsä tottuvat pimeyteen ja hän alkaa hahmottaa ympäristöään. Janna yrittää liikuttaa jalkojaan ja käsiään, mutta ei onnistu ja huomaa, että hänet on sidottu.
- Aleksi. Janna kuiskaa, mutta ei saa vastausta. Aleksi ei ole vielä tullut tajuihinsa.
Janna yrittää saada ranteiden ja nilkkojen ympärillä olevat narut auki, mutta tuloksetta. Pian hän nojautuu Aleksia vasten ja nukahtaa.

Kun hän seuraavan kerran herää, Aleksikin on tajuissaan ja yrittää irrottaa narujaan, mutta ei hänkään saa niitä auki.
- Entä jos yritettäs yhdessä? Janna kysyy ja vääntäytyy istumaan.    
- Yritetään vaan. Aleksi sanoo ja vääntäytyy myös istuma asentoon.   
He kääntyvät selin toisiinsa, niin että heidän kätensä osuvat yhteen.
Aleksi alkaa nyplätä Janna narun solmuja auki. Pitkän ajan uurastuksen jälkeen Aleksi saa narun auki.
Janna hieroo kipeytyneitä ranteitaan, minkä jälkeen hän aukaisee jalkoja sitovat narut.
Kun Janna on saanut veren kiertämään jaloissaan, hän ryhtyy aukaisemaan Aleksin naruja ja se onkin nyt helpompaa, kun hänen ei tarvitse olla tähän selin.
Janna saa Aleksin narut nopeasti auki. Aleksi aukaisee itse narut jaloistaan ja kun hänenkin jalkansa on saatu toimimaan, he alkavat suunnitella pakoa.
Mutta muuta tietä ulos ei ole, kuin katossa, rappujen yläpäässä oleva luukku, joka on ulkopuolelta lukittu.

Murhaaja käy kaupungissa ja palaa vasta myöhään illalla ja silloin, hän aikoo ryhtyä suunnitelmista tekoihin.

Pitkän ajan kuluttua Aleksi ja Janna kuulevat ääntä yläpuoleltaan, joku oli tullut ja se joku aikoi avata luukun.
’Voitaisiinko me yrittää pakoa, kun luukku aukeaa?’ Aleksi miettii ja kuiskuttelee sitten suunnitelmansa pikaisesti Jannalle.
He ovat valmiina odottamassa, kun luukku aukeaa ja ylhäältä lankeavassa valossa he näkevät tumman hahmon.
Hahmo jännittyy selvästi, sillä hän on nähnyt uhrinsa päässeen irti naruistaan.
- Nyt! Aleksi karjaisee ja he kumpikin syöksyy ylös rappuja ja ulos luukusta tönäisten samalla nurin hahmon, joka oli seissyt luukun edessä.

Hahmo on mies, arviolta 25 – 30 vuotias ja hoikka.
Mies kiroilee samalla kun kömpii pystyyn lattialta ja lähtee nuorten perään.
Janna ja Aleksi juoksevat kohti ovea, heidän ainoa reittinsä vapauteen. Äkkiä Aleksi kompastuu ja siinä samassa mies on hänen kimpussaan.
Janna on jo melkein oven ulkopuolella, kun hän huomaa tapahtuneen ja menee auttamaan Aleksia, mutta mies tönäisee hänet nurin.

Murhaaja seisoo avonaisen luukun vieressä ja katsoo alas pimeään kellariin ja huomaa narut lattialla. Vaikka hän olikin varuillaan, hän tuli silti yllätetyksi.
Hänen vankinsa syöksyivät ulos kellarista ja tönäisivät hänet kumoon.
Murhaaja nousee ylös ja lähtee nuorten perään.
Hän huomaa, kuinka nuorimies kompastuu korkeaan kynnykseen ja hyökkää tämän kimppuun tönäisten samalla auttamaan tulleen tytön pois.

Murhaaja kietoo hoikat sormensa Aleksin kaulan ympärille ja kuristaa kaikin voimin.

Aleksi tuntee kuinka miehen kylmät ja pitkät sormet kietoutuvat kaulan ympärille ja alkavat kuristaa.
Aleksi katsoo suoraan miehen kasvoille, jossa on raivon ja mielihyvän sekainen ilme ja miehen silmät tuijottavat lähes mielipuolisesti.
Aleksi yrittää repiä miehen käsiä irti kaulaltaan, mutta pian hänen voimansa alkavat ehtyä.

Janna nousee ylös ja alkaa etsiä jotakin kättäpitempää avukseen.
Pian hän löytää puunkarahkan. Tämän aseensa kanssa hän menee takaisin sinne, missä Aleksi ja sekopäinen mies ovat.
Janna näkee, että Aleksi on jo melkein tajuton.
– Et tapa häntä! Janna kiljaisee ja iskee karahkalla, joka osuessaan mieheen hajoaa säleiksi.
Mies horjahtaa ja hänen otteensa kirpoaa Aleksista.
Vaikka mies näyttääkin olevan pökerryksissä iskusta, Janna tietää olla varuillaan.
Äkkiä mies tuntuu virkoavan. Mies nousee ylös ja nyt hänen kohteena on Janna.
Janna juoksee ulos talosta, mies kannoillaan.

