http://www.suomenmaa.fi/Kolmossivu.html
Hengellisyydellä
politikointi on väärä tie
”Politikointi, jossa hengellisyyden ja uskonnollisuuden varjolla annetaan ymmärtää, että oltaisiin jotenkin parempia kuin muut, on tympeää tekopyhyyttä.”
Euroopan parlamentin jäsen Hannu Takkula on saanut aikaan ihmetystä, kun hän ilmoittautui näyttävästi kristillisdemokraattien presidenttiehdokkaan tukijaksi – vaikka on valittu keskustalaisena europarlamenttiin, ollut keskustalaisena eduskunnassa ja toiminut keskustan varapuheenjohtajakin.
Takkula on perustellut loikkaustaan sanomalla, että keskusta on unohtanut ja vieraantunut alkuperäisistä, kristillisistä arvoistaan.
Takkula saa tietysti pitää ajatuksensa. Jokainen arvioi itse hänen vilpittömyytensä, hänen arvostelunsa oikeudenmukaisuuden ja hänen poliittisen luottamuksensa.
Asia kärjistyi hedelmöityshoitolakiin. Suhtautuminen siihen on tärkeä kysymys. Maailmaa se ei kuitenkaan mullista. Asiasta on erilaisia käsityksiä lähes kaikissa eduskuntaryhmissä. Se onkin tyypillinen ”omantunnon kysymys”, jossa kansanedustajat toimivat oman näkemyksensä mukaan.
Näin on keskustan eduskuntaryhmän piirissäkin. Eri näkemyksiä on selvitelty ja perusteltu ja niistä on käyty vilkasta keskustelua.
Mutta silloin, kun kansanedustajat ryhtyvät yleisönosastokirjoitusten välityksellä (Suomenmaa 24.8.) vetoamaan toisiin kansanedustajiin ei kyse ole
enää siitä, että haluttaisiin vaikuttaa puheena olevaan asiaan vaan siitä, että asialla halutaan politikoida.
Sekin on sallittua – mutta myös tie, jossa maallinen ja hengellinen joutuu sellaiseen sekamelskaan, että siitä ei ota kukaan selvää.
Martti Luther muotoili aikanaan ”kahden regimentin opin”. Sen mukaan on olemassa maallinen sekä hengellinen hallitusvalta ja niillä omat tehtävänsä. Luther korosti, että nämä kaksi hallituspiiriä on pidettävä erillään toisistaan.
Evankelisluterilaisen kirkon toisessa tunnustuskirjassa, Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa, selitetään näin:
”Evankeliumi ei myöskään säädä uusia yhteiskuntajärjestystä säätäviä lakeja, vaan opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille, olivatpa ne pakanoiden tai keiden hyvänsä säätämiä...”
Niinpä saksalainen teologi Horst Georg Pöhlman huomauttaakin, että uskonpuhdistus halusi varjella kahden regimentin opilla elämäämme ”demonistamiselta, divinoimiselta ja klerikaaliselta holhoukselta” – eli suomeksi sanottuna tilalta, jossa meihin yritetään vaikuttaa jopa pahojen henkien avulla, etsimällä muka jumalallista tahtoa maagisinkin keinoin ja papillisen holhouksen kautta.
Fundamentalismin tuntomerkkejä kaikki.
Tietenkin poliitikkoja ohjaavat heidän henkilökohtaiset arvonsa ja puolueensa arvomaailma. Ne näkyvät taustalla. Kukaan ei kuitenkaan voi vaatia, että juuri hänen näkemyksensä on ainoa oikea, joka myös muiden on hyväksyttävä.
Tunnettu keskustavaikuttaja Ossi Martikainen kirjoitti tästä viisaasti Suomenmaan mielipidesivulla (5.10.):
”Aikamme vaatii paljon enemmän vakavaa poliittista, uskonnollista ja sosiaalista vuoropuhelua kuin julistautumista totuuden haltijaksi ihmiselämän perustavissa kysymyksissä. Uskonnollinen vakaumus ei voi olla yksinomainen politiikan lähde...
Yksilötasolla teemme henkilökohtaisia eettisiä valintoja. Niiden yleistäminen yleiseksi normiksi tai tuomitseminen niiden pohjalta ei ole mahdollista. Kun moni teologi, filosofi tai lääkäri on ymmällään aikamme kysymysten äärellä ja etsii vastauksia järkevän keskustelun kautta, tuntuu moraalisen totuuden saarnaaminen ja moraalisten tuomioiden jakaminen politiikassa melko suuren kriisin merkiltä, paluulta keskiajan henkiseen pimeyteen.”
