Voihan uskonnon ajatella olevan osittain psykologista. Elikkä, että tietynlaiset uskontoon liittyvät asiat ovat juurtuneet niin syvälle ihmisen psyykkeeseen, että hän ei edes aina tiedosta itse mikä ero on psyykkisillä tekijöillä ja itse uskolla?
Jollakin voi olla tarve pyytää synnit anteeksi kerran tai pari kertaa joka päivä tai oikeastaan aina, kun hänestä tuntuu, että hän on tehnyt jotain väärin. Hänellä voi psykologian mukaan olla liian vaativa yliminä ja joskus hän voi olla ns. vaativa persoonallisuus eli sekin on nk.persoonallisuuden häiriö, missä ihminen vaatii hyvin paljon itseltään ja muiltakin, ei kestä sitä jos aiheuttaa pettymyksiä jollekin ja huono omatunto tulee lähes asiasta kuin asiasta, kun oikein osaa asiat mielessään mutkalle kääntää. Joku ajattelee, että tämä on sitä, kun on oikea kunnon uskovainen, jolla on hyvä synnintunto. Tämäkin jatkuva huono omatuntoisuus voi sairastuttaa ihmisen eli henkilöstä voi aikuisena tulla hyvin neuroottinen ja pelokaskin, kun hän ei luota itseensä ja pelkää jatkuvasti aiheuttavansa jollekin harmia ja näin ollen pelkää siis tekevänsä syntiä. Olo saattaa olla syntinen, vaikka itse mitään syntiä ei olisikaan tehnyt, on vain niin vaativa persoona, että ei anna anteeksi itselleen pieniäkään arkipäivän lipsahduksia.
Tällainen ihminen on erittäin pelokas uskonnollissa asioissa ja pelkää välillä joutuvansa kuollakseen helvettiin, jos ei nyt ehdi tekemään jostakin asiasta parannusta ja jos hän ei kehtaisi tunnustaa jollekin jotakin nimellistä syntiä, niin hän pelkää, että juuri tuon nimellisen synnin vuoksi hän joutuukin kadotukseen. Hän soimaa itseään, kun hänellä ei ole rohkeutta tunnustaa syntiä ja pelkää kuollakseen aika ajoin, että hän joutuu kadotukseeen, jos ei sitä jollekin voi tunnustaa. Jos hän sen synnin anteeksi saakin, niin silti hän epäröi välillä, onko se anteeksi annettu vai ei ja pitäisikö sitä vielä tarkemmin tunnustaa, että varmasti saisi koko synnin anteeksi. Tätähän sanotaan ilmiöksi, missä itse paholainen vainoaa ihmistä, mutta jossakin vaiheessa on kyse kyllä jo silkasta psyykkisestä vakavamman asteisesta neuroottisuudesta. Miten tällaisia neuroottisia juttuja voitaisiin välttää, sillä neuroosit ovat yksi henkistä kuormitusta ylettömän paljon aiheuttava psyykkinen ongelma? Jossakin vaiheessa nimittäin rukoukset eivät enää auta, vaan apu saattaa olla jonkinlainen masennuslääke tai neuroleptilääkitys. Tietysti Jumalalta tulee rukoilla voimia ja jaksamista ja sitä,että Hän auttaisi.
Tietysti on olemassa myös niitä, jotka eivät kovinkaan usein pyydä syntejä anteeksi ja joilla on sellainen omatunto, että ei tule huono omatunto, jos jotakuta arvostelee mielessään tai sanoin jollekin, eikä tule huono omatunto vaikka naureskelisi vaikka ivallisesti jollekin. He eivät ole neuroottisia eivätkä pelokkaita.
He ovat uskossaan varmoja ja luottavat itseensäkin. Heillä ei vaan ole niin herkkä omatunto, että he säikkyisivät monia sanomiaan asioita ja he eivät pelkää joutuvansa helvettiin kuten neuroottinen yksilö.
Mielenkiintoista on kyllä tämä uskon ja psykologian sekoittuminen ihmisen psyykessä eli ihmisen oireet ja tavat voidaan nähdä niin uskonnollisina kuin psykologisinakin ilmiöinä.
