3.10.2004 HS Janne Virkkunen: ”Jälleen kerran uutta lisävalaistusta 1970-luvun todellisuuteen tuo tohtori Juhani Suomen täsmällisen hyvin toimittama tasavallan presidentti Urho Kekkosen päiväkirjojen viimeinen osa, jossa hän käsittelee vuodet 1975-81. Jo edellinen osa todisti vastaansanomattomasti Neuvostoliiton ja sen kommunistisen puolueen vaikutuksen kasvamisesta meillä epäterveisiin mittoihin.
Sarja viimeinen osa sinetöi tapahtuneen. - - - Se, mitä J.K.Paasikivi kauhisteli mahdollisuutena, oli tapahtunut tosiasia. Paasikiven mielestä oli ehdottoman tärkeätä, että ”me itse, se on eduskunta ja presidentti, mutta ei Moskova, määrää kutka henkilöt tulevat hallituksen jäseniksi".
Todellisuus on paljon karmeampi kuin esimerkiksi tämän lehden poliittisessa toimituksessa tiedettiin. Kekkosen päiväkirjan mukaan Neuvostoliiton arvosteleva asenne esti Kekkosen luottomiehen Keijo Korhosen jatkokauden ulkoministerinä. Kekkonen ei uskaltanut uhmata suurta itäistä naapuria, vaan taipui vaihdokseen. Uudeksi ulkoministeriksi tuli sitten nuori mies Lapista, Paavo Väyrynen.”
Sitten Virkkunen kertoo siitä, miten NL:n suurlähettiläs Vladimir Stepanov huseerasi politiikassamme ja suoranaisesti käskytti Kekkosta ja muita poliitikkojamme.
Jälleen Virkkusen tekstiä: ”Päiväkirjan kaksi viimeistä osaa kertovat yksiselitteisesti Neuvostoliiton korkeimman johdon halunneen jatkavan Kekkosen loputtomiin. Myös kevään 1975 tapahtumat saavat luontevan selityksen. Moskova prässäsi kovaa, jotta Kekkonen saataisiin jatkoon. Sosialidemokraatit puolestaan halusivat katkaista Ahti Karjalaisen presidenttitien, ja heille sopi idänsuhteidenkin kannalta hyvin, että he ensimmäisinä kävivät pyytämässä Kekkosta jatkamaan. Muut puolueet tulivat sitten kiltisti perässä.”
Sitten Virkkunen puhuu Ahti karjalaisen vakavasta alkoholisoitumisesta ja jatkaa:
”Kaiken tapahtuneen valossa sopii jälleen kerran ihmetellä, miten ihmeessä Keskustapuolueen K-linja kehtasi ajamaan loppuun palanutta ja täysin NKP:n talutusnuorassa kulkenutta Karjalaista puolueen ehdokkaaksi 1982 presidentinvaaleissa”.
Sarja viimeinen osa sinetöi tapahtuneen. - - - Se, mitä J.K.Paasikivi kauhisteli mahdollisuutena, oli tapahtunut tosiasia. Paasikiven mielestä oli ehdottoman tärkeätä, että ”me itse, se on eduskunta ja presidentti, mutta ei Moskova, määrää kutka henkilöt tulevat hallituksen jäseniksi".
Todellisuus on paljon karmeampi kuin esimerkiksi tämän lehden poliittisessa toimituksessa tiedettiin. Kekkosen päiväkirjan mukaan Neuvostoliiton arvosteleva asenne esti Kekkosen luottomiehen Keijo Korhosen jatkokauden ulkoministerinä. Kekkonen ei uskaltanut uhmata suurta itäistä naapuria, vaan taipui vaihdokseen. Uudeksi ulkoministeriksi tuli sitten nuori mies Lapista, Paavo Väyrynen.”
Sitten Virkkunen kertoo siitä, miten NL:n suurlähettiläs Vladimir Stepanov huseerasi politiikassamme ja suoranaisesti käskytti Kekkosta ja muita poliitikkojamme.
Jälleen Virkkusen tekstiä: ”Päiväkirjan kaksi viimeistä osaa kertovat yksiselitteisesti Neuvostoliiton korkeimman johdon halunneen jatkavan Kekkosen loputtomiin. Myös kevään 1975 tapahtumat saavat luontevan selityksen. Moskova prässäsi kovaa, jotta Kekkonen saataisiin jatkoon. Sosialidemokraatit puolestaan halusivat katkaista Ahti Karjalaisen presidenttitien, ja heille sopi idänsuhteidenkin kannalta hyvin, että he ensimmäisinä kävivät pyytämässä Kekkosta jatkamaan. Muut puolueet tulivat sitten kiltisti perässä.”
Sitten Virkkunen puhuu Ahti karjalaisen vakavasta alkoholisoitumisesta ja jatkaa:
”Kaiken tapahtuneen valossa sopii jälleen kerran ihmetellä, miten ihmeessä Keskustapuolueen K-linja kehtasi ajamaan loppuun palanutta ja täysin NKP:n talutusnuorassa kulkenutta Karjalaista puolueen ehdokkaaksi 1982 presidentinvaaleissa”.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Laitisen ja Lasse Lehtisen kanssa. Jostain syystä jokainen tuottaa samanlaista tekstiä. Onkohan kyseessä työryhmä?
...