sopii mainiosti myös J.K.Korhosen Kekkostutkielmien tyrmäykseen:
"Kirjoitus on ylipitkä, fiktionomainen syytekirjelmä, joka kertoo ennemminkin tekijänsä henkisestä tilasta kuin "tutkimuksensa" kohteesta." :)
"Kirjoitus on ylipitkä, fiktionomainen syytekirjelmä, joka kertoo ennemminkin tekijänsä henkisestä tilasta kuin "tutkimuksensa" kohteesta." :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kekkostutkijadiletantti Korhosen tyyli on tosin muuttunut: kirjoitteli eilen ilmeisesti ginipäissään lyhyitä "fuck you" - kommentteja.
Ilmeisesti vihoissaan siitä, kun SDP:n hänelle syöttämät tiedot SDP:n historiasta eivät pidäkään paikkaansa.
SDP:n perustamisvuosikin Korhosella 20 vuotta pielessä!
...ja parempaan tyyliin (vaikka en minä eilenkään mitään "fuck you"-viestejä heitellyt muuten, kuin korjatessani oikeaan muotoon tuon, jonka Emeritus kirjoitti fack you).
Minun tietonilä noista ajoista, joihin te yhtenään palaatte, ovat kyllä oikeat ja varmasti historillisilla lähteillä todistettavat. Toisin on teidän "tietojenne" kanssa, jotka ovat naurettavia luuloiksikin.
Toisaalta ymmärrän, että haluatte toistuvasti tuoda esille 90 vuoden takaisia asioita silloisen sdp:n historiasta, kun sitä lähempää ei löydy sellaisia, joilla voisi edes hieman hämätä ihmisiä muistamasta oman puolueenne paljon lähemmästä likaisesta menneisyydestä.
Antaakseni hieman oikeita, historiallisista lähteistä vuoren varmasti todistettavissa olevia tietoja laitan tähän pätkän eräästä kirjoituksestani, joka on tarkoitettu toisaalle. Sitä - kokonaisuudessaan paljon laajempaa esitystäni - tullaan lähiaikoina käsittelemään eräässä historian harrastajien piirissä ja kenties myös parissa etelä-suomalaisessa oppilaitoksessa.
Niitä, joiden lukutottumukset eivät riitä edes tällaisen pätkän lukemiseen, kehotan kuitenkin katsomaan edes tähtijonoilla muusta tekstistä erotetut kohdat:
- - - - - - - - - - - - - - -
Vuoden 1917 syksy oli Suomessa levotonta aikaa. Elintarvikkeista oli pulaa, työttömyys korkea ja poliittinen tilanne kireä. Sosialidemokraatit olivat menettäneet enemmistönsä eduskunnassa, jonka oli ratkaistava korkeimman vallan kysymys. SDP lähti uuteen eduskuntaan julkaisemalla "Me vaadimme" -ohjelman, jossa esitettiin työväestön tavoitteet.
Painostaakseen eduskuntaa hyväksymään sosiaalidemokraattien esityksen, määräsi Suomen ammattijärjestö SAJ yleislakon. Suurlakkoon ryhtyminen oli työväenliikkeen johdon epätoivoinen yritys saada joukot järjestykseen ja rivit kuntoon, sillä toisena vaihtoehtona olisi ollut vallankumous, jonka onnistumista pidettiin epätodennäköisenä.
Lakko kehittyi erilailla eri paikkakunnilla, mutta missään se ei alussa ollut täydellinen ja osa paikkakunnista, kuten Kuopio säästyi yleislakolta kokonaan. Pitäväksi lakko alkoi muodostua vasta kun työväestön järjestyskaartit ryhtyivät valvomaan lakkoa. Järjestyskaartit miehittivät strategiset kohteet ja pysäyttivät liikenteen ja viestimet.
Lisäksi järjestyskaartit valvoivat lakkolaisten turvallisuutta suojeluskuntia vastaan.
Järjestyskaartit pyrkivät riisumaan suojeluskuntalaiset aseista ja myös pidättivät suojeluskuntalaisia ja muita työväenliikkeen vastustajia. Kaikenkaikkiaan 34 ihmistä kuoli suurlakon aikaisissa levottomuuksissa. Lakon aikana työväenkaarti eriytyi järjestyskaarteihin ja punakaarteihin. Punakaartit eivät olleet keskusneuvoston komennossa ja aiheuttivat sille paljon vaivaa. Punakaartit syyllistyivät lakon aikana moniin laittomuuksiin, mm. murhiin.
Vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti 18.11. lakon lopettamisesta ja siirtymisestä "luokkataisteluun ilman suurlakkoa", mikä tarkoitti pyrkimystä muodostaa punainen hallitus. Lakkoliikkeen johto ei kuitenkaan uskaltanut julkistaa lopettamispäätöstä peläten lakkolaisten, erityisesti kaartien reaktioita. Kaartit halusivat jatkaa lakkoa, sillä pelättiin lakon jälkeisiä oikeudenkäyntejä ja porvareiden kostoa. Lakkoa jatkettiinkin Viipurissa, Kotkassa ja Helsingissä kun muualla se oli jo loppunut. Lakko saatiin loppumaan vasta 19.11. kun alettiin levittää huhua punaisen hallituksen muodostamisesta.
Työväenliikkeessä oli tapahtunut selkeä kahtiajako, kun SAJ katkeroitui SDP:n johdolle ja eduskuntaryhmälle. Samalla työväenliikkeen johto menetti otteensa niistä kaarteista, jotka kannattivat radikaalimpia toimia. Porvarit ja suojeluskuntalaiset olivat myös katkeria lakon aikana tapahtuneista laittomuuksista ja kostomentaliteetti kyti pinnan alla.
Eduskunnan ulkopuolella olevana Tanner oli voinut pysytellä melko hyvin erossa tuosta kaikesta edellä sanotusta. Mutta marraskuun 1917 ylimääräiseen puoluekokoukseen hän kuitenkin osallistui.
* * * * *
Kokouksessa käytti alustuspuheenvuoron O.V.Kuusinen, joka oli vallankumoukselle myötämielinen, vaikka ei vielä tuolloin tarkoittanut työväen diktatuuria vaan kansalliskokouksen koollekutsumista. Kuusista selkeästi vallankumouksellisempia tuossa vaiheessa olivat mm. Yrjö Sirola, Kullervo Manner, Ali Aatonen, Eero Haapalainen ja Oskari Tokoi.
Parlamentaarista ratkaisua oli siirtynyt kannattamaan Eetu Salin, ja samalla kannalla olivat mm. Taavi Tainio, Jussi Raitio, K.H.Wiik ja Edvard Gylling. Tanner oli tietysti heidän kannallaan, mutta hänet oli suljettu pois virallisten kokousedustajien joukosta, koska uusia kokousedustajavaaleja ei ollut suoritettu ja kokousedustajina toimivat kesäkuun puoluekokousta varten valitut.
Puheenvuoroja Tanner kuitenkin sai käyttää kokouksessa. Kuuluisaksi on tullut repliikki, jossa hän varoitteli sosialidemokraatteja lähtemästä vallankumouksen tielle sanoen mm. ”siinä te häpäisisitte Suomen työväenluokan ja taittaisitte niskanne”.
Kokouksen kulisseissa Tanner toimi voimakkaasti parlamentaarisen ratkaisun puolesta. Itse asiassa juuri Väinö Tanner laati Seth Heikkilän puoluekokoukselle esittämän ohjelman, jossa vaadittiin puoluetta hylkäämään anarkistiset taistelutavat ja vallankumoukseen tähtäävät tavoitteet, saattamaan järjestyskaartit (punakaartit) puolueen valvontaan ja hyväksymään kokoomushallitus, jossa olisi sos.dem. enemmistö, kun sos.dem. puolue oli edelleen selvästi Suomen suurin.
* * * * *
Uutta senaattia ei tullut, kun porvarit lyhytnäköisesti estivät sellaisen syntymisen. Porvareista muodostunutta tynkäsenaattia johti E.N.Setälä. Tuokin senaatti hajosi suurlakon välittömänä seurauksena ja maassa oli hallituspula. Sosialidemokraattien monet ehdotukset hallituksen muodostamiseksi ja sen kokoonpanoksi torjuttiin eri syillä, vaikka ne saivat kannatusta myös porvarillisella puolella. Tannerin nimi tuli siellä esille jopa hallituksen muodostajana eli pääministerinä.
