Olen miettinyt jo pitkään, mikä ajoi minut syömishäiriön syövereihin. Muistelin menneisyyttä; olin sellainen pieni tyttö, joka halusi aina olla muita parempi. Koulussa olin muita parempi ja pystyinkin itse siihen vaikuttamaan. Olin kuitenkin aina muita pyöreämpi ja huonompi liikunnassa. Ajattelin, ettei asialle voi mitään, mutta sitten päätinkin, että kyllä voin. Laihdutan itseni laihemmaksi kuin kukaan muu ja sitten olen muita joka asiassa parempi!
Vuonna 2004 aloitin juoksemisen. Aluksi tein vain pieniä lenkkejä silloin tällöin, mutta lopulta liikunta muuttui pakonomaiseksi. Kotona minua pakotettiin syömään iljettävän rasvaista ruokaa! Ruokailun jälkeen juoksin metsään ja työnsin sormet kurkkuuni. Sitten heittäydyin sammalikkoon ja itkin, kun en ollut saanut kaikkia ruokia ulos.
Lähtöpainoni oli siis 56 kiloa olin tuolloin noin 158 senttiä pitkä. Nyt painan 43 kiloa ja olen 163 senttinen. Jouduin lihottamaan kolme kiloa, jotten täysin paljastuisi (pahimmillani painoin siis 40 kg).
Kahdeksannen luokan syksyllä opettajat ja luokkatoverit huomasivat, kuinka hurjasti olin kesän aikana laihtunut. Minua ruvettiin tarkkailemaan koulussa. Ennen punnitusta join hirveästi vettä ja sitten valehtelin. Keksin kaikkia mahdollisia tekosyitä. Lopulta minulle sanottiin, että mikäli vielä laihtuisin, joutuisin tutkimuksiin (keliakia, kilpirauhasen liikatoiminta…) En halunnut sitä, mutta en halunnut lihoakaan. Rupesin kasvissyöjäksi, jotta voisin kieltäytyä rasvaisesta liharuoasta.
Nyt olen peruskoulun viimeisellä luokalla. Nykyään kontrolloin painoani syömällä itseni aina niin pahoinvoivaksi, että kaikki ruoka on helppo oksentaa. Minulla on siis bulimia: pahanlaatuinen. Menkkani ovat olleet yli vuoden poissa. Pituuskasvu pysähtyi ennen aikojaan. Minulla on aina kylmä. Olen epäsosiaalistunut ja erkaantunut ystävistäni. En voi olla heidän kanssaan, kun joutuisin syömään ilman oksentamista.
Mikä siis meni vikaan? Miksi päässäni naksahti silloin kauniina kevätpäivänä? Minulla on haaveammatti, mutta en tiedä voinko koskaan saavuttaa sitä, sillä minulla ei ole aikaa opiskeluun. Ja hassua kyllä; en ole valmis lihomaan kiloakaan, jotta saavuttaisin tavoitteeni. Vai olisinko? Minulla ovat tainneet elämänarvot muuttua aika rankasti. Onko laihuus tärkeämpää kuin onnellisuus? Neiti syömishäiriö vastaa kyllä, minä vastaan ei.
Kommentoikaa ihmeessä ja kertokaa omia kokemuksianne! Kiitos, jos jaksoitte lukea!
Vuonna 2004 aloitin juoksemisen. Aluksi tein vain pieniä lenkkejä silloin tällöin, mutta lopulta liikunta muuttui pakonomaiseksi. Kotona minua pakotettiin syömään iljettävän rasvaista ruokaa! Ruokailun jälkeen juoksin metsään ja työnsin sormet kurkkuuni. Sitten heittäydyin sammalikkoon ja itkin, kun en ollut saanut kaikkia ruokia ulos.
Lähtöpainoni oli siis 56 kiloa olin tuolloin noin 158 senttiä pitkä. Nyt painan 43 kiloa ja olen 163 senttinen. Jouduin lihottamaan kolme kiloa, jotten täysin paljastuisi (pahimmillani painoin siis 40 kg).