Esimerkiksi siis aika ajoin kovastakin synnintunnosta kärsivä voi olla psykologian mukaan neuroottinen ja vaativa persoona ja eräänlainen merkki psyykkisestä oireilusta on se, kun se hyvä omatunto kestää vain pienen hetken ja taas pitäisi pian olla tekemässä parannusta jostakin asiasta. Mitenköhän tähän jotkut päätyvät? Syitä voi olla monia ja useinhan tällaisista vaikeuksista kärsivät joutuvat menemään jossakin vaiheessa ammattiauttajan puheille. Siinä ihmisen tietoisuus kyllä laajenee, kun hän huomaakin oireidensa olevan psyykkisiä eikä niin, että ne aina ovat osa uskoa. Sillä ei siinä enää uskonnon kanssa ole juurikaan tekemistä, jos ei melkein koskaan ole hyvä olla ja jos uskonto alkaa ahdistamaan niin, että tuntuu että koko ajan pitää olla tekemässä parannusta. Jatkuva parannuksen teko on myös lakihenkisyyttä, mutta ehkä enemmän kyse on psyykkisestä pakkomielteestä. Hyvä asia on huomata, milloin ihmisellä alkaa olla liian herkkä omatunto ja milloin sen herkkyys on jo enemmän psyykkistä. Tämä on kuitenkin kai aika vaikea asia määritellä, että milloin synnintunto ei enää ole uskoa, vaan jo psyykkistä oireilua. Neuroottiuus on aika vaikea ongelma ja siihen liittyvät pelot ovat usein ulkopuolisille käsittämättömiä ja rutiinit ovat neuroottisella tarkkaan noudatettavia eli jos ei tee sitä ja tätä siihen ja siihen aikaan, niin menee koko elämä sekaisin ja sitten voi hermostua, jolloin täytyy taas tehdä parannusta siitä, kun hermot petti ja ei jaksanutkaan olla kärsivällinen ja iloinen.
Joskus neuroottisuus voi johtaa uskon kieltämiseen, kun koko elämä on alituista parannuksen tekoa ja tunnetta, että on niin huono ja ei pysty olemaan hyvä uskovainen ja kun ei kykene kertomaan jatkuvasti kaikkia omasta mielestään syntisiä juttuja, ajatuksia, puheita jollekin uskovaiselle. Ihminen saattaa väsyä vahtaamaan itseään ja pelkäämään että tekee koko ajan syntiä lisää ja lisää ja ei ehdi saamaan edellisiäkään syntejä pois omaltatunnolta.
Lopulta ihmisellä ei enää ole muuta jäljellä kuin pohja, josta on lähdettävä ylöspäin aloittamalla itsensä tunteminen ja elämän hallinta aivan uudella tavalla ammatti-ihmisen auttamana, jotta psyykkinen tasapaino säilyisi. On varmaankin aika harvinaista, että käy näin vaikeaksi elämä, mutta niin se vain joskus voi käydä, kun usko muuttuu neuroottiseksi ja se ei enää ole vapaata. Siksi siis uskonnot ja psykologia ovat yhteydessä toisiinsa.
Jollakin voi olla tarve pyytää synnit anteeksi kerran tai pari kertaa joka päivä tai oikeastaan aina, kun hänestä tuntuu, että hän on tehnyt jotain väärin. Hänellä voi psykologian mukaan olla liian vaativa yliminä ja joskus hän voi olla ns. vaativa persoonallisuus eli sekin on nk.persoonallisuuden häiriö, missä ihminen vaatii hyvin paljon itseltään ja muiltakin, ei kestä sitä jos aiheuttaa pettymyksiä jollekin ja huono omatunto tulee lähes asiasta kuin asiasta, kun oikein osaa asiat mielessään mutkalle kääntää. Joku ajattelee, että tämä on sitä, kun on oikea kunnon uskovainen, jolla on hyvä synnintunto. Tämäkin jatkuva huono omatuntoisuus voi sairastuttaa ihmisen eli henkilöstä voi aikuisena tulla hyvin neuroottinen ja pelokaskin, kun hän ei luota itseensä ja pelkää jatkuvasti aiheuttavansa jollekin harmia ja näin ollen pelkää siis tekevänsä syntiä. Olo saattaa olla syntinen, vaikka itse mitään syntiä ei olisikaan tehnyt, on vain niin vaativa persoona, että ei anna anteeksi itselleen pieniäkään arkipäivän lipsahduksia.
Tällainen ihminen on erittäin pelokas uskonnollissa asioissa ja pelkää välillä joutuvansa kuollakseen helvettiin, jos ei nyt ehdi tekemään jostakin asiasta parannusta ja jos hän ei kehtaisi tunnustaa jollekin jotakin nimellistä syntiä, niin hän pelkää, että juuri tuon nimellisen synnin vuoksi hän joutuukin kadotukseen. Hän soimaa itseään, kun hänellä ei ole rohkeutta tunnustaa syntiä ja pelkää kuollakseen aika ajoin, että hän joutuu kadotukseeen, jos ei sitä jollekin voi tunnustaa. Jos hän sen synnin anteeksi saakin, niin silti hän epäröi välillä, onko se anteeksi annettu vai ei ja pitäisikö sitä vielä tarkemmin tunnustaa, että varmasti saisi koko synnin anteeksi. Tätähän sanotaan ilmiöksi, missä itse paholainen vainoaa ihmistä, mutta jossakin vaiheessa on kyse kyllä jo silkasta psyykkisestä vakavamman asteisesta neuroottisuudesta. Miten tällaisia neuroottisia juttuja voitaisiin välttää, sillä neuroosit ovat yksi henkistä kuormitusta ylettömän paljon aiheuttava psyykkinen ongelma? Jossakin vaiheessa nimittäin rukoukset eivät enää auta, vaan apu saattaa olla jonkinlainen masennuslääke tai neuroleptilääkitys. Tietysti Jumalalta tulee rukoilla voimia ja jaksamista ja sitä,että Hän auttaisi.