Tällä välillä Aleksi on tointumassa ja pian hän on tarpeeksi tointunut miettiäkseen, mitä seuraavaksi tekisi.
Silloin Aleksi muistaa kännykänsä, joka hänellä on takkinsa taskussa.
Hän kaivaa kännykkänsä esille ja soittaa hätänumeroon.
Hän kertoo nopeasti, mitä on tapahtunut, mutta sitä hän ei osaa kertoa, missä he ovat.
Hätäkeskuksen nainen rauhoittaa Aleksia kertomalla tälle, että he pystyvät paikantamaan hänet, jos hän pitää puhelimensa tarpeeksi pitkään auki.

Kun hätäkeskuksessa ollaan saatu heidän olinpaikkansa varmistettua, tieto kulkee myös komisario Mäelle.
Ja pian on apu matkalla.

Kun Aleksi on saanut luvan lopettaa puhelu, hän lähtee etsimään Jannaa ja huomaa ukkosmyräkän alkaneen.

Janna on juossut ryteikköiseen metsään, miehen tullessa perästä. Äkkiä tulee pimeää ja kun Janna katsoo taivaalle, hän näkee tummien pilvien kerääntyvän ja pian sen jälkeen kuuluu korvia huumaava jyrinä.
Jyrinän jälkeen alkaa tuulla, sataa vettä ja rakeita.
Äkkiä Janna kompastuu kaatuneisiin puihin ja pian mies on hänen kimpussaan.
Miehen kylmät, hoikat sormet kietoutuvat tiukasti Jannan kaulan ympärille.
Pian sormet ovat puristuneet niin lujasti Jannan kaulan ympärille, ettei tämä pysty lainkaan hengittämään.
Heidän ympärillä jyrisee ja tuuli riepottelee puita ja vettä ja rakeita sataa kaatamalla.
’Aleksi! Auta!’ Janna huutaa mielessään, ennen kuin menettää tajuntansa.

Aleksi kuulee myrskyn seasta, kun pihalle ajaa useita poliisiautoja sireenit ulvoen ja valot vilkkuen, mutta hän ei välitä vaan juoksee suuntaan, johon arvelee miehen ja Jannan juosseen.

Sade kastelee hänet litimäräksi ja haittaa näkyvyyttä, mutta pian erään salaman välähdyksen aikana hän näkee, missä mies ja Janna on.

Murhaaja kuristaa yhä Jannaa vaikka tämä on jo tajuton. Äkkiä mies tuntee töytäisyn ja lentää päistikkaa pöpelikköön.

Aleksi on hyökännyt miehen kimppuun tönäissyt tämän pois Jannan kimpusta.
Aleksi, katselee ensin Jannaa, joka näyttää elottomalta, sitten mieheen, joka oli rähmällään pusikossa.
- Sinä tapoit hänet! Aleksi huutaa. Minä tapan sinut!
Aleksi hyökkää miehen kimppuun, mutta mies on voimakkaampi ja käy käsiksi Aleksiin, saaden otteen taas tämän, nyt jo mustelmaisesta, kaulasta.
Aleksi tappelee rajusti vastaan, mutta taaskin voimat uhkaavat ehtyä.
Samassa kuuluu askelia ja joku huutaa kovalla ja teräksisellä äänellä; - Irti pojasta! Ei mitään äkkiliikkeitä ja pitäkää kätenne näkyvissä.
Murhaaja ei halua totella, hän ei halua vankilaan, eikä mielisairaalaan. Hänen sormensa on yhä tiukasti kiinni Aleksin kaulalla.
- Kuulitteko, mitä sanoin? Komisario Mäki ärähtää murhaajalle.
Murhaaja ei vastaa vaan jatkaa kuristamistaan.
- Irrottakaa nyt otteenne pojasta, tai minun täytyy ampua teidät. Komisario Mäki sanoo rauhallisella, kylmällä ja kovalla äänellä.
   
Murhaaja irrottaa otteensa Aleksi kaulasta, ja juuri, kun yksi poliiseista on laittamassa hänelle käsirautoja, hän hyökkää Komisario Mäen kimppuun.
Laukaus pamahtaa yhtäaikaisesti ukkosen jyrähdyksen kanssa ja murhaaja lysähtää maahan, punaisen laikun levitessä hänen paitansa rintamukseen.

Komisario Mäki kutsuu ambulanssit paikalle ja nuoret uhrit viedään sairaalaan samoin kuin murhaaja, joka kuitenkin kuolee matkalla sairaalaan.

Kun Janna herää hän huomaa olevansa valaistussa huoneessa. Hän katsoo varovasti ympärilleen ja huomaa ettei ole yksin. Aleksi makaa viereisessä vuoteessa ja näyttää olevan unessa.
’Se on siis ohitse.’ Janna ajattelee ja katselee levollisena makaavaa Aleksia ja nukahtaa taas.
Kun hän seuraavan kerran herää, on Aleksikin jo hereillä.
”Mä rakastan sua.” Aleksi muodostaa sanat huulillaan, sillä hän ei pysty vielä vähään aikaan puhumaan.
”Niin mäkin sua.” Janna vastaa samalla tavalla.

THE HAPPY END