Yhteiskunnan ollessa jo lähes myrskyn silmässä Tanner toimi edelleen hyvin aktiivisesti osuustoimintaliikkeessä, joka kehittyi koko ajan voimakkaammaksi tekijäksi yhteiskunnassamme. Varsinkin Elanto vahvisti asemiaan entisestäänkin.
Kuuluisan tammisunnuntain 27.1.1918 (jolloin alkoi vapaussota, kun vierasta asevoimaa ruvettiin riisumaan aseista eri puolilla Suomea) Tanner vietti hiihdellen tilansa Lill-Hemtasin metsissä Väinö Huplin kanssa, joka oli tullut Tannereille viikonloppua viettämään ja keskustelemaan liikeasioista OTK:n toimitusjohtajaksi lupautuneen Tannerin kanssa.
Elannon ja punakaartien suhteet käytännön tasolla alkoivat samana päivänä, kun Eero Haapalainen lähetti Toimeenpanevan Komitean puolesta Elannolle kirjeen, jossa vain ilmoitettiin, että ”toveri Ilmari Kotijärvi on valtuutettu ottamaan teidän varastoistanne kaikkia tarvittavia elintarvikkeita”. Tuollainen röyhkeys ei tietenkään ollut Tannerin mieleen.
Aluksi punakaartit maksoivat kyllä ottamansa tavaran, mutta kun elintarvikkeista oli pulaa, niin monet jäivät niitä ilman, ja melko pian myös punakaartien rahavarat ehtyivät ja ne rupesivat vaatimaan tavaraa ilmaiseksi. Myös Elannon kassa alkoi kuivua, ja Tanner joutui hakaukseen Haapalaisen kanssa, joka uhkailikin Tanneria tavoitteisiinsa pääsemiseksi.
Sodan pitkittyessä Tanner kuten muutkin revisionistit joutuivat vakavaan vaaraan punakaartien taholta, ja hänestä oli annettu jo vangitsemismääräys ja vangitsemisen oli tarkoitus tapahtua seuraavana yönä Tannerien kaupunkiasunnossa Siltasaarenkadulla, mutta eräs asiasta tietävä varotti siitä Tanneria, joka piiloutui lapsuudenystävänsä Aku Marsion luo Sörnäisten sähkölaitokselle, ja niin häntä ei saatu kiinni.
Myös Tannerin maatilalle tuli uhkaussoittoja ja sieltä otettiin viljaa, eläinten rehuja ja muutakin tavaraa pakkoluovutuksena. Kerran sinne tuli myös kolme punakaartilaista, jotka vaativat Tannerien lehmiä teurastettaviksi, mutta Linda Tanner sai estetyksi aikeen. Tilalle tuli myös varoitussoitto, ja soittaja oli ilmeisesti Espoon vallankumoushallintoon kuulunut tri Ivar Lassy, Linda Tannerin ja hänen miehensäkin harras ihailija.
Tannerin suureksi rooliksi sodan päätyttyä tuli valkoisten vainoamien punaisten auttaminen. Sodan kestäessä hän auttoi myös valkoisia. Maaliskuun alussa pidätettiin päätoimittaja Eero Erkko vastavallankumouksellisuudesta epäiltynä. Tanner koetti puhua Erkon puolesta, mutta ei saanut tätä pois vankilasta. Sen sijaan hän lähetti sikaarejaan kovasti kaipaavalle Erkolle laatikollisen sikaareja omista vähistä varastoistaan.
Sodan loppuvaiheissa punaisen terrorin uhriksi joutui myös Linda Tannerin isä, Kaarle Anttila. Hänet surmattiin Vesunnan kankaalla lähellä Hattulaa.
Tanner sanoo muistelmissaan sota-aikaa ”masentavaksi ajaksi, jota ei mielellään muistele”. Sotakuukaudet masensivat Tanneria siitäkin syystä, että energinen ja aktiivinen mies joutui viettämään paljon yksinäisiä iltoja kaupunkiasunnossaan perheen ollessa maalla, ja monet päivätkin kuluivat lähes joutilaisuudessa, kun normaali liiketoimintakin oli jumissa. Hänen toimelias henkensä ei kuitenkaan missään vaiheessa voinut lakata harkitsemasta toiminnan ja vaikuttamisen mahdollisuuksia.