Keskustalle arvokysymys ei olekaan ongelma. Tämä näkyy paraikaa kenttäkäsittelyssä olevan uuden periaateohjelman luonnoksessakin. Vaikka ohjelma syntyy laajan keskustelun jälkeen, keskustan perusarvot pysyvät kirkkaina. Ei ole mitään syytä sellaiseen huoleen, että keskusta olisi luopumassa sitä, mikä sille on ennenkin ollut tärkeää.
Kristillisdemokraattinen puoluekin on ollut – etenkin edellisen puheenjohtajansa ja nykyisen presidenttiehdokkaan Bjarne Kalliksen aikana – pelin politiikan ja populismin puolue. Tosin Kalliksen pelit ovat usein epäonnistuneet.
Kuvaava esimerkki perusarvojen joustavasta soveltamisesta on viime vaalien alta. Silloin Kallis haluamalla halusi suulaana radiotoimittajana ja kapakkamuusikkona tunnetun Lyly Rajalan ehdokkaaksi kristillisten listoille Oulun vaalipiirissä.
Tarkoitus oli Rajalan äänten avulla varmistaa Marja-Leena Kemppaisen uudelleenvalinta.
Turha mainitakaan, että Rajala on ”kristillisiltä perusarvoiltaan” suunnilleen yhtä kaukana kristillisdemokraattisesta hurskaudesta kuin itä on lännestä. Mutta vähänkös sillä oli väliä! Äänestäjän ääni ei näet haise, niin kuin ei rahakaan.
Mutta Rajalan vähemmän kristilliset äänestäjät tekivät kepposen Kalliksen laskelmille. Rajala valittiin, ja neljä vuotta eduskunnassa istunut Kemppainen putosi. Eikä tämäkään riittänyt. Rajala loikkasi kohtsillään kokoomukseen.
Sellainen politikointi, jossa hengellisyyden ja uskonnollisuuden varjolla annetaan ymmärtää, että oltaisiin jotenkin parempia kuin muut, onkin tympeää tekopyhyyttä.
Juha Mauno
Hengellisyydellä
politikointi on väärä tie
”Politikointi, jossa hengellisyyden ja uskonnollisuuden varjolla annetaan ymmärtää, että oltaisiin jotenkin parempia kuin muut, on tympeää tekopyhyyttä.”
Euroopan parlamentin jäsen Hannu Takkula on saanut aikaan ihmetystä, kun hän ilmoittautui näyttävästi kristillisdemokraattien presidenttiehdokkaan tukijaksi – vaikka on valittu keskustalaisena europarlamenttiin, ollut keskustalaisena eduskunnassa ja toiminut keskustan varapuheenjohtajakin.
Takkula on perustellut loikkaustaan sanomalla, että keskusta on unohtanut ja vieraantunut alkuperäisistä, kristillisistä arvoistaan.
Takkula saa tietysti pitää ajatuksensa. Jokainen arvioi itse hänen vilpittömyytensä, hänen arvostelunsa oikeudenmukaisuuden ja hänen poliittisen luottamuksensa.
Asia kärjistyi hedelmöityshoitolakiin. Suhtautuminen siihen on tärkeä kysymys. Maailmaa se ei kuitenkaan mullista. Asiasta on erilaisia käsityksiä lähes kaikissa eduskuntaryhmissä. Se onkin tyypillinen ”omantunnon kysymys”, jossa kansanedustajat toimivat oman näkemyksensä mukaan.
Näin on keskustan eduskuntaryhmän piirissäkin. Eri näkemyksiä on selvitelty ja perusteltu ja niistä on käyty vilkasta keskustelua.
Mutta silloin, kun kansanedustajat ryhtyvät yleisönosastokirjoitusten välityksellä (Suomenmaa 24.8.) vetoamaan toisiin kansanedustajiin ei kyse ole
enää siitä, että haluttaisiin vaikuttaa puheena olevaan asiaan vaan siitä, että asialla halutaan politikoida.
Sekin on sallittua – mutta myös tie, jossa maallinen ja hengellinen joutuu sellaiseen sekamelskaan, että siitä ei ota kukaan selvää.
Martti Luther muotoili aikanaan ”kahden regimentin opin”. Sen mukaan on olemassa maallinen sekä hengellinen hallitusvalta ja niillä omat tehtävänsä. Luther korosti, että nämä kaksi hallituspiiriä on pidettävä erillään toisistaan.
Evankelisluterilaisen kirkon toisessa tunnustuskirjassa, Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa, selitetään näin:
”Evankeliumi ei myöskään säädä uusia yhteiskuntajärjestystä säätäviä lakeja, vaan opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille, olivatpa ne pakanoiden tai keiden hyvänsä säätämiä...”
Niinpä saksalainen teologi Horst Georg Pöhlman huomauttaakin, että uskonpuhdistus halusi varjella kahden regimentin opilla elämäämme ”demonistamiselta, divinoimiselta ja klerikaaliselta holhoukselta” – eli suomeksi sanottuna tilalta, jossa meihin yritetään vaikuttaa jopa pahojen henkien avulla, etsimällä muka jumalallista tahtoa maagisinkin keinoin ja papillisen holhouksen kautta.