Tietysti on olemassa myös niitä, jotka eivät kovinkaan usein pyydä syntejä anteeksi ja joilla on sellainen omatunto, että ei tule huono omatunto, jos jotakuta arvostelee mielessään tai sanoin jollekin, eikä tule huono omatunto vaikka naureskelisi vaikka ivallisesti jollekin. He eivät ole neuroottisia eivätkä pelokkaita.
He ovat uskossaan varmoja ja luottavat itseensäkin. Heillä ei vaan ole niin herkkä omatunto, että he säikkyisivät monia sanomiaan asioita ja he eivät pelkää joutuvansa helvettiin kuten neuroottinen yksilö.
Mielenkiintoista on kyllä tämä uskon ja psykologian sekoittuminen ihmisen psyykessä eli ihmisen oireet ja tavat voidaan nähdä niin uskonnollisina kuin psykologisinakin ilmiöinä.
Esimerkiksi siis aika ajoin kovastakin synnintunnosta kärsivä voi olla psykologian mukaan neuroottinen ja vaativa persoona ja eräänlainen merkki psyykkisestä oireilusta on se, kun se hyvä omatunto kestää vain pienen hetken ja taas pitäisi pian olla tekemässä parannusta jostakin asiasta. Mitenköhän tähän jotkut päätyvät? Syitä voi olla monia ja useinhan tällaisista vaikeuksista kärsivät joutuvat menemään jossakin vaiheessa ammattiauttajan puheille. Siinä ihmisen tietoisuus kyllä laajenee, kun hän huomaakin oireidensa olevan psyykkisiä eikä niin, että ne aina ovat osa uskoa. Sillä ei siinä enää uskonnon kanssa ole juurikaan tekemistä, jos ei melkein koskaan ole hyvä olla ja jos uskonto alkaa ahdistamaan niin, että tuntuu että koko ajan pitää olla tekemässä parannusta. Jatkuva parannuksen teko on myös lakihenkisyyttä, mutta ehkä enemmän kyse on psyykkisestä pakkomielteestä. Hyvä asia on huomata, milloin ihmisellä alkaa olla liian herkkä omatunto ja milloin sen herkkyys on jo enemmän psyykkistä. Tämä on kuitenkin kai aika vaikea asia määritellä, että milloin synnintunto ei enää ole uskoa, vaan jo psyykkistä oireilua. Neuroottiuus on aika vaikea ongelma ja siihen liittyvät pelot ovat usein ulkopuolisille käsittämättömiä ja rutiinit ovat neuroottisella tarkkaan noudatettavia eli jos ei tee sitä ja tätä siihen ja siihen aikaan, niin menee koko elämä sekaisin ja sitten voi hermostua, jolloin täytyy taas tehdä parannusta siitä, kun hermot petti ja ei jaksanutkaan olla kärsivällinen ja iloinen.
Joskus neuroottisuus voi johtaa uskon kieltämiseen, kun koko elämä on alituista parannuksen tekoa ja tunnetta, että on niin huono ja ei pysty olemaan hyvä uskovainen ja kun ei kykene kertomaan jatkuvasti kaikkia omasta mielestään syntisiä juttuja, ajatuksia, puheita jollekin uskovaiselle. Ihminen saattaa väsyä vahtaamaan itseään ja pelkäämään että tekee koko ajan syntiä lisää ja lisää ja ei ehdi saamaan edellisiäkään syntejä pois omaltatunnolta.
Lopulta ihmisellä ei enää ole muuta jäljellä kuin pohja, josta on lähdettävä ylöspäin aloittamalla itsensä tunteminen ja elämän hallinta aivan uudella tavalla ammatti-ihmisen auttamana, jotta psyykkinen tasapaino säilyisi. On varmaankin aika harvinaista, että käy näin vaikeaksi elämä, mutta niin se vain joskus voi käydä, kun usko muuttuu neuroottiseksi ja se ei enää ole vapaata. Siksi siis uskonnot ja psykologia ovat yhteydessä toisiinsa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tässä yksi selviämistarina.
http://www.vapaa-ajattelijat.fi/lehti/2005_02/uskonnon_petos.html
Jokainen ihminen on kasvupohjaltaan sekä ajatus- että tunnemaailmaltaan toisistaan poikkeava. Hengellinen tavoitteellisuus on monien tekijöiden summa, joka kypsyy kukkaansa ns. elämän ymmärtämisen tai ymmärtämättömyyden tuloksena.
