Miehelläni on ollut pakko-oireita ja -ajatuksia nuoruudesta saakka, osin jopa lapsuudesta asti. Hän on ollut terapiassa ja monenlaisia lääkkeitä on kokeiltu. Oireet (esim. voimakas syyllisyydentunto ja tarkistelut) vain jatkuvat ja jatkuvat, vaikka hän on ollut nyt kaksi kuukautta sairaalassakin psykiatrisella osastolla. Tuntuu jo toivottomalta.
Tiedätkö jonkun, joka on parantunut pakko-oireisuudesta, jossa on jopa todellisuudentajun kanssa heittoja? Mitä vielä voisi tehdä?
Tiedätkö jonkun, joka on parantunut pakko-oireisuudesta, jossa on jopa todellisuudentajun kanssa heittoja? Mitä vielä voisi tehdä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Skisofreenialla annetaan yleensä huonot paranemis tulokset lyhyellä hoidolla, joten kärsivällisyyttä saattaa mennä kymmenenkin vuotta ihan alku veryttelyssä, ennenkun päästään edes hoidon alkuun.
olen varma että puolisollasi on joku vakava trauma varhaislapsuudessaan.trauma joka on lukkiuttanut hänet.ja olen varma että hän paranee jos vaan uskaltautuu kohtaamaan menneisyyden kauhut juuri sellaisena kuin ne on. sairaus on tullut vain peitoksi käsittelemättömille traumoille.niin se menee.tiedän mistä puhun. tsemppiä teille,toipumiseen!
Hanki itsellesi uusi terve mies.
jaksamista: Minä en ole kysynyt neuvoja siihen, mihin vastasit. Jos sinulla ei ole muuta sanottavaa, ole mieluummin hiljaa. En todellakaan ole tällaisten neuvojen tarpeessa, vaan ihan muunlaisen rohkaisun haussa. Kaikki eivät ole sitä mieltä (en minäkään), että kun avioliitossa tulee vastoinkäymisiä ja sairautta, on oikea ratkaisu erota. Kristillistä etiikkaa tähän maailmaan, eikä näitä eroneuvoja.
Paljon kiitoksia sinulle traumaterapiaa ehdottanut! Luulen, että miehelläni olisi paljon puhuttavaa terapiassa, kun hän vain tajuaisi ja osaisi avata sanaisen arkkunsa.
Miehelläni ei siis ole varsinaista skitsofreniaa, vaan jotakin muuta. Vaikuttaa jotenkin siltä, että se on tosiaan hänen tapansa reagoida vaikeaan tilanteeseen. Luulisin, että paraneminen on kiinni paljolti hänen asenteistaan.
Kannattaisi kysyä lääkäriltä ennustetta, eikä tietokoneelta. Taitaa miehesi olla aiheuttanut sairautta jo sinussakin. Herää todellisuuteen, ennenkuin olet itsekkin siellä laitoshodossa. Kaunista syksyistä huomenta sulle, nauti elämästäsi niin kauan kuin vielä voit.
Meinaa pistää vihaksi tällaiset neuvojat, jotka luulevat tietävänsä, miten missäkin perheessä asiat ovat ja miten niiden kuuluisi mennä. Jos itse olette katkeria tai elämän ilon menettäneitä, ei sitä tarvitse toisiin purkaa. Toivon tappaminen ja kuoleminen on lähes pahinta, mitä toinen ihminen voi toiselle tehdä.
Olen kyllä tekemisissä miestäni hoitavan lääkärin ja henkilökunnan kanssa ja heidän ennusteensa on kyllä selvillä. Ennuste on tuntematon. Se ei kuitenkaan vaikuta millään tavalla avioliittomme tulevaisuuteen. (Eikö olisi muillekin ihanan turvallinen näkymä, ettei tarvitsisi pelätä, että puoliso jättää sairastumisen takia?)
Kieltämättä tilanteemme on rankka, mutta todellisuus ei tosiaankaan ole hukassa. Arvoni eivät muutu, vaikka joku koettaisi jatkuvasti saada omasta mielestään oikean mielipiteensä esille. Olen todellakin aidosti sitä mieltä, ettei aviopuolisoa vaihdeta siitä syystä, että hän sairastuu tai on sairaana. Omaa elämää voi elää tässäkin tilanteessa, mutta tukea tässä kuitenkin tarvitaan muilta ihmisiltä.
Ensin toivotan sulle paljon voimia! ja uskon että kaikki järjestyy!
Mulla on myös samanlaisia vaivoja. välillä ne on rankkoja ja tosi lamaannuttavia, mutta olen hakeutunut hoitoon ja saanut lääkkeet joitain kuukausia sitten.