* * * * *
Sodan alusta alkaen kokoontui säännöllisesti sotaa vastustavien sosialidemokraattien keskusteluryhmä, johon kuuluivat näkyvimpinä K-H.Wiik, Edvard Gylling, Edvard Valpas ja Väinö Tanner. Huomiota herättävä oli Työmies- lehdessä 10.4.1918 ollut sovintoehdotus, jonka allekirjoittajina oli 21 henkilöä, mm. Wäinö Vuolijoki, Hannes Ryömä, Väinö Hakkila, Lauri af Heurlin, Matti Paasivuori, Julius Ailio, Väinö Hupli, J.V.Keto, O.Suuntala, Miina Sillanpää, Toivo Salmio, Paavo Raittinen ja Väinö Tanner, siis joukkoa, jota yhdistivät monet siteet jo aikaisemmilta vuosilta.
Tuo sosialidemokraattisen puolueen tulevan johdon allekirjoittama sovintoehdotus sai kannatusta myös porvarillisella puolella ja vapautti ainakin sen allekirjoittaneet syyllisyydestä sodan jatkamiseen, mikä oli tärkeää paitsi heidän itsensä poliittisen tulevaisuuden myös koko maan kannalta.
Kuten tiedetään, ehdotus ei saanut kaikkia sosialidemokraatteja taakseen, vaan sota jatkui katkeraan loppuun asti, ja sodan jatkamisen kannalla olleet johtajat sitten emigroituivat Neuvostoliittoon. Sinne menivät mm. Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Eero Haapalainen, O.V.Kuusinen ja monet muut, myös pitkään sodan vastaisella kannalla ollut Edvard Gylling. O.V.Kuusinen oli heistä ainoa, joka sai elää 1964 tapahtuneeseen luonnolliseen kuolemaansa saakka, muut tuhansien vähäisempien suomalaisemigranttien lailla tulivat tuhotuiksi Stalinin vainoissa 1936-38.
* * * * *
Kun saksalaiset tulivat Helsinkiin 12.4.1918 myös SDP:n laillisuusmiehet joutuivat vetäytymään ”katakombeihin”, sillä porvarien viha sosialidemokraatteja kohtaan oli niin silmitön, että se ei erotellut syyllisiä ja syyttömiä. Väinö Tanner tuli kuitenkin julkisuuteen jo 14.4. ja kutsui Heimolaan (silloiseen eduskuntataloon) koolle pienen sosialidemokraattisen ryhmän. Valkoisten usuttama poliisi tuli pian hajottamaan tuota kokousta, mutta Tannerin voimakas ja lakiin vetoava esiintyminen teki poliisiin vaikutuksen ja ryhmä sai jatkaa kokoustaan.
Tanner sai pian kutsun Helsinkiin tulleiden saksalaisten johtajan, kenraali ja kreivi von der Goltzin luo, jonne hän meni yhdessä Wäinö Wuolijoen kanssa. Siellä kohtelias von der Goltz esitti miehille vetoomuksen, jotta he vaikuttaisivat verenvuodatuksen lopettamiseksi. Tanner itse sanoo, että ”lupasimme harkita asiaa”, mutta von der Goltz saattoi julkisuuteen tiedotteen, jossa hän ilmoitti, että ”sosialidemokraattien revisionistinen siipi hylkää yhteistoiminnan punaisen puolueen kanssa”. Itse asiassa tuota yhteistoimintaa i von der Goltzin tarkoittamassa mielessä ei koskaan ollutkaan.
* * * * *
Sosialidemokraattien laillisuusmiehet antoivat 18.4.1918 levitykseen Helsingissä julkilausuman, mikä lienee ollut Hannes Ryömän käsialaa, mutta ilman muuta myös Tanner ja muut revisionistit olivat sen takana. Tuo julkilausuma on niin merkittävä. että otan siitä tähän varsin pitkän sitaatin:
”Nyt alkaa tilinpäätös suomalaisten bolshevikkien toiminnasta kaikessa karmeudessaan olla selvillä. Sen sijaan että työväenluokka vuosi sitten oli tilaisuudessa eduskunnallisuuden kautta sanomaan painavan sanansa kaikissa asioissa, että sillä oli mahtavat sosialidemokraattiset järjestöt, että sillä oli enemmistö eduskunnassa ja hallituksessa ja omat miehensä usealla muullakin tärkeällä yhteiskunnallisella vartiopaikalla, on sen voima tällä hetkellä niin maahan lyöty, että sitä tuskin olisi uskottu mahdolliseksi. - - - Tuhannet työläiset ovat kaatuneet tai menettäneet vapautensa, heidän vaimonsa ja lapsensa on syösty epätoivon ja turvattomuuden tilaan. - - - Työväen kalleinta omaisuutta, kaikkia kansalaisoikeuksia ja saavutettuja yhteiskunnallisia uudistuksia uhkaa tuho niiden kiihkoilijoiden taholta, joita porvariston voitonhuumassa nousee. Edessä on kamala työttömyys ja nälänhätä. Suomen työväen raskain koettelemuksen hetki on lyönyt”.