Kahdeksannen luokan syksyllä opettajat ja luokkatoverit huomasivat, kuinka hurjasti olin kesän aikana laihtunut. Minua ruvettiin tarkkailemaan koulussa. Ennen punnitusta join hirveästi vettä ja sitten valehtelin. Keksin kaikkia mahdollisia tekosyitä. Lopulta minulle sanottiin, että mikäli vielä laihtuisin, joutuisin tutkimuksiin (keliakia, kilpirauhasen liikatoiminta…) En halunnut sitä, mutta en halunnut lihoakaan. Rupesin kasvissyöjäksi, jotta voisin kieltäytyä rasvaisesta liharuoasta.
Nyt olen peruskoulun viimeisellä luokalla. Nykyään kontrolloin painoani syömällä itseni aina niin pahoinvoivaksi, että kaikki ruoka on helppo oksentaa. Minulla on siis bulimia: pahanlaatuinen. Menkkani ovat olleet yli vuoden poissa. Pituuskasvu pysähtyi ennen aikojaan. Minulla on aina kylmä. Olen epäsosiaalistunut ja erkaantunut ystävistäni. En voi olla heidän kanssaan, kun joutuisin syömään ilman oksentamista.
Mikä siis meni vikaan? Miksi päässäni naksahti silloin kauniina kevätpäivänä? Minulla on haaveammatti, mutta en tiedä voinko koskaan saavuttaa sitä, sillä minulla ei ole aikaa opiskeluun. Ja hassua kyllä; en ole valmis lihomaan kiloakaan, jotta saavuttaisin tavoitteeni. Vai olisinko? Minulla ovat tainneet elämänarvot muuttua aika rankasti. Onko laihuus tärkeämpää kuin onnellisuus? Neiti syömishäiriö vastaa kyllä, minä vastaan ei.
Kommentoikaa ihmeessä ja kertokaa omia kokemuksianne! Kiitos, jos jaksoitte lukea!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mietin aivan samaa omalla kohdallani kun kävin lähellä anoreksiaa. Mietin myös mitä naksahti päässäni kun rupesin syömään...
Olen sua huomattavasti vanhempi nainen, enkä tiedä onko mulla sanottavallani sitä paitsi mitään mahdollisuutta vaikuttaa sun elämäsi kulkuun...Siitäkin huolimatta, että joku kenties saattaisi tunnistaa mut täältä,yritän välittää sulle kokemukseni.Kenties saan aikaan jotain hyvää,- kenties en,mutta olen ainakin yrittänyt.
Multa itselläni syömishäiriö aikoinaan pilasi liiankin suuren osan nuoruuttani.Jos aloittaja YHTÄÄN itsestäsi välität, et ole vihassasi itseäsi kohtaan niin armoton,kuin minä olin aikoinaan itselleni...Voit vielä korjata elämäsi kurssin,MUTTA se vaatii itseltäsi paljon, ja ennen kaikkea: 1.ongelmasi tunnustamista itsellesi ja 2.avun hakemista,niin vaikealta kuin se sinusta juuri nyt tuntuukin.
Hyvin kuvasit kirjoituksessasi jo nyt syömishäiriösi seurauksena itsellesi syntyneitä ongelmia ( esim. kavereistasi eristäytyminen, koulussasi joidenkin kontrolli-toimenpiteiden kohteeksi joutuminen jne.).Luepa oma kirjoituksesi vielä uudestaan ja mieti samalla, tahdotko yhä lisää ja yhä SUUREMPIA ongelmia elämääsi.Niitä nimittäin anoreksia ( ja syömishäiriöt ylipäätäänkin ) niistä kärsivälle takuulla tulevat aiheuttamaan.
Itselläni olisi syömishäiriöistä kerrottavanani useitakin ( ja takuulla niitä vähemmän iloisia!) tarinoita.Koska kuitenkin haluan säilyttää intimiteettini, joudun vähän varomaan,mitä kirjoitan.