Hirveää syyllisyydentuntoa tietämättä että mistä syystä, tarkasteluja, käsien pesua, itseni tutkiskelua, ja luuloja että jos olen tehnyt jotain mitä en muista. Jotkut väittää että selvää skitsofreniaa, mut p*skat niistä.. Olen kysynyt asiantuntijoilta pitääkö tää väite paikkansa, ja ne on sanonu et skitsofrenia ja pakkoajatukset/-oireet on 2 täysin eri asiaa.
Mutta nyt kysymys sun vastaukseen...
Minä olen parantumassa näistä kauheista kahleista. En ole vielä täysin terve ja mielialat voi vaihdella tosi paljon jos ajatukset villiintyy.. Mutta jokainen päivä on helpompi. ainoastaan jos olen väsynyt, niin oireet voivat tulla takaisin. Myös alkoholinkäytön jälkeen olo saattaa olla henkisesti aivan kamala useamman päivän; tunnistamaton syyllisyys, häpeä ja pelot että jotain on sattunut ilman että muistaisin niitä asioita, painavat.
Uskon kuitenkin että myös miehesi paranee säännöllisellä hoidolla!
Voimia vielä kerran sinulle ja aurinkoista syksyä!
En osaa vastata kysymykseesi, mutta pakko-oireiltahan nuo vaikuttavat, joista olen kuullut kyllä joidenkin parantuvankin (joskin ilmeisesti hankalaa). Ei minusta skitsofrenialta kuulosta, kuten joku kai mainitsi. Me täällä emme ole lääkäreitä emmekä tunne miestäsi.
Haluan kuitenkin vain kommentoida sinun tapaasi suhtautua miehesi tilanteeseen. Nimittäin suhtautumisesi mieheesi on upeaa! Kuulee usein, että sairastuminen on vienyt erilleen. Miehesi on onnekas ja sinä olet myös, kun omaat noin lämpimän ja ymmärtävän asenteen. Mielenterveysongelmat tietysti ovat rankkoja kestää myös läheisten, mutta sinä otat asian hienosti. Nykyään kun tuntuu että ihmiset luovuttavat heti kun jo pieniäkin ongelmia ilmaantuu.
Jaksamisia teille molemmille, toivotaan, että satte apua elämäntilanteeseenne.
Joo täällä on yksi tällainen 26 vuotias mies, joka on ollut pakkoneuroottinen noin 6 vuotiaasta lähtien.
Välillä olo on ollut hyvinkin hyvä ja elämä on mennyt niin, että olen ajatellut, että tästähän pääsee kuin koira veräjästä. Mutta sitten taas samat trauman tapaiset oireet nostaa päätään, kun elämä muuttuu tai jään vähänkin pidemmäksi aikaa yksin. Puhun traumasta (tai traumoista) sen takia, kun muistan jo nelivuotiaasta lähtien tiettyjen samanlaisten asioiden pelottaneen ja vaivanneen minua aivan suunnattomasti kuin nykyään.
Sairaallassa olen ollut kaksi kertaa psykiatrisella osastolla. (en kuitenkaan niissä pahimmissa osastoissa) Reissut on ollut todella rankkoja, mutta joka kerta kun olen oikein kunnolla saanut itkettyä, niin tämä olo on helpottunut huomattavasti ja joiltain osin ihan pysyvästi.
Nykyään olen ollut yksityisellä psykoterapiassa noin viisi kuukautta ja siellä sitten ruotinut tätä elämääni. Halusin mennä mielummin psykodynaamiseen kuin kongnitiiviseen terapiaan. Mitään suurempia salaisuuksia minulla ei enää ole, joista en olisi kertonut siellä terapiassa. Moni asia onkin muuttunut parempaan pysyvästi, mutta paljon on vielä tehtävää silti.
Tällä hetkellä joku tuntematon suuri pelko painaa minua ihan suunnattomasti eikä niinkään nykyään enää nuo pakko-oireet ole kovinkaan voimakkaita.
Rauhoittavat ovat aina auttaneet pahimmilla hetkillä, masennuslääkityksestä on ollut suurtakin apua. Ja ihmisten kanssa ollessa saatan piristyä aivan parissa tunnissa ja yksinäisyydessä masentua yhtä nopeasti.
Pahimmilla hetkillä koetan ajatella, että mulla on koko loppuelämä aikaa rakentaa elämääni edes vähänkin paremmaksi.
Yksi tehokkaimmista tavoista vähentää noita pakko-oireisia ajatuksia ja toimintoja on ollut sen oivaltaminen, että minä itse voin luottaa itseeni ja minun pitää vaan luottaa itseeni ja että omaa kehoa on vain kuunneltava. Jos joku juttu alkaa ahdistaa, niin sitten vaan pitää taukoa ja antaa hetken olla. Tai ettei esim. torju suuttumisen tunnetta vaan sanoo kerrankin ilkeästi takaisin. Tai että aina ei tarvi olla kiltti vaan välillä voi olla täys mulkkukin. Liiallinen kiltteys on vain itseltä poies.