On selvää, että julistuksessa raskaasti syytettiin kaikesta kapinan johtoa, joka nyt on livistänyt tiehensä mukanaan ryöstettyjä varoja ja elintarvikkeita. Julistus päättyi kehotukseen: ”Siis alas aseet kaikkialla ja palatkaamme länsimaisen demokratian taistelutapoihin, palatkaamme rakentavaan eduskunnalliseen työhön ja aseettomaan järjestötoimintaan”.
Vaikka sosialidemokraattien revisionisteissa oli monia Väinö Tanneria pitempiaikaisempia, näkyvämpiä ja siihen asti vaikutusvaltaisempiakin miehiä, juuri sodan loppuvaiheessa Tanner kohosi kuitenkin kiistattomasti heidän johtoonsa. Varmaan tähän vaikutti Tannerin saavutukset osuustoiminnassa ja yritysjohtajana ja myös jo aikaisempi rakentavaksi koettu toiminta puolueessa, mutta eniten varmaan painoi hänen voimakas ja luottamusta herättävä persoonallisuutensa, jonka siis valkoisetkin olivat panneet merkille ja se oli tullut myös von der Goltzin tietoon.
Tästä alkaen Väinö Tanner oli sosialidemokraattisen puolueen ja Suomen työväen kiistattomasti tunnustettu ja kunnioitettu johtaja, jolla ei ollut kilpailijaa ja jonka arvovalta pian ylitti puoluerajat.
* * * * *
sinun puupääsi kuorikerroksessa oleva ohut kerros.
sitten lopetinkin tuon toiston lukemisen.
...on tuohon tiensä löytänyt. Taisin ensiksi kirjoittaa jotain tietolähteistäni, mutta pyyhin sen sitten huolimattomasti pois.
Älä nyt takerru siihen, sillä asia on siellä toisaalla.
(Tarkoittamasi ei muuten ole nilä, vaan nila. Se on versokasvien toisikäinen johtosolukko, jota pitkin yhteyttämistuotteet kulkeutuvat, sanoo Facta 2001).
...olisihan saattanut pimeäänkin päähäsi yltää muutama säde tiedon valosta, joka olisi pahasti haitannut jatkaa noiden satujen kirjoittelemista.
(veronmaksajien maksamalla puoluetuella tuotetun tekstin lainaus ei riko tekijänoikeutta):
SDP:n historia
SDP on perustettu vuonna 1899 Turussa Suomen Työväenpuolueen nimellä. Nykyinen nimi otettiin käyttöön vuonna 1903 Forssassa pidetyn puoluekokouksen jälkeen. Kokouksessa hyväksyttiin ensimmäinen periaateohjelma, nk. Forssan ohjelma. Vuonna 1952 hyväksyttiin uusi periaateohjelma. Seuraava periaateohjelma hyväksyttiin Helsingissä 1987 ja nyt voimassa oleva Sosialidemokratian periaatteet on vuodelta 1999.
Hyvin odotettu Lipposen kommentti, totuus koskee sossuja ja oikein tosissaan. Kun he itse elävät valheeseen ja luuloon perustuvassa sossu-aateideologiassa, se on todella vaikea paikka sossudemokraateille. Lipponen on heittänyt lokaa äänestäjilleen lupaamalla ELINTARVIKEVIRASTON JA PUOLITTAA TYÖTTÖMYYDEN JOPA KAHTEENKIN ERI VAALIEN AIKAAN. Ja kansa valitettavasti uskoi, ainakin sossut.