Mulla kuitenkin syömishäiriö myös alkoi sillä "aika tavanomaisella" tavalla,paljolti varmaankin samaan tapaan,kuin sullakin aloittaja.Halusin olla hiukan hoikempi,ja kenties "hallita" itseäni ja ympärilläni olevaan maailmaan sisältyviä "mysteerioita ja ahdistusta" laihduttamalla.Onnistuinkin siinä perfektionististiselle luonteelleni ominaiseen tapaan hyvin, ja kuvittelin(todellakin:kuvittelin!)virheellisesti,että laihtumisen myötä itsearvostukseni alati ja alati(hah!)kasvaisi...Naivilla ja vääristyneellä tavalla ajattelin, että kenties saavuttaisin myös enemmän kunnioitusta ympäristöltäni, ehkä ihailuakin tapaan, että: "Miten toi voi olla noin hoikka!?!".Olin väärässä.Todellakin väärässä.
Laihtuminen ei tuonut onnea.En jaksanut koulussa enää samaan tapaan,kuin olin aiemmin jaksanut(anoreksiahan oikeasti "tyhmistää",kun ei JAKSA ajatella ).Kouluarvosanani romahtivat: myöhemmin sain esimerkiksi tehdä tuplasti enemmän töitä, että mm.pääsin yliopistoon ja lukemaan haluamaani alaa.Aiemmin olin ollut hyvä oppilas koulussa, ts.mun ei juurikaan ollut tarvinnut tehdä töitä sen eteen, että sain hyviä arvosanoja.Anoreksia kuitenkin romutti kaiken tuon..koska sekä psyykkisesti, että fyysisesti en siitä kärsiessäni jaksanut keskittyä koulunkäyntiin.
Laihtumisen myötä nimittäin ( laihimmillani painoin sitten enää alle 40 kiloa,ja sairastelin tietysti jatkuvasti erilaisia fysiologisia sairauksia liiallisen kuntoilun ja syömättömyyden seurauksena)yleiskuntoni romahti, ja myös dadaa.. kaverini alkoivat vieroksua riutunutta ja vetämätöntä minua(=olemustani).Oikeastaan voi sanoa, että vaikka aiemmin en ollut koskaan kokenut kiusaamista koulussa ja mulla oli aina ollut siellä myös ystäviä,ongelmatiikkani (=laihuus/elimistön riutumistila,joista oleellisesti seurasi mm.suruisuutta,muiden silmiin esim. kummallista välinpitämättömyyttä,sekä passiivisuutta yhteisissä tekemisissä...),joita syömishäiriöni aiheutti,ryöpsäyttivät joissakin kouluni epäkypsimmissä teineissä joskus erittäin julmaksikin kokemani kiusaamisen valloilleen.Ei siis tuonut laihuus minulle onnea, vaan päinvastoin:kaverit jättivät,ja kouluarvosanat romahtivat...
Pääsin ongelmistani vasta monien mutkien kautta, ja toivon sydämestäni, ettei sun aloittaja tarvitse kokea kaikkea saman tien kautta,kuin mä tein.Tänä päivänä olen terve kuitenkin,minäkin. Terve siis tavalla, että en esimerkiksi liitä niinkin normaaliin asiaan kuin syöminen mitään turhaa "mystiikkaa".Syömällä jotenkin muka "oikein" ei voi vaikuttaa omaan itsearvostukseen tai itsearvostuksen puutteeseensa,jos ja kun ne ongelmat usein kuitenkin ovat muualla.Liioin syömällä "oikein" tai "väärin" tai miten tahansa, ei VOI maksimoida onnen määrää elämässään! Miksikö? No siksi, että se onni ihan oikeasti tulee täysin muista asioista elämässä,kuin esimerkiksi siitä vahtaamisesta, että "olenko syönyt tänään 800 vai 1700 kaloria".;-)Siltikin, vaikka anorektikko toisin luulisikin...
Vakavia asioita nämä ovat,hyvä aloittaja.Toivon, että sulla on voimaa lopettaa elämälläsi leikkiminen,koska sun oma elämäsi on kuitenkin aivan liian arvokas ( kuten jokaisella ihmisellä) tuhlattavaksi niinkin turhanpäiväisiin asioihin,kuin esim.jogurtti-purkkien kalori-sisältöjen vertailuuun... Itselläni syömishäiriö muistuttaa yhä ( vaikka vuosia, ja taas vuosia onkin kulunut tervehtymisestäni, ja terveen elämän asenteen omaksumisestani)olemassa-olostaan: aikuisiälläni mulla on epäilty vakavaa fyysistä sairautta.Tuon erittäin vakavan sairauden yhtenä puhkeamissyynä pidetään lääketieteellisesti usein syömishäiriöitä...