Fundamentalismin tuntomerkkejä kaikki.
Tietenkin poliitikkoja ohjaavat heidän henkilökohtaiset arvonsa ja puolueensa arvomaailma. Ne näkyvät taustalla. Kukaan ei kuitenkaan voi vaatia, että juuri hänen näkemyksensä on ainoa oikea, joka myös muiden on hyväksyttävä.
Tunnettu keskustavaikuttaja Ossi Martikainen kirjoitti tästä viisaasti Suomenmaan mielipidesivulla (5.10.):
”Aikamme vaatii paljon enemmän vakavaa poliittista, uskonnollista ja sosiaalista vuoropuhelua kuin julistautumista totuuden haltijaksi ihmiselämän perustavissa kysymyksissä. Uskonnollinen vakaumus ei voi olla yksinomainen politiikan lähde...
Yksilötasolla teemme henkilökohtaisia eettisiä valintoja. Niiden yleistäminen yleiseksi normiksi tai tuomitseminen niiden pohjalta ei ole mahdollista. Kun moni teologi, filosofi tai lääkäri on ymmällään aikamme kysymysten äärellä ja etsii vastauksia järkevän keskustelun kautta, tuntuu moraalisen totuuden saarnaaminen ja moraalisten tuomioiden jakaminen politiikassa melko suuren kriisin merkiltä, paluulta keskiajan henkiseen pimeyteen.”
Keskustalle arvokysymys ei olekaan ongelma. Tämä näkyy paraikaa kenttäkäsittelyssä olevan uuden periaateohjelman luonnoksessakin. Vaikka ohjelma syntyy laajan keskustelun jälkeen, keskustan perusarvot pysyvät kirkkaina. Ei ole mitään syytä sellaiseen huoleen, että keskusta olisi luopumassa sitä, mikä sille on ennenkin ollut tärkeää.
Kristillisdemokraattinen puoluekin on ollut – etenkin edellisen puheenjohtajansa ja nykyisen presidenttiehdokkaan Bjarne Kalliksen aikana – pelin politiikan ja populismin puolue. Tosin Kalliksen pelit ovat usein epäonnistuneet.
Kuvaava esimerkki perusarvojen joustavasta soveltamisesta on viime vaalien alta. Silloin Kallis haluamalla halusi suulaana radiotoimittajana ja kapakkamuusikkona tunnetun Lyly Rajalan ehdokkaaksi kristillisten listoille Oulun vaalipiirissä.
Tarkoitus oli Rajalan äänten avulla varmistaa Marja-Leena Kemppaisen uudelleenvalinta.
Turha mainitakaan, että Rajala on ”kristillisiltä perusarvoiltaan” suunnilleen yhtä kaukana kristillisdemokraattisesta hurskaudesta kuin itä on lännestä. Mutta vähänkös sillä oli väliä! Äänestäjän ääni ei näet haise, niin kuin ei rahakaan.
Mutta Rajalan vähemmän kristilliset äänestäjät tekivät kepposen Kalliksen laskelmille. Rajala valittiin, ja neljä vuotta eduskunnassa istunut Kemppainen putosi. Eikä tämäkään riittänyt. Rajala loikkasi kohtsillään kokoomukseen.
Sellainen politikointi, jossa hengellisyyden ja uskonnollisuuden varjolla annetaan ymmärtää, että oltaisiin jotenkin parempia kuin muut, onkin tympeää tekopyhyyttä.
Juha Mauno
Vastaukset 3
Vanhimmat
lähes kaikissa eduskuntaryhmissä". Siinä on kirjoituksen ydin. Puolustellaan oman puolueen käyttäytymistä muiden esimerkillä.
Jos minä kiipeän puuhun, niin kepulaiset tulee perässä.
purkausta.
"Sellainen politikointi, jossa hengellisyyden ja uskonnollisuuden varjolla annetaan ymmärtää, että oltaisiin jotenkin parempia kuin muut, onkin tympeää tekopyhyyttä. "
Tämähän on kuin suoraan KDn ohjelmasta. Kun KDläinen sanoo että arvot perustuvat Raamattuun, se EI tarkoita että asettaisimme itsemme jotenkin "paremmaksi" kuin muut. Paitsi siinä mielessä että jokainen itsensä ehdokkaaksi asettava on jo asennoitunut siten että "olen hyvällä omallatunnolla katsonut itseni sopivaksi ehdolle". Tämä asennehan on oltava jokaiselle poliitikolla. Vain KDläisiä aina heti lyödään "itsensä paremmaksi tekeviksi" eli tuo itsensä ehdolle pano käännetään/väännetään itsensä korottamiseksi.