On asioita jotka ovat totta ja taas asioita jotka ovat enemmän totta jne, mutta se on totta että kuolemanraja on ylitettävä. Se minkälainen painoarvo on annettava elämälle ja taas mikä arvo kuolemalle, on kunkin asia, ja se näkyy juuri filosofioina jne.
Oma näkemykseni on että välinpitämättömästi ei näihin suuriin asioihin kannata suhtautua eikä myöskään kannattaisi painottaa vain yhtä seikkaa.
Elämää kohti kuitenkin kannattaa ojentautua, sillä jolla on, annetaan lisää ja jolla ei ole, otetaan sekin pois.
Luin artikkelin ja mielestäni oli kyseessä täyskäännös, konvertio käänteisessä mielessä. Henkilö voi nyt vallan mainiosti käännyttyään ateistiuskoon. Olennaista olis ollut kuulla siitä, miten hän selvisi harhoistaan, esim lääkkeiden avulla. Tässäkin oli kysymys yhden yksittäisen henkilön kokemisesta, sinänsä mielenkiintoista, mutta ei kerro muuta kuin juuri sen, että kyseinen henkilö on ilmesiseti päässyt harhoistaan, jotka uskonnollisen yhteisön jäsenenä olleessaan kuvitteli Jumalan ääneksi. Mutta nyt on tervehtynyt, jättänyt uskon ja kääntynyt toiseen uskoon.
Mitä tällä on uskonnon kanssa tekemistä kuin se, että henkilö oli muuttanut uskonkäsityksiään ja päässyt harhoistaan. En aivan tältä istumalta usko, että uskon jättäminen lopetti kuuloharhat.
En ymmärrä uskon yhteyttä muutoin kuin sen, että henkilö on tyytyväisempi nykyisessä kuin edellisessä uskossaan.
Otit tärkeän asian esille. Tämänpäivän suuri haaste niin psykologeille kuin uskonnollisille johtajille onkin se, että syntyisi todellinen dialogi. Ongelmana mielestäni on niinkuin edellinen kirjoittajakin asiaan viittasi, että uskonasioita voidaan psykologisoida ja psyykkisiä ongelmia hengellistää. Freudin näkemys uskonnollisuudesta ja uskosta oli kielteinen ja aivan varmasti edelleen heijastuu psykologien ja muiden ammattiauttajien asenteissa myös asiakkaita/potilaita kohtaan. On myös uskonnollisia johtajia, jotka pyrkivät näkemään psyykkiset oireilut hengellisyydestä käsin. Jo muutoinkin syyllistä ihmistä voidaan syyllistää lisää tai psyykkiset vaivat jäsennetään osaksi hengellistä kehitystä.
Olen joskus törmännyt myös sellaiseen ajatteluun, että väärä uskonnollisuus sairastuttaa ja lahkotraumastakin jotkut puhuvat. Tässäkin on asioita yksinkertaistettu ja kuviteltu, että henkilön uskonnollisia ajatuksia ja ryhmästä erottautumalla saadaan oirehtiva ihminen parantumaan. Ammattiauttajakin voi toimia näin. Kyseessä voi olla todellinen elämänkriisi ja psyykkinen oireilu viite syvemmästä ongelmasta ja jos kyseinen henkilö on mieltänyt itsensä positiivisessa mielessä osaksi uskonollista yhteisöään, olisi toisenlainen asenne yhteisöäön potilaan kannalta paljon parempi. Monessa tapauksessa kun uskonnollinen ihminen on sairastunut, hengellisen yhteisön tuella on ollut suuri merkitys.
Samalla tavoin voidaan hengellisissä yhteisöissä tulkita psyykkisiä oireita merkiksi oirehtivan henkilön erityisasemasta - joko positiivisesti tai negatiivisesti. Henkilöä voidaan luokitella muita kehittyneemmäksi tai epäonnistuneeksi. Näinhän me kukin teemme tiedostamattamme kun yritämme ymmärtää itsellemme vieraita asioita.
Jokaisen psyykkisistä ongelmista kärsivän tilanne tulisi selvittää nimenomaan yksilöstä käsin. Harhaanjohtavaa voi olla päätelmienteko uskonnolliseen tai poliittiseen ideologiaan kuulumisesta käsin. Yksilöinä olemme eri ryhmiin kuuluvia. Mahdollisen avunsaamisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää se, miten me arvioimme ongelmien syntyä ja esiintyvyyttä.