Älä siis anna saman tapahtua itsellesi.Voimia. Kyllä sulla on niitä. :-)
Hei Marina,
Mä haluan kirjottaa sulle. Just sulle! Ja jos joku muu jaksaa lukee ni ok. Eli tää on mun tarina, ei kaikkea koska muuten tulis liian pitkä juttu. Jos haluut tietää lisää tai jutella mun kanssa, just let me know ni mä annan sulle mun maili ostteen.
Mä olen siis nyt 22 vuotias. Mä olin 14 kun sairastuin anoreksiaan. Kaikki alkoi siitä että mun maha pursui 27 tuumaisista farkuista... Mä olin 8 luokalla silloin... Mä olin ja oon edelleen 160 cm, silloin painoin 48 kg. Mä alotin laihiksen ja kaikki vaan jotenkin lipsahti... Mä painoin puolen vuoden jälkeen 34 kg. Mä menetin kaikki mun ystävät ja kaverit koska mun maailmaan ei mahtunu ku kalorit ja mittanauha ja vaaka. Mutsi raahas mut lääkäriin ja mä toisaalta pidin siitä, toisaalta vihasin...koska mun olis pitäny lihoa...saada ne kuvottavat läskit takasin. Mä painoin 2 vuotta sen 34 kiloa ja sit mun päässä naksahti että hei, mä näytän oikeesti kauheelta ja oon sairas.
Mä aloin käydä ravintoterapeutilla ja opettelin uudestaan syömään. Paino nousi 43 kiloon ja pysyi siinä (vitummoisella työllä ja taistelulla). Mä en vieläkään halunnu lihoa. 18-vuotiaana mutsi vei mut luuntiheysmittaukseen ja todettiin et mulla on heikentyny luuntiheys, kiitos anoreksia. Mä sain osteoporoosilääkityksen. Lukion jälkeen mä muutin helsinkiin opiskelemaan. Eka vuoden jälkeisenä kesänä mä sit lihoin 15 kiloa... Yhdessä kesässä!!! Se oli katastrofi. Mä masennuin pahasti ja kaikki oli päin helvettiä ja meinasin lopettaa koulun kesken. Menin taas lääkäriin ja sain masennuslääkkeitä.
Hetken elämä hymyili. Sain kavereita, rakastuin... Mä olin onnellinen moneen vuoteen. Mä aloin urheilla ja mä painoin ja painan nytkin jonku 57 kg, enemmän kun koskaan ennen mut silti oon hyvän kokonen. Luulisin ainakin.
Mut sitten jokin niksahti uudelleen... Mun on paha olla...äärettömän paha olla. Mä olen alkanu myös viillellä itseäni... ainoo joka siitä tietää on mun tuore poikaystävä... Mulla on kaikki hyvin ja kuitenki huonosti.
Mä en osaa sua auttaa, mut sen mä tiedän et syömishäiriö...tai anoreksia...mikään ei oo sen arvosta että pitäis tappaa ittesä laihuuteen... Muaki paleli aikoinaan,mulla ei pariin vuoteen ollu menkkoja TÄRKEÄÄ!!! Jos sulla ei oo menkkoja mee lääkäriin! Menkkojen puute = estrogeenin puute aiheuttaa luukatoa! Tossa iässä se on vaarallista! Mä sain aikoinaan hormonikorvaushoitoa ja sitä tarviit säkin. PIAN! Vaikka ootki sairas ni pelasta mitä voit...
Täs jotain, kirjota tänne mulle jos haluut jutella vaikka sähköpostissa... Mulla ei oo koskaan ollu ketään jonka kaa jutella syömishäiriöstä ja muusta...siis jotakuta joka ymmärtäis... Siis jos haluat...
Mä toivon sulle kaikkea hyvää...vaikka maailma ei olekaan oikeudenmukainen.
Terveisin Helena