Olin vähän yllättynyt, kun en löytänyt näiltä jotakuinkin kaikenkattavilta sivuilta potilaan omaisille suunnattua palstaa. Siispä kirjotan tänne.
Olen ihan kuitti, enkä jaksa pian enää kirjoittaa. Jospa vihdoinkin nukkuisin?
Herättyäni jakaisin kuitenkin mielelläni tuntemuksia teidän kanssanne, jotka elätte pitkäaikaissairaiden puolisoiden (tai muiden perheenjäsenten) kanssa, tai matkustelette kodin ja sairaalan väliä niin kuin minä teen.
Myös "potilaiden" mielipiteet olisivat kiinnostavia. Miehelläni tuntuu olevan kauhea morkkis, kun hoidan hänen työasioitaan, vaikka minulle ne ovat pelkästään henkireikä. On ihanaa kun voi tehdä edes jotain!
Nyt on ihan pakko mennä nukkumaan, mutta olisin todella iloinen, jos aamulla löytäisin täältä joitain kommentteja kohtalotovereilta.
Olen ihan kuitti, enkä jaksa pian enää kirjoittaa. Jospa vihdoinkin nukkuisin?
Herättyäni jakaisin kuitenkin mielelläni tuntemuksia teidän kanssanne, jotka elätte pitkäaikaissairaiden puolisoiden (tai muiden perheenjäsenten) kanssa, tai matkustelette kodin ja sairaalan väliä niin kuin minä teen.
Myös "potilaiden" mielipiteet olisivat kiinnostavia. Miehelläni tuntuu olevan kauhea morkkis, kun hoidan hänen työasioitaan, vaikka minulle ne ovat pelkästään henkireikä. On ihanaa kun voi tehdä edes jotain!
Nyt on ihan pakko mennä nukkumaan, mutta olisin todella iloinen, jos aamulla löytäisin täältä joitain kommentteja kohtalotovereilta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kaipa minä nyt voisin aloittaa. Eli äitini on parantumattomasti sairas. Hänen sairautensa ei kuitenkaan ole "tappava" eli lääkkeiden avulla se pysyy suurimman osan aikaa siedettävänä. Vuoden sisällä hän on kuitenkin joutunut useasti lähtemään sairaalaan erilaisten sairaskohtausten takia, ja keväällä hän sai aivohalvauksen. Aivohalvauksesta äitini kuitenkin parani parissa viikossa kun ajoissa ehti hoitoon. Olen opintojen takia muuttanut nyt toiselle paikkakunnalle ja äitini on pitkiä aikoja yksin kotona, eli lähes päivittäin käy mielessä mitenkähän kotipuolessa jaksellaan. Olemmekin sopineet olevamme päivittäin puhelinyhteydessä. Juuri ne kaikki äkilliset kohtaukset yms. tekevät hänen sairaudestaan hankalan myös omaisille. Pari kertaa on jouduttu yölläkin soittamaan ambulanssi, eli raskasta on vähän jokaisella meidän perheessä. Tuo toimettomuus on myös äitini ongelmana, raskaita kotitöitä kun pitäisi yrittää välttää, eikä töissä voi käydä. Olen yrittänyt innostaa äitiäni tietokoneen pariin, mutta kun ei kiinnosta niin ei kai ketään voi pakottaakaan. Pienellä paikkakunnalla ei järjestetä mitään järkeviä ajanviettomahdollisuuksiakaan. Onneksi tuli reilu vuosi sitten hankittua edes kissa seuraksi äidille. Kaikesta vaikeudestaan huolimatta sairaudesta on kuin itsestään tullut jo aika luonteva osa perheemme elämää. Alku oli pahinta, kaikki epätietoisuus ennenkuin lääkärit saivat selville mistä sairaudesta oli kyse. Välillä epäiltiin syöpää, välillä MS-tautia, joskus jopa tenniskyynärpäätä(!). Jokainen on jo tottunut siihen että perheessä tulee olemaan yksi loppuelämänsä ajan sairas henkilö, eikä siinä sinänsä ole mitään sen kummempaa. Elämänarvot ja maailmankatsomus on kyllä kokenut pienen mullistuksen muutaman vuoden